Praise to the glory of loved ones now gone

Sain eräältä tuttavalta lainaan kirjan, joka on ollut jo pitkään tarkoitus lukea. Loppuviikosta sainkin sen luettua loppuun ja ilahdutan teitä nyt pistävällä analyysilla kyseisestä eepoksesta. Kyseessä on Deborah Curtisin kirja Touching from a Distance.

Pienenä pohjustuksena niille, joiden yleissivistys ei kata mitään näinkin oleellista: Debbie on humppaorkesteri Joy Divisionin keulakuvan Ian Curtisin leski, ja kertoo kirjassaan vähemmän tai vielä vähemmän ihanasta elostaan miehensä rinnalla. Mainittu yhteiselo loppui 1980, jolloin mies siirtyi ns. rajan taakse oman kätensä kautta vain päivää ennen yhtyeensä ensimmäistä Amerikan-kiertuetta. (Minkä jälkeen jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet jatkoivat uraansa vaihtaen nimensä New Orderiksi, josta jokaisen teistä on sentään täytynyt kuulla.) Jos joku on sattumoisin poikennut tänä vuonna teatterissa katsomassa (minusta mainion) elokuvan Control, kyseinen joku tunnistanee tarinan. Raina nimittäin perustuu jossain määrin mainittuun painotuotteeseen.

Herra Curtis on ollut minulle varsin kaksijakoinen henkilö. Toisaalta olen viehtynyt joihinkin hänen yhtyeensä kappaleisiin, joita siivittävät hänen yltiöpositiivisuudestaan tunnetut sanoituksensa. Toisaalta minun on mahdoton ihailla ketään, joka pettää kotona pienoisen lapsen kanssa odottavaa vaimoaan kiertueella löydetyn tyttöystävän kanssa. Mies saattoi siis kirjoittaa mahtavaa tekstiä, mutta persoonana hän oli melkoinen m*lkku.

Ja tähän arviooni Deborah Curtis yhtyy (no, ehkei nyt varsinaisesti juuri minun arviooni), välillä suorastaan hämmentävällä antaumuksella. Hän kertoo pariskunnan elämästä käytännön esimerkkien avulla maalaten melkoisen synkällä sävyllä henkilökuvaa miehestä, joka kontrolloi vaimonsa kaikkia sosiaalisia kontakteja ja muun muassa pitkälti erottaa hänet parin yhteisistä ystävistä. Pettäminenkin on minun kirjoissani jo anteeksiantamatonta ja alhaista (tosin minä nyt olenkin tiukkis), mutta kirjassa kuvattu perheterrori saa miehen vaikuttamaan todella nilkiltä aivan uudella tasolla.

Mikään demoninen sadisti Ian Curtis ei vaimonsakaan mukaan kuitenkaan ollut. Vaikka miehen käytöksellä ei hymypoikia olisikaan voitettu, ei hän ilmeisesti sortunut väkivallassaan fyysisyyden puolelle (sen henkisen väkivallan ollessa toki aivan yhtä tuomittavaa). Teineinä solmitussa avioliitossakin voi "kasvaa erilleen" niin kuin naistenlehdissä ainakin, joten "ajautuminen" suhteeseen toisen naisen kanssa nyt saattoi olla vain harmillinen lipsahdus (vaikka suhde sitten jatkuikin miehen elon loppuun saakka hänen valehdeltuaan jo lopettaneensa sen). Lisäksi laulajapoju jätti pienen tyttärensä hoidon puhtaasti äidin kontolle, mutta vakavan epilepsian takia toki olikin olemassa riski, että hän kouristusten iskiessä tiputtaisi piltin vakavin seurauksin. Myönnettäköön, että kotoa poissa pysyminen ja lapsen hoidon välttäminen lähes kokonaisuudessaan oli silti ehkä hieman yliampuvaa varovaisuutta.

Deborah Curtis näkee ymmärrettävästi aika monet näistä visioista enemmän tekosyinä kuin siedettävinä perusteluina. Välillä sävy on sen verran kitkeränkatkeraa, että hyviä puolia ei aviopuolisosta tunnu löytyneenkään. Käy kuitenkin ilmeiseksi, että miehen epävakaus menee osittain hänen fyysisen(kin) sairautensa piikkiin, eikä tätä suinkaan kielletä kirjassa vaan päinvastoin sairauden ja sen todennäköisesti puutteellisen hoidon osuutta tapahtuneissa käänteissä korostetaan useasti.

Jos miehen kirjoittamia lyriikoita pitää luotettavina kuvauksina hänen oman mielensä liikkeistä, ei ehkä voi väittää hänen itsensäkään olleen erityisen ylpeä kaikista tekosistaan.

Mother I tried please believe me
I'm doing the best that I can
I'm ashamed of the things I've been put through
I'm ashamed of the person I am

        Joy Division: Isolation (ote)

Viimeistään nähtyäni Control-leffan tammikuussa aloin olla vakuuttunut siitä, että tuo nuorena kuolleita rock-tähtiä ihaillut, synkistelevä lyyrikko oli yksityiselämässään vähemmän ihailtava tapaus. Kirjan perusteella moinen ilmaus vaikuttaa nyt aika alimitoitetulta.

Toisaalta minun on vaikea ohittaa sitä seikkaa, että tämän ristiriitaisen henkilön kuvaus on häntä kohtaan mahdollisesti (varsin hyvästä syystä) katkeroituneen ihmisen käsialaa, ja julkaistu luettavaksi viisitoista vuotta miehen kuoleman jälkeen. Vaikka en usko, että Deborah Curtisilla olisi varsinaista tarvetta liioitella tapahtuneita asioita tai ainakaan kaivaa niitä omasta hatustaan, lienee hyvä pitää mielessä, että nyt jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten tuhkattu miesvainaa ei voi enää juurikaan puolustautua.

Finland Red, Egypt White

Brim kirjoitti mielestäni aika osuvan kirjoituksen ihmisten arvomaailmasta ja sen tulkinnasta. Edellisessä viestissäni mainitsemani, bittitaivaan monsuunituuliin hävinneen kirjoitukseni oli tarkoitus sivuta hieman samaa asiaa, joskaan ei kovinkaan poliittisessa kontekstissa. Peitän perimmäisen ajatukseni nyt politiikan kaapuun ja heitän sen julkisesti susien syötäväksi ja murmeleiden haukuttavaksi.

Poliittisesti varsin yleinen mielipide tuntuu olevan, että ihmisten suvaitsevaisuus kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän vasemmalla he ovat. Minä olen aika lailla eri mieltä. Oman, hyvin rajallisen kokemukseni perusteella kaikkein ahdasmielisimmät yksilöt kun tuntuvat löytyvän itse asiassa äärivasemmalta.

En halua suinkaan vähätellä esimerkiksi oikeistolle valitettavan tyypillisen oloista ulkomaalaisvastaisuutta — joka ei tietenkään kohdistu kuin tietyistä kulttuureista tuleviin, kun toiset ulkomaalaiset ovat heidän mielestään pelkästään symppiksiä. Äärioikeiston nimiin menee ensimmäinen sija myös kaikkein ikävimmän (muka-)poliittisen toiminnan, eli fyysisen väkivallan, käytössä. Kun suu vaahdossa mesoavien nahkapäiden kartut heiluvat yöllisissä kaupungeissa, aika harvoin asialla ovat punavihreät aktivistit.

Jos kotimaiset leikkianarkistit lasketaan vasemmiston riveihin, niin eipä silläkään suunnalla kovin rauhanomaisissa keinoissa kuitenkaan pysytä. Siinä ikkunaa hajoaa ja taksia kaatuu, kun "otetaan tilaa haltuun" palestiinalaishuivit lärvien peittona. Lisäksi ihan rivivasemmistolaistenkin suvaitsevaisuus tuntuu tarkoittavan sitä, että suvaitaan avoimin sydämin aivan kaikkia — olettaen, että he ovat asioista täsmälleen samaa mieltä kuin itse ollaan. Omasta linjasta poikkeavat ovatkin sitten vapaata riistaa minkälaisten tahansa syytösten kohteiksi. Mustetyyny jos toinenkin ehtii kulua loppuun ennen kuin kaikkien vääräuskoisten tahojen — joita on väestöstä ehkä n. 98% — otsaan on saatu rasistin, riistokapitalistin tai muuten vain itsekkään syöttöporsaan leima.

Olenkin tullut tieteellisen analyysini (jota myös nopanheitoksi kutsutaan) perusteella tulokseen, että poliittisella kentällä suvaitsevaisuuden määrä taitaa noudatella yhteen suuntaan kallistuvan viivan sijasta Gaussin käyrää. Molemmissa ääripäissä oman agendan täytteeksi riittää järkeä, faktoja ja asia-argumentteja niin vähän, että loput tilasta täytetään tunnepitoisella pyhällä vihalla. Valitettavasti joskus on aika hankala erottaa, minkälainen poliittinen taho osuu tuon mainitun käyrän keskustaan (ja tuon sanan kirjoitan tässä yhteydessä ehdottomasti pienellä k-kirjaimella).

Toki tämän johtopäätökseni voi nähdä suorana seurauksena siitäkin, että minua ei kiinnosta juuri mikään poliittinen agenda ja kaikenlainen aatteen palo näkyy minulle lähinnä faktoja karttavana "ydinvoima on paha asia, koska kuutit ovat niin söpöjä" -ventilaationa.

(Kuva: Peter F. Rothermel: US Senate A.D. 1850)

A Time to Be So Small

Koska eräs bloggauspalvelu saattaa joskus alkaa kangerrella kesken elintärkeiden ja taiteellisesti merkittävien hengentuotteideni tuottamisen, kirjoitan poikkeuksetta kaikki postaukseni ensin tavallisella tekstieditorilla, josta sitten kopioin ne valmiina romaaneina verkkopalveluun. Joskus tämä tapa onkin säästänyt minut teknisiltä harmeilta.

Joskus käy toisinkin. Juuri kun tovi sitten viimeistelin (eli olin lähes puolessa välissä) nälänhädän ratkaisevan (eli naisia halventavan) kirjoitukseni, päätin irrottaa koneessa kiinni olleen puhelimeni, josta rakkine kiitti leikkaamalla totaalisesti kiinni. Minähän en mitään automaattitallennuksia käytä, joten koko kirjoitus hävisi huonojen kirjoitusten muistolehtoon.

Ei harmita yhtään. Ei edes se, että tässä nimeltä mainitsemattomassa polkkauspalvelussa kirjoitus tallentuu minuutin välein, enkä tätä käyttäen olisi itse asiassa menettänyt sanaakaan tuotoksestani.

Täytyy tosin myöntää, että tämä salaliitto minun kirjallista lahjakkuuttani vastaan saattoi olla lukukokemuksen kannalta pelkästään hyvä asia.

Barbarism Begins at Home

Minun on pitänyt kirjoittaa jo pari kertaa viime aikoina jostain hienosta ja merkittävästä aiheesta, eli poimia netistä pari uutista ja kommentoida niitä viisaaksi tekeytyen. Koska en kuitenkaan keksi niistä juurikaan sanottavaa ja taiteellinen inspiraationi on muutenkin nollassa, kommentoin uutisia nyt vain sangen lyhyesti.

Aluksi hellään ja lämpöiseen käsittelyyni pääsee tutkimus, jonka mukaan "Kasvot paljastavat, haluatko suhteen vai sänkyyn". En ole ihan varma, olenko tutkimuksen tulosten kanssa samaa mieltä ihmisten kyvystä arvioida toisten kiinnostusta. Voisin kuitenkin esittää oman jatkoanalyysini siitä, että jos sattuu olemaan ämpäriruma suohirviö, ei todennäköisesti saa kumpaakaan — ellei satu olemaan erityisen tiedostava ja omahyväinen intellektuelli.

Huomioni on kiinnittynyt myös Ranskaan, missä on ajateltu kieltää "äärimmäiseen laihuuteen yllyttäminen" lailla. Minusta on kieltämättä hienoa, että virallisestikin tiedostetaan, että ulkonäköihanteiden syöttämisellä1 saattaa olla terveydelle vaarallisia seurauksia kansallisellakin tasolla, henkilökohtaisesta nyt puhumattakaan. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten hitossa ranskalaiset aikovat tuollaisen lain toteuttaa käytännössä. Vaan onhan tuo kai ihan mukava ele joka tapauksessa.

Hyvänä kestouutisaiheena voisin mainita myös jotain olumpppiasoihdun kuljetuksesta ja Kiinan vastaisista mielenosoituksista. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että kovasta aatteen palosta ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen halusta huolimatta ei ikinä ole kovin hyvä idea olla idiootti.

Ehkä tyydyn lopulta hiustenlähtöpolkkaukseen ja kerron tärkeimmästä, eli itsestäni. Vaikka olen useassa yhteydessä kertonut, kuinka tehokkain siivoukseen ajava asia on edessä oleva tentti tai muu koitos, löysin uusiakin motiiveja. Nimittäin sen tyhjyyden, joka elämässä on edessä, kun ne pakolliset hommat onkin jo tehty. Täytynee tosin myöntää, että myös polviin asti ulottuva pölykerros lattioilla oli ehkä osasyyllinen tämän viikonlopun ahkerointiin.

Niinpä ensimmäinen todella vapaa viikonloppu pitkiin aikoihin alkoi eilen netissä roikkuen ja imuroiden. Käytyäni viettämässä iltaa hyvässä ja vähän huonossakin seurassa ja nautittuani sekä mieltä ylentävistä hetkistä että yleisestä v*tutuksesta jatkoin sitten tänään puurtamista. Jynssäsin pölyjä niin hyllyiltä ja lattioilta kuin ovenkarmien päältäkin ahkerammin kuin Disneyn seitsemän pientä kääpiötä yhteensä. Rättiin tarttuikin sellaisia pölykokonaisuuksia, että ne olisi voinut nimetä ja viedä agility-radalle huomiota herättämättä. Kämpän loistaessa komeampana kuin koskaan ennen jouduin kuitenkin siirtymään äitini ruokapöytään appeelle, kun Lumikki ei ollut pöytää kotona kattanut. Varsinainen syy tosin taisi olla se, että samalla kengitin uskollisen ratsuni kesää varten.

Alkuillasta päivän ohjelma oli sen verran hyvin pulkassa, että löhösin sohvalla yli tunnin aloittaen digiboksin levyn tyhjentämisen jäätelön syönnin yhteydessä. Suunnitelmissa oli sitten naputtaa nopeasti jotain nettiin muiden "iloksi" ja siirtyä soittimen varteen Pink Floydin innoittamana. Vaan kun tämänkin löpinän kirjoittaminen vei muun toiminnan ohella kolmisen tuntia, taisivat musisoinnit jäädä johonkin toiseen iltaan. Mikäli joku naapuri sattuu kirjoituksiani lukemaan, voin hänelle kuitenkin luvata kauniin hiljaisuuden katkeavan ennen pitkää. Vielä ei siis kannata riemuita.

(Nyt teen jotain fiksumpaa kuin oikoluen tämän tekstin. Myöhempään ajankohtaan. Heissulivei ja rommia pullo.)

1Pun not intended

New Dawn Fades

Joskus asiat muuttuvat, ehkä jopa ratkaisevan lopullisesti. Joskus asiat pysyvät samoina, mutta ihmiset muuttuvat. Joskus tapahtuu molempia samaan aikaan, samassa paikassa, kenties samanlaisten jalavapuiden varjoissa. Ja joskus blogipostauksen aloitus on outoa höpinää, joka ei liity aiheeseen — tai juuri mihinkään — yhtään mitenkään. Tämä on sellainen aloitus.

Muutoksen tuulia ja vaihtuvuuden happosateita on kuitenkin ilmassa. Puolen vuoden sosiaalisesta elämästä täysin luopumisen, liikunnan täydellisen laiminlyönnin, epäterveen pikaruoan syönnin, nälänhätää ja anarkistisissejä vastaan taistelemisen, kiinalaisen vesikidutuksen ja vastoinkäymisten ylidramaattisen liioittelun jälkeen marssin tänään opinahjooni ja jätin osaamattomuuteni kirjallisen osoituksen sinne tarkastusta varten. En ikinä tunne iloa tai onnea, mutta jos tuntisin, olisin nyt varmaan melkoisen euforian vallassa.

Tänään illalla voin röhnöttää silmät puoliummessa sohvalla ja katsoa aivojen tylsyttimestä peräkkäin Life on Marsin ja Hädän hetkellä -sarjat pelkäämättä, että minun pitäisi ehdottomasti tehdä jotain aivan muuta. Vaikka LoM on kuulemma silvottu Brittein saarten ulkopuolella katsomiskelvottomaksi tekijänoikeudellisten syiden takia, minä en siitä välitä. Minä olen nyt vapaa. Vapaa! (Kuvitelkaa demonista naurua tähän.)

Minun tuurillani tosin jään todennäköisesti bussin alle ennen kuin pääsen töihin, tai vielä todennäköisemmin matkalla kotiin uuvuttavan työpäivän jälkeen.

(Kuva: Eugène Delacroix: La liberté guidant le peuple)

Bloggausmeemi

Haaste napsahti Oharilta.

1. Miten monta blogiviestiä olet kirjoittanut blogiisi?

Aika paljon useampia kuin muiden blogeihin (jos kommentteja ei lasketa).

2. Miksi aloitit kirjoittamaan omaa blogia nettiin?

Koska sen kirjoittamisesta naapurin Toyotan kylkeen tuli aika paljon sanomista. (Ihmeellisiä nipottajia maailmasta löytyykin...)

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?

En millään. Tutustuessani nettiin ensimmäistä kertaa tein niin kuin teen kirjojenkin kanssa: luin viimeisen sivun ensin, ja kun tiesin, miten homma loppuu, kävi muiden sivujen lukeminen tarpeettomaksi.

5. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)

"Minne ikinä laskenkaan pääsivuni, siellä on kotisivuni", todettiin hittikappaleessa joskus. Vastaan siis, että kotisivuni on maksullisten seuralaisten sylissä.

(Aiheesta esiintyy myös kilpaileva teoria "kotisivuni on siellä, missä sydänsivuni on", mutta se on vain turhaa hempeilyä ja Disney-hapatusta.)

6. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?

Joskus — lähinnä ilmaisen viinan bileissä — puhun kieltä, jonka suvusta en itsekään ole ihan varma. Se saattaa olla kokonaan oma kielensä tai salakuuntelijoiden pelossa kryptattua suomea. Seuraavina aamuina myös muinaisnorja sujuu osana posliinijumalan palvontamenoja.

7. Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?

Yleensä vain TV-ohjelmat.

8. Hissi vai portaat?

Liukumäki.

9. Onnen- ja epäonnen numerosi ovat?

Jos ajatellaan onnellisuutta tiliotteen kautta (joka minusta on ainoa luotettava ja perusteltu tapa), onnea merkitsevät yleensä luvut, joiden edessä ei ole miinusmerkkiä.

(En pidä esimerkiksi nelosta epäonnen numerona, joten en yleensä jätä sitä pois meemien kysymysten numeroinnista.)

10. Haasta vielä tähän pienimuotoiseen kyselyhaasteeseen 3 bloggaajaa.

Haastan kaikki kalapuikkoministerit tekstiviestin hinnalla oikeuteen.

---- Muokkaus (~ klo 16:50):
Tiinalta tuli korvaava lisäkysymys bittiavaruuteen hävinneen neljännen kysymyksen tilalle.

Esitämme sen ohessa. Kysymys ei ole kaunis (vastauksesta nyt puhumattakaan), joten neuvomme lukijoita käyttämään harkintaa ennen sen lukemista.

4. Miksi ylipäänsä roikut koko ajan netissä etkä omista elämää?

Jostainhan se on roikuttava, jos jalkojen alla on pelkkää tyhjää.

Sitä paitsi minulla on elämä. Säilytän sitä pienessä korurasiassa kylpyhuoneen lavuaarin alla.

Am I Wry? No

Tämä saavutuksieni suhteen varsin vaatimattomaksi jäänyt päivä alkoi työterveyshoitajan vastaanotolla. Mietin etukäteen, kumpi vie minut pakkohoitoon, viikkoa aiemmin otettujen verinäytteiden tulokset vai haastattelussa ilmi käyvä antennieni vinous.

Huoleni oli kuitenkin turha molempien syytekohtien osalta. Kuutisen vuotta sitten olin muualla työhöntulotarkastuksessa ja lääkäri sanoi, että minun ei tarvitse ikinä välittää ainakaan kolesteroliarvoistani. Sama anomalia jatkuu yhä. Hoitajan mukaan verenkuvani näyttää niin hyvältä kuin on mahdollista. Elän toivossa, että passikuvastani voitaisiin vielä joskus sanoa samaa.

Palkinnoksi hyvistä tuloksista ja hengissä läpäistystä haastattelusta sain rokotepiikin olkavarteeni. Minä muistan, kuinka joskus taaperona (tai ainakin fiktiivisissä amerikkalaisissa elokuvissa) kilttinä pysytellyttä uhria lahjottiin tikkarilla. Jos joku vielä väittää, että asiat eivät olleet minun lapsuudessani paremmin, hän saakoon ympäri korvia ja muitakin ulokkeitaan.

Koko sinä aikana, jonka työtuoliani kulutin, merkittävin historiankirjoihin jäävä suoritukseni oli työtyytyväisyyttä ja -ilmapiiriä mittaavaan kyselyyn vastaaminen. Vastoin kaikkia periaatteitani ja tottumuksiani päätin olla rehellinen. Koska mikään hyvä teko ei jää rankaisematta, odotan jännityksellä, istuuko maanantaina paikallani jo uusi työntekijä vai jäänkö ruoskittavaksi vielä irtisanomisaikani ajaksi.

Toki voisi ajatella, että palaute olisi yrityksen johdolle tervetullutta ja sen perusteella yritettäisiin jopa parantaa asioita. Koska olen kuitenkin realisti, odotan jääväni paiseeksi muonavahvuuteen lähinnä sen takia, että työnantajalla ei yksinkertaisesti ole varaa potkia minua pois. (Ja osittain sen takia, että asiat eivät oikeasti ole niin pahasti pielessä eikä kritiikkini niin murskaavaa kuin täällä lukuisten fanieni aplodien toivossa uhoan.)

Työpaikan ulkopuolella tekoni niittivät kuitenkin satoa, joka tekisi äitini ylpeäksi jälkikasvustaan. Selvittyäni aamun tarkastuksesta poikkesin nimittäin paikallisessa tavaratalossa, ja hullujen lehmien päiviltä mukaan tarttui kolme elokuvaa ja kaksi kompaktia kiekkoa. Luulisin tuollaisen saaliin — ja yhden kovaa vauhtia kipeytyvän ja kangistuvan olkavarren — riittävän yhden päivän saldoksi.