Only When I Lose Myself

Jo yli kuukausi sitten tulin törmänneeksi YouTubessa mielen- kiintoiseen videoon, josta en kuitenkaan saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Yllättävää.

Kyseessä on Miranda Julyn kirjoittama ja Miguel Artetan ohjaama lyhytelokuva miehestä, joka esittää ohikulkijoille kiinnostavan, joskin (ainakin gallupiin) hieman omalaatuisen kysymyksen: "Oletko kenenkään suosikki-ihminen?" Oikeastaan kiinnostavampi on kuitenkin tekeleen pohjalta syntynyt meemivideo, jossa pyöritellään samaa kysymystä omalla kohdalla. Moinen pähkäily tulee varmaan aika monelle mieleen, kun he tuon edellisen pätkän katsovat. Ja kyllä, toki kysymys on periaatteessa turha ja moraalisesti arveluttava ja tuhoaa sademetsiä ja plaa plaa.

Meemissä on oikeastaan kaksi osaa: aluksi pitäisi miettiä, onko kenenkään suosikki-ihminen, ja toiseksi pitäisi nimetä oma suosikkihenkilö (ja mieluiten lähettää linkki omaan videoon sitten tälle - eikö ole sööttiä?). Ensimmäinen vaihe on tavallaan aika masentava; on jotenkin selvää, ettei ole kenenkään suosikki, tai ei ainakaan "pitäisi" olla. Uskon, että aika moni realistisesti ajatteleva päätyy pitkälti samaan tulokseen. (Ne, jotka eivät päädy, ovat epärealistisia ja itsekkäitä sikoja.)

Niskakiikun jo houkutellessa voi kuitenkin siirtyä toiseen vaiheeseen, eli miettimään omaa suosikkihenkilöään. Ainakin omalla kohdallani koko pohdinta alkoi tässä vaiheessa tuntua niin absurdilta, että se enemmänkin huvitti kuin masensi. En minä pystynyt nimeämään ketään, joka olisi "suosikkini" yli muiden. Lopulta moinen kysymys kuitenkin rinnastuu jossain määrin siihen, kenestä välittää eniten tai kuka on tärkein ihminen itselle. Sellaista henkilöä on itse asiassa paljon hankalampi nimetä kuin aluksi voisi kuvitella.

Jo ennen videoihin törmäämistä tulin lukeneeksi Yliopisto-lehdestä artikkelin, jossa käsiteltiin epäonnistujia (tai leppoisasti "luusereita"), noita metsiemme pieniä jyrsijöitä. Artikkelissa haastateltu professori Juha Siltala toteaa osuvasti: "Työ on äärettömän hyvää terapiaa. Ei työ masenna, jatkuva vertailu ja mittaaminen masentavat." (Olen siinä määrin eri mieltä, että minusta myös työ voi olla äärimmäisen masentavaa, mutta ehkä oleellisempaa on nyt keskittyä tuohon kommenttiin vertailusta.) Lopultahan lienee aika itsestäänselvää, että häviäjiä ja epäonnistujia voi olla vain siellä, missä ihmisiä tai heidän suorituksiaan vertaillaan. Ja vaikka sitä, ettei satu olemaan kenenkään suosikki-ihminen, ei ehkä epäonnistumiseksi voi sanoakaan, se lienee silti pienen ihmisen synkässä mielessä tulkittavissa jonkinlaiseksi vertailussa häviämiseksi. Mikä puolestaan lienee lopulta tosiaankin typerää ja absurdia (vähän niin kuin elämä toisaalta muutenkin).

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö elämässä tulisi tilanteita, joissa suosikki-ihmisen nimeäminen voisi olla helppoa. Eikä velvollisuudesta tai kiltteydestä, vaan ihan oikeasti siksi, että se tietty ihminen on vain universaalin objektiivisella asteikolla mitattuna niin paljon parempi kuin kukaan muu (tai ainakin maksaa parempia lahjuksia kuin toiset).

(Kuva: Jean-Léon Gérôme: Slave Market in Rome)

Blood Makes Noise

Viikonloppuna pyysin luettavakseni vuosikymmenien takaa säilytetyn lehtileikkeen, jonka olin lukenut kerran aikaisemminkin.

MIES RUHJOUTUI KUOLIAAKSI
pillastuneen hevosen juostessa päin junaa.

Eilen klo 17.15 aikaan oli X:n Y:stä kotoisin oleva til. N.N. palaamassa myllymatkalta hevosineen. Hänen lähestyessään rautatieylikäytävää, pillastui hevonen ilmeisesti siitä syystä, että samaan aikaan kulki juna rautatiellä. Hevonen lähti kovaa vauhtia juoksemaan junaa kohti ajajan onnistumatta sitä hillitsemään. Hurjaa vauhtia juosten hevonen törmäsi junan viimeistä edelliseen vaunuun ja sinkoutui kuolleeksi ruhjoutuneena radan sivuun ajajan joutuessa radalle junan pyörien ruhjottavaksi. Silminnäkijöiden ennätettyä paikalle oli N.:ssä vielä elonmerkkejä, ja häntä lähdettiin kuljettamaan lääkärin luo, mutta täällä hän kuitenkin kuoli heti ruhjevammoihin ja verenvuotoon. N.:n alaruumis ja toinen käsi mm. olivat aivan kokonaan ruhjoutuneet.

Ikävällä tavalla surmansa saanut N. oli syntynyt v. 19-- ja jäi häneltä vaimo ja yksi lapsi.

Nykyään(kin) puhutaan paljon siitä, miten lehdet kirjoittavat onnettomuuksista ja väkivallasta mässäillen yksityiskohdilla. Ilmiö - sen paremmin "mässäily" kuin sen arvostelukaan - ei toki rajoitu vain painettuun sanaan. Televisiouutisissa asioita saatetaan käsitellä hieman hienotunteisemmin ja vähemmän dramaattisesti kuin iltapäivälehdissä, mutta kuvien alkaessa elää teho saattaa silti kasvaa entisestään. Taikalaatikon muissa ohjelmissa käsittelytyylikin voidaan vaihtaa hyökkäävämpään ja herkutella tragedioilla kaksin käsin.

Juuri perjantaina keskustelin ystäväni kanssa siitä, kuinka itsekin huomaa turtuneensa väkivaltaan ja purskahtelevaan hurmeeseen siinä määrin, että esimerkiksi 70-luvulla varsin pelottavina pidetyt elokuvat lähinnä naurattavat nykyään, ja kuinka harvat uutisoidut kuolemantapaukset tai onnettomuudet edes varsinaisesti pysäyttävät enää. Toki todellisista tapahtumista kertovat kirjoitukset tai kuvat saavat usein ajattelemaan helpommin kuin viihteellinen fiktio. Tosin yleensä tämä vaatinee sen, että tapahtumat osuvat lähelle tai että niihin voi muuten samaistua. Muussa tapauksessa taidokkaasti tehty draama lienee paljonkin tehokkaampi kyyneltenpyöräyttäjä. Itsekin voin tunnustaa palan tarttuvan kurkkuun aika helpostikin vaikka monen sadan vuoden taakse sijoittuvaa pukudraamaa katsellessa, kun jokin (vaikka täysin fiktiivinenkin) tragedia kuvataan riittävän koskettavalla tavalla. Toisaalta ilmeenikään ei värähdä, kun iltauutisissa kerrotaan tuhansien ihmisten kuolleen tulvissa toisella puolella maailmaa. En ole moisista reaktioista lainkaan ylpeä, mutta en pidä niitä myöskään mitenkään poikkeavina ainakaan länsimaissa.

Esimerkiksi iltapäivälehtien lööpit saavat minussa kyllä reaktioita aikaan, kuten niiden on tarkoituskin. Tosin yleensä heräävät tunteet ovat enemmän kiukkua kuin empaattista herkistelyä - jota toki saatan tuntea, mutta en lööppien ansiosta. Olen huomannut, että minusta on huomattavasti hyväksyttävämpää näyttää ja käsitellä viihteessä (mahdollisesti todellisiakin) tragedioita kuin tehdä tragedioista viihdettä. Näiden kahden raja on ajoittain varmaankin aika häilyvä, mutta useimmiten tiedän, kummalle puolen rajaa esimerkiksi lehtijutut sijoitan. Ymmärrän tiedotusvälineiden vain toteuttavan tehtäväänsä kertomalla traagisistakin tapahtumista, eikä niistä minusta pidä missään nimessä vaietakaan, mutta kertomistyylissä ja aihevalinnoissa olisi joskus reilusti parantamisen varaa.

Lainaamani lehtileike on vanha, mutta sen kerrontatyyli kaikessa yksityiskohtaisuudessaan vaikuttaa nykypäivän onnettomuuskuvauksiin verrattuna aika raa'alta, vaikka eroa ei ehkä olekaan hirveästi. Vammojen tarkka kuvailu ja etenkin uhrin tarkkojen henkilötietojen kertominen tuntuu oudolta, ellei suorastaan pelottavalta. Siitä huolimatta uskon, että vaikka onnettomuus olisi ollut suurempi ja koskettanut useampia ihmisiä, vuosikymmenien takaisissa lehdissä tuskin olisi ollut seuraavina päivinä naapureiden, vanhojen koulutovereiden ja kadulla vastaan kävelevien kuolaavaisten haastatteluja ja pohdintaa siitä, pitäisikö junat ja/tai hevoset kokonaan kieltää. Loppujen lopuksi voisinkin ehkä olla yhtä mieltä arvostelijoiden kanssa siitä, että "uutisoinnissa" on todellakin menty huonompaan suuntaan. Inhimillinen tragedia ei mielestäni saa tärkeitä lisäpiirteitä siitä, että sitä vatvotaan tiedotusvälineissä päivä- tai viikkotolkulla.

Lehtileikkeessä mainitun ihmisen kannalta tämä pohdinta on toki jo merkityksetöntä. Hänen onnettomuutensa on useimmilta jo aikaa sitten unohtunut. Itse toki pohdin tapausta vieläkin, kun olen mukana uhrin haudalla viemässä kynttilää ja kuljen matkalla jälleen kerran onnettomuuspaikan läpi.