Slip Slide Melting

Olin töissä, kun sain tiedon tapahtuneesta. Yllättäen kukaan ystävänikään ei ollut kuullut katastrofista vaan sain tiedon minulle tuntemattomalta ihmiseltä (tai itse asiassa neljältä tuntemattomalta, ja myöhemmin vielä muiltakin) sähköpostitse. Kaikki toimet jäivät kesken ja siirryin lattialle sikiöasentoon nyyhkyttämään. Päässä pyöri vain ajatuksia ja kysymyksiä siitä, miten tällainen voi olla mahdollista Suomessa. Ja tietysti se, että koska hitossa ne olivat ehtineet rakentaa ydinvoimalan Mikkeliin. Minä en edes tämän maan kansalaisena ollut moisesta hankkeesta tietoinen, ja nyt voimalassa oli jo ehtinyt räjähtää ennen kuin ehdin tietää sellaista olleenkaan.

Mietin, miksei kukaan tehnyt mitään. Päädyin arvelemaan, että evakuointi oli jo liian myöhäistä ja viranomaiset antoivat siksi ihmisten elää viimeiset hetkensä tietämättöminä heitä pian kohtaavista tuskista. Tiedotusvälineiden reagointi tuntui vieläkin käsittämättömämmältä ja hitaammalta; aamupäivällä saamieni viestien mukaan onnettomuus — jos se nyt edes oli onnettomuus eikä nurmikummulla oikeasti ollut toista kiväärimiestä — oli tapahtunut kolmelta iltapäivällä, joten sen oli pitänyt tapahtua jo edellisenä päivänä. Tällaisessa uutispimennossako meidät voidaan vielä nykyään pitää lähes päivätolkulla?

Jotkut muutkin ihmiset olivat kuitenkin tietoisia tapahtuneesta ja alkoivat etsiä paniikissa viimeisiin hetkiinsä lohtua, jopa täysin tuntemattomilta. Esimerkiksi Tatjana, johon minulla ei ollut ollut iloa aiemmin tutustua, oli selvästi tragedian koskettamana luopunut liiallisista vaatimuksistaan ja lähestyi minua suorilla ehdotuksilla, käyttäen epätoivoissaan useita sähköpostitilejä aneluissaan. Tyttörukan ilmeisesti shokin aiheuttama sekavuus oli koskettavaa. Hän etsi vuoroin ystävää, vuoroin rakastajaa. Aloin tuntea oloni riittämättömäksi, kun en uskonut ehtiväni häntä enää lohduttamaan (sen enempää ystävänä kädestä pitäen kuin... muutenkaan).

Kyynelten sumentaessa näkökenttäni aloin kuitenkin hallita niin kauhuani kuin lohdullisen sylin(kin) kaipuutani ja muistin tärkeimmän: uhrit! Heidän hyväkseen täytyisi pystyä tekemään jotain, ja samalla jättää jälkipolville ja muulle maailmalle tieto ja muisto tapahtuneesta. Työkaverini kuitenkin saapui lohduttamaan, että tärkein oli jo tehty. Saatoin tihrustaa itkua paitsi pelon ja surun, myös liikutuksen takia. Joku oli käyttänyt viimeiset hetkensä välittääkseen viestin muille, jotta jossain muualla ehkä opittaisiin meidän kohtalostamme ja osattaisiin reagoida täysin puskista ilmestyviin ydinvoimaloihin niihin sopivalla vakavuudella.


Huoh. Joopajoo. Kuten työkaverini tänään totesi, joskus tekisi mieli tavata roskapostittajia kasvokkain ihan jo senkin takia, että pääsisi kertomaan heille, kuinka huonoja he ovat.