tiistai 28. elokuuta 2007

In a Lonely Place

Takana on hyvä viikonloppu. Kävelyä rantakallioilla ja virvoitusjuoman nauttimista rantaravintolassa auringonlaskun hyväillessä kasvoja. Musiikin kuuntelua ja yli 600 kilometriä autolla ajamista ilman aikatauluja tai karttoja. Istumista aamulla väsyneenä auringonpaisteessa rantahiekalla silmät kiinni kuuntelemassa rantaan lyöviä aaltoja, joiden hidas ja lempeä kohina peittää muut äänet. Ja lopulta nukahtaminen sunnuntai-iltana omassa sängyssä tunteeseen, että ympärillä on yhä hienoa hiekkaa ja oman hengityksen tasainen ääni on aaltojen kohinaa.

Arki ja pakolliset käytännön asiat palauttavat jalat tukevasti maahan. Aamupäivällä havahdun (jälleen kerran) siihen, että jostain lukemani, täysin minuun liittymättömät yksittäiset sanat ovat kuljettaneet minut ulapalle kauas turvallisista rannoista. Huomaan ajattelevani elämässäni olleita hetkiä, joista olen todella nauttinut ja jotka ovat aikanaan yllättäneet minut jotenkin sillä tavalla, että ne ovat jääneet pienimpiäkin yksityiskohtia myöten mieleen. Ylitseni iskee hyökyaallon lailla ajatus siitä, että niitä hetkiä ei saa mitenkään takaisin, ja yhtäkkiä minun on vaikea niellä.

Periaatteessa haluan muistaa kaiken kokemani hyvän. Lopultahan aika kuluu ja hetket jäävät historiaan, ja ainoa keino olla menettämättä niitä on muistaa ne mielessään. Toisaalta toivoisin, että voisin "korvata" kipeimmät muistot jollain muulla; toivon, että eteeni tulee jälleen uusia ihmisiä ja hetkiä, joiden autuus saa minut keskittymään hetkeen eikä rämpimään muistojen suossa loputtomiin. Haluaisin kokea niin vahvaa onnellisuutta, että voisin muistaa myös aiemmat onnen hetkeni ilman, että minun tarvitsisi verrata niitä millään tavalla nykyhetkeen. Haluaisin olla elämättä menneisyydessä.

Tunnen itseni aika avuttomaksi, kun en keksi mitään muuta keinoa helpottaa oloani kuin yrittää unohtaa kaiken sen, mitä aiemmin muistelin hymyillen, ja eristää elämästäni kaikki, mikä muistuttaa minua liikaa menetyksistäni. Aiemmin niin vahvoiksi kuvittelemieni ja minulle niin tärkeiden siteiden katkominen - tai suorastaan kitkeminen juurineen - tuntuu todella pahalta. Niin lienee kuitenkin pakko tehdä, koska vaihtoehto tuntuu vielä pahemmalta. On pakko opetella pitämään niin tutulta tuntunutta taas tuntemattomana ja vieraana, jotta voisi muistaa oman itsenkin olevan vielä olemassa. Valinnanvapaus olisi kovin hienoa, elleivät ainoat mahdollisilta tuntuvat vaihtoehdot rajautuisi kahteen lohduttomuuteen. Voin vain odottaa pinttyneiden ajatusten ja mielikuvien haalistumista ja toivoa, että ne painuvat aikanaan unholaan jättäen kuitenkin muistot hyvistä hetkistä jälkeensä.

Päässäni alkaa soida toistuvasti ja hiljaisesti kaikuen The Smiths:
Please keep me in mind...

(Kuva: Gustave Doré: The Burial of Sarah)

torstai 16. elokuuta 2007

Beside You in Time

Pistäydyin vilkaisemassa pitkästä aikaa Ikuisuushetkesi-blogia, johon ei valitettavasti ole uusia hetkiä tullut enää pitkiin aikoihin. Blogin kuvauksessa on selitetty ikuisuushetkien ajatus aika tyhjentävästi: "Pirullinen kysymys kuuluu: jos sinun olisi pakko valita oikeasti tapahtuneesta elämästäsi se hetki, jossa joudut kuolemasi jälkeen viettämään "afterlifesi", ikuisuutesi, mikä hetki se olisi?" Kyseessä on siis hetki, joka valitaan koko omasta eletystä elämästä jälkikäteen. Vaikka erilaisten hetkien vertaileminen ei varmasti ole helppoa, käytössä on siis kuitenkin "täydellinen" tieto joukosta, josta valinta pitäisi tehdä. (Mainittakoon, etten ole After Life -elokuvaa nähnyt, joten en osaa sanoa, miten hetkien valinta siinä onnistuu. Yritän täyttää tämän aukon sivistyksessäni ensi tilassa.)

Muistan joskus teinivuosinani kuulleeni toisen variaation samasta aiheesta tarinan muodossa. Siinä mies tapaa Paholaisen, joka tarjoaa hänelle eräänlaista vaihtokauppaa. Paholainen antaa miehelle mahdollisuuden pysäyttää elämänsä koska tahansa lopullisesti, jolloin hän voi jäädä ikuisesti elämään siihen hetkeen, jossa sillä hetkellä on. Sopimuksen kääntöpuoli on se, että mies joutuu suoraan kiirastulen ohi Helvettiin (ja viettää ikuisuutensa sitten siellä), jos ei ole pysäyttänyt aikaansa ennen sitä. Tarinan mies näkee elämää ja vanhenee, mutta aina harkitessaan ajan pysäyttämistä tiettyyn hetkeen hän antaa sen lopulta mennä ohi, ehkä odottaen jotain vielä parempaa. Lopulta Kuolema korjaa miehen, ja Paholainen saapuu ottamaan tämän vastaan. Sopimuksen mukaisesti mies ei lähde kohti kiirastulta vaan astuu junaan, jonka on tarkoitus viedä hänet ikuisiksi ajoiksi Helvettiin. (Lopulta mies kuitenkin pysäyttää oman aikansa istuessaan junassa eikä ikinä saavu perille, mutta se ei ole mielestäni nyt tässä yhteydessä edes oleellista.)

Minä pidän ajatusleikistä, jossa joutuu miettimään, mitkä hetket elämässä olisivat niitä, joissa voisi viettää ikuisuuden. Toki yhden sellaisen hetken valitseminen olisi varmaankin vaikeaa. Lisäksi itse valitsisin varmaankin hetken, johon liittyisi toinen ihminen. Koska tällaisiakin hetkiä on useita ja useiden ihmisten kanssa, niiden vertailun voisi jollain tasolla nähdä myös - ainakin välillisesti - kyseisten ihmisten vertailuna, mikä ajatuksena tuntuu aika ikävältä tai jopa vastenmieliseltä. Siitä huolimatta minun täytyy rehellisesti sanoa, että joinain hetkinä olen vain kokenut olevani pakahduttavan onnellinen, ja voisin suuremmitta tunnontuskitta sellaisen hetken valita, vaikka se ehkä tavallaan suosisikin yhtä minulle rakasta ihmistä toisten kustannuksella. Lopultahan kyse on kuitenkin omasta tuntemuksesta valitulla hetkellä, ja vaikka toinen ihminen siihen on ollut vaikuttamassa oleellisesti, valinta ei kohdistu suoraan yhteen ihmiseen toisten yli. En myöskään missään nimessä halua vähätellä muita onnellisia hetkiäni.

Kaikkien oman elämän hetkien vertailu jälkikäteen olisi varmaan sekin haastavaa, mutta vielä mielenkiintoisempana näen tuon toisen skenaarion, jossa valinta täytyy tehdä tietämättä, mitä on luvassa tulevaisuudessa. Siinä joutuu katselemaan muiden hankaluuksien lisäksi myös omaa ahneuttaan; jos aina odottaa jotain parempaa, päätyy lopulta viettämään ikuisuutensa lämpimässä paikassa (tai parhaimmillaankin sinne vievässä junassa).

Olen joskus kannustanut toisia "tartu hetkeen" -elämään, jossa nautitaan nykyisestä eikä murehdita menneitä tai tulevia. Tämä lienee eräs selkeimpiä alueita elämässäni, joissa en lopulta itse elä niin kuin saarnaan. Vaikka joskus koenkin pystyväni elämään varsin keskittyneesti tietyssä (yleensä onnellisessa) hetkessä, lopulta taidan katsella elämää aika paljon pitkänä ja suurena kokonaisuutena. Luulen, että tämä liittyy aika läheisesti siihen, että annan symbolisille pysyvyyslupauksille niin paljon arvoa ja sellaisia haluan.

Minkälaisia hetkiä sitten valitsisin tai olisin valinnut noissa kahdessa skenaariossa? Hetkien yksityiskohdilla ei liene muille merkitystä, mutta pari omaa ajattelutapaani ehkä selventävää seikkaa voin mainita. Olen lähettänyt yhden ikuisuushetken mainittuun blogiin (ja se on toki myös julkaistu), mutta nykyään nimeäisin sinne eri hetken. Uskon ja toivon, että myöhemmin nimeäisin sinne jälleen uuden hetken. Toisaalta "reaaliajassa" tehtävän valinnan olisin jo tehnyt, ja sen olen myös sillä hetkellä ääneen sanonut. Jos näistä jonkinlaisia johtopäätöksiä haluaa tehdä, niin ehkä minun voi päätellä muuttavan "tarvittaessa" (uusien kauniiden kokemusten karttuessa) mieltäni, mutta loputtoman ahne en ehkä ole.

(Kuva: Albrecht Dürer: Tod und Landsknecht)

keskiviikko 15. elokuuta 2007

Samaistumista

Hiljattain jossain muualla tulin miettineeksi ja kommentoineeksikin muutamalla sanalla sitä, kuinka toisten kirjoittamiin teksteihin voi samaistua vahvastikin, vaikka kirjoittajan teksti kumpuaisi jostain aivan muusta kuin mitä itse on kokenut tai tuntee. Luulen, että erityisesti "taiteelliset" (en edelleenkään keksi parempaa sanaa) tekstit jättävät tulkinnalle usein niin paljon tilaa, että niistä on helppo löytää jotain oleellisella tavalla tuttua.

Viime aikoina olen kokenut samaistuvani usein toisten teksteihin. Ehkä sitten koen sellaiseen tällä hetkellä tarvetta tai halua. Olin aikeissa julkaista omaa höpinääni jo eilen tai tänään, mutta taidankin nyt tyytyä lainaamaan kappaletta, johon ehdin tänään samaistua jo vähintään kaksikymmentä kertaa ennen kuin työpäivä oli lähelläkään puoliväliä.


See the animal in his cage that you built
Are you sure what side you're on?
Better not look him too closely in the eye
Are you sure what side of the glass you are on?
See the safety of the life you have built
Everything where it belongs
Feel the hollowness inside of your heart
And it's all
Right where it belongs

What if everything around you
Isn't quite as it seems?
What if all the world you think you know
Is an elaborate dream?
And if you look at your reflection
Is it all you want to be?
What if you could look right through the cracks?
Would you find yourself...
Find yourself afraid to see?

What if all the world's inside of your head
Just creations of your own?
Your devils and your gods
All the living and the dead
And you're really all alone?
You can live in this illusion
You can choose to believe
You keep on looking but you can't find the woods
While you're hiding in the trees

What if everything around you
Isn't quite as it seems?
What if all the world you used to know
Is an elaborate dream?
And if you look at your reflection
Is it all you want to be?
What if you could look right through the cracks?
Would you find yourself...
Find yourself afraid to see?

  (Nine Inch Nails: Right Where It Belongs)


Jos kappaleen tunnelma avautuu huonosti tekstinä, korvilleen voi keksiä tekemistä Youtubesta.

(Kuva: Gustave Dorén kuvitusta Miguel Cervantesin Don Quijoteen)

torstai 9. elokuuta 2007

Uhrautumisesta, osa II

Kun kirjoitin aiemmin uhrautumisesta, aloin pohtia, minkälaisia "uhreja" lopulta vaadin toiselta ihmiseltä, jos haluan hänet lähelleni päästää. Lista on tietenkin pitkä ja raaka, mutta yritän muotoilla muutaman esimerkin jotenkin ymmärrettäviksi sanoiksi. Toivon, että tämä vaikuttaa enemmän vakavalta pohdinnalta kuin toivomuskirjeeltä Joulupukille.

Minulla on ollut joskus tapana miettiä erilaisia hypoteettisia tilanteita ja sitä, miten toimisin niissä. Aika usein tilanteet ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Eräs tilanne tuli mieleen, kun näin parin päivän sisällä sellaisesta kerrottavan useammassakin visuaalisessa viihdetuotoksessa: kun pitkän liiton toinen osapuoli kuolee, miten käy suhteelle? Mielestäni on jotenkin suorastaan oletusarvoista, että toinen osapuoli jatkaa elämäänsä ja aikanaan kokee uuden rakkauden (tai useampia), jos niin haluaa ja siihen tarjoutuu mahdollisuus. Näin lopulta haluaisin omankin kumppanini tekevän, jos heittäisin henkeni ollessani suhteessa, enkä häneltä varmasti mitään muuta ikinä vaatisi. Toisaalta tilanteen osuessa kohdalle toisin päin tilanne ei minusta tuntuisi lainkaan selvältä; toki uskon, että aikanaan itsekin voisin aloittaa uuden suhteen, mutta ajatuksena se tuntuisi jotenkin pahalta ja vaatisi käytännössäkin varmasti aikaa täysin riippumatta siitä, mitä kuollut puoliso olisi eläessään mahdollisesti tilanteesta sanonut.

Aloin pohtia, että uskon olevani valmis yleisestikin itse "uhrautumaan" suhteissa enemmän kuin mitä vaadin toiselta. (Nyt täytyy todeta, että "uhrautuminen" kuulostaa väärältä sanalta tässä yhteydessä, mutta käytän sitä johdonmukaisuuden ja sopivamman ilmaisun puutteen takia.) En koe olevani marttyyri vaan enemmänkin aika joustava. Luulen, että sallisin suhteen mahdollisten kompromissien aiheuttaman mielipahan itselleni suurempana kuin toiselle. Eikä tämä siis tee minusta suinkaan mitenkään erityisen hyvää ihmistä - joku voisi sanoa, että pikemminkin epätoivoisen ja tahdottoman alistujan, mutta toisaalta en koe sietäväni itseni rajoittamista kovin pitkälle.

Haluaisin, että toinen voisi ajatella olevansa minun "omani" ilmauksen melko karmaisevista kaiuista huolimatta. Tällä tarkoitan jonkinlaisen mustasukkaisuuden ja omistamisenhalun ymmärtämistä (en puhu "sietämisestä", sillä se antaisi vaikutelman vahvemmasta alistumista kuin mitä voisin toivoa). Ainakin tähän pätisi yllä esittämäni ajatus molemminsuuntaisuudesta, sillä voisin hyvinkin rakastaa ihmistä, joka on minusta lievästi mustasukkainen ja haluaa jossain määrin "omistaa" minut. Käytännössä tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kummankaan liikkumisenvapautta saisi rajoittaa; molemmilla pitää olla oikeus tavata, keitä haluavat ja käydä, missä haluavat. Jonkinlaista omistautumista ja pysyvyyttä molemmat saisivat kuitenkin mielestäni odottaa.

En usko, että mikään vaatimusten esittäminen on perusteltua sillä verukkeella, että on itse valmis tekemään kaiken sen, mitä toiselta haluaa. Aina voinee kuitenkin toivoa ja haluta, että tiettyihin ehtoihin (tai rajoituksiin tai "uhrauksiin") sitoutuminen vapaaehtoisesti olisi molemmille mahdollista ja kivutonta. Toisen pakottaminen mihinkään tuntuu sikäli vastenmieliseltä, että jo pelkästään "vaadin"-sanan käyttö "haluan"-sanan sijasta tuntuu raa'alta. Luulen kuitenkin vaatimisesta puhumisen olevan tässä yhteydessä rehellisempää.

(Kuva: Jules Eugène Lenepveu: Jeanne au bûcher)