For What It's Worth

Tässä hiljattain erään poliittisen ja ehkä muunkinlaisen elimen eräät edustajat pohtivat erään verkossa tapahtuvan ilmaisumuodon ilmentymien jonkinlaista "hallintaa". Ideana oli mm. se, että kyseisen elimen jokin alielin voisi arvostella noita ilmentymiä ja sitten kertoa tyhmemmille, mitkä niistä ovat hyviä ja missä on vain vääriä mielipiteitä.

Ihan puhtaasta kunnioituksesta moisen ajatuksen erinomaisuutta ja nerokkuutta kohtaan ajattelin säästää tuon poliittisen el(ä)imen jonkin alielimen vaivaa ja tehdä jo valmiiksi yhden merkin, jolla ne parhaat ilmaisumuodon ilmentymät voi sitten erottaa akanoista. (Värit ja muu symboliikka on toki täysin satunnaisesti valittu.)

Saa käyttää ja muokata vapaasti.

(Jälkimmäisessä pitäisi olla läpinäkyvä tausta, mutta eräälle bloggauspalvelulle moinen kummastus on liian vaikea jippo, joten se on muuttanut taustan valkoiseksi.)



(Muokkaus: tein kuvista uudet versiot, joissa aiemmin pienessä simassa hieman paikaltaan eksynyt tähti on nyt laitettu ruotuun ja nuhdeltu. Samalla sen jälkimmäisen läpinäkyvyyskin meni jakeluun.)

A Short Term Effect

Alcinoe naputteli verkkoharhailijoiden näkimille omia kokemuksiaan jonottamisen syvimmästä olemuksesta. Sen sijaan, että olisin hourinut tuntikausia tuon kirjoituksen kommenttilaatikossa, päätin sivuta aihetta täällä omin voimin. (Tämän metaosuuden jälkeen voimmekin pitää mainostauon. Painukaa jääkaapille siellä.)

Mitä itse jonottamiseen tulee, minä jaan Alcciksen pyhän vihan etuilijoita kohtaan. Pelihousuni palavat ja hihani repeävät yleensäkin kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden ja ahneen itsekkyyden edessä (tai takana tai sivuilla) (paitsi jos minä itse saan siitä hyötyä, tietysti), eikä jonossa etuilu ole poikkeus. Tämä pätee niin kahdella jalalla seisten kuin uskollisen peltilehmäni sisällä — joskin jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti ilmaisen tuohtumukseni aika paljon äänekkäämmin, kun sen etenemisestä itsekkään idiootin korviin ei ole juurikaan pelkoa. (Oikeudenmukainen saatan olla, rohkeudesta en puhunut mitään.)

En pahemmin pidä odottelusta yleensäkään. Ei minulla toki tarvitse välttämättä olla aina mitään tähdellistä tekemistä tai ohjelmaa, toisin kuin kärsimättömällä pullamössönuorisolla, joiden keskittymiskyky ei riitä edes... Mistäs minä taas puhuinkaan? Niin, siitä odottamisesta. Jos en odota mitään tapahtuvaksi, lorvailu saattaa olla ihan mukavaakin. Vaan jos olen matkalla jonnekin tai odotan esimerkiksi toista ihmistä tapaamiseen, saattaa odottelu tuntua rasittavalta.

Esimerkiksi työmatkojen kanssa on käynyt useamman kerran niin, että joku bussi on jättänyt tulematta tai ajanut pysäkin ohi etuajassa (sillä minähän en myöhästele vaan vika on aina muissa). Sen sijaan, että odottaisin pysäkillä vartin seuraavaa bussia, kuljen mieluummin muin välinein kohteeseeni, vaikka sitten olisin lopulta viisi minuuttia myöhemmin perillä kuin sen seuraavan bussin kanssa. En vain jaksa jäädä pysäkille kaivamaan nasaalisia hengitysteitäni, jos vaihtoehto on tuijottaa lattiaa hieman kiertoteitäkin kulkevassa ajoneuvossa.

Koska olen kyömsuoraselkäinen ja rehti nuorimies (no, mies nyt ainak... äh, unohtakaa koko juttu), odottelen sovitulla tapaamispaikalla kuitenkin mieluummin kuin annan toisen osapuolen odottaa. Periaatteessa se on kai hyvä juttu. Toisaalta siinä on se ongelma, että jos seison keskellä satavia sammakoita vartin ennen sovittua tapaamisaikaa ja pienet murmelit syövät varpaitani yms. pientä ikävää, saattaa yleensä iloinen ja pirtsakka mielialani hieman nuupahtaa (hieno sana, eikö?) ennen toisen ilmaantumista paikalle. Tapaaminen ei välttämättä ala sitten ihan parhaissa merkeissä, jos on ottanut pohjiksi hieman nyrpääntymistä (toinen hieno — ja varmaan ihan oma — sana, eikö?).

Tosin toisen ihmisen odottelu ei suinkaan ole yhtä ikävää kuin oharit (pienellä kirjoitettuna), ja yleensä valitsen seurani niin, että myöhässäkin saapuminen on odottelun ikävystymisen pois pyyhkäisevä katharsis.

(Kuva: Édouard Manet: L'Homme mort)

Liikkuvan kuvan meemi

Elokuvien ystävänä tai ainakin tuttavana innostuin Alcinoen aloittamasta ja Tiinan jatkamasta meemistä. Yllättäen sen jatkamisen ongelmaksi ei muodostunutkaan motivaation vaan sopivan samaistumisen kohteen puute.

Ensimmäisenä mieleen tuli pätkä, johon samaistun kovasti niin fyysisten kuin järjenjuoksullistenkin ulottuvuuksieni puolesta.



Tuota ajatusta seurasi välittömästi kuitenkin toinen (ehkä ihan aavistuksen verran vakavampi) vaihtoehto, joka toisaalta sopii elämääni monin tavoin kuin miekka mahaan, mutta toisaalta ei voisi olla siitä monessakin mielessä yhtään kauempana.



Näiden mielessäni perintöprinsessoiksi jäävien lainausten jälkeen jäin pohtimaan, mikä olisikaan se elokuvahistorian hetkinen, joka summaisi minut kätevästi minuuttiin tai kahteen. Muutama kohtaus viipyili mielessäni, mutta nekin piti oikein kaivamalla kaivaa onton pääkoppani syövereistä, eivätkä ne siltikään tuntuneet olevan yhtä osuvia kuin tuo Vaarallisten suhteiden todennäköisesti parhaasta filmatisoinnista lainattu herkkä otos.

Jos siis haluaisin lopullisen voittajan nimetä, sen täytyisi olla noista kahdesta jälkimmäinen. Kelvatkoon siis paremman puutteessa.

In-Between Days

Nyt ei ole juuri lainkaan kansalaisjuornalistinen olo. Kirjallinen inspiraatio antaa odottaa itseään (kuten se on tehnyt viimeiset kolmekymmentä vuotta), eikä absinttikaan oikein enää maistu. Blogini päätoimittaja uhkaa kuitenkin perua jaloviikirjoituspalkkiotoimitukseni, jos en edesauta osaltani Internetin täyttymistä. Siispä väännetään tikusta ja takusta aisaa.

Päällimmäisenä ilmiönä eloni taipaleella tuntuu tällä hetkellä olevan aikataululliset yhteensovitusongelmat. Näitä on ilmennyt kahdessa eri tapauksessa, mutta molemmissa onneksi jonkinlainen ratkaisu on jo löytynyt. Tosin toisessa tapauksessa löytynyt ajankohta on melkein liian aikaisin, toisessa puolestaan ehdottomasti aivan liian myöhään. Keskiarvoon voinen kuitenkin sitten olla tyytyväinen.

Eräs aikatauluihinkin vaikuttanut tila on toisaalta nyt lopultakin muuttunut koko lailla pysyvästi. (Ei ihme, jos postaukset kasvavat kuin pavunvarsi, jos käytän lauseissani näin reilusti täytesanoja. -polk. turh. huom.) Pelkoni erään lipaston laadukkuudesta (eli sen puutteesta ("sen" = laadukkuuden, eikä suinkaan minkään irstaan)) on osoittautunut todeksi ja pimeän opintoputken päästä näytetään valoa jopa minun kaltaisilleni. Näin jäivät villit tieteen poikamiesvuoteni taakse ja pöydän jalan alla koreilevat korkeakyldyrellin hamsterin paperit. Ilmeisesti niin matalia rimoja on sittenkin olemassa, etten edes minä niiden ali mahdu.

Negatiivisten saavutusten puolelta mainittakoon bravuurini, eli niskani saaminen vihlovan kipeäksi taloyhtiössämme eilisaamuna olleen lämpimän veden jakelukatkon takia. Joskus sitä suorastaan itsekin yllättyy kaikesta, mitä osaa ja minkä seurauksena. Onpahan jotain, millä täyttää CV.

Houston, hankkikaa oikeita ongelmia.

Folsom Prison Blues

Eräs ystäväni alkoi pohtia, pitäisikö yhdeltä ihmissukupuolelta poistaa esimerkiksi äänioikeus kokonaan, kun kyseisessä sukupuolessa (tai sen edustajissa) vaikuttaa olevan jotain perustavanlaatuista vikaa. Tämän varsin seksistisen ajatuksen taustalla oli kuonalehdestä luettu juttu, jonka mukaan Itävallan tämän hetken suurin antisankari saa vankilaan rakkauskirjeitä naisilta.

Jos nyt unohdetaan provosoiva sukupuoliyleistys, jää jäljelle kyllä yhä huoli kirjeiden lähettäjien mielenlaadusta. Itselläni ei ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta (ellei mukaan lasketa päiväunien gynekologisia kenttätutkimuksia) tai muunkaanlaista pätevyyttä arvioida kenenkään mielenterveyden tilaa, mutta tavallisen kuolaavaisen äänellä minun on ihmeteltävä, voiko noilla ihmisillä olla kaikki palikat tallella.

Rikollisen itsensä selitykset ovat toki jo itsessään surullisia ja pelottaviakin, mutta enemmän minua karmaisee se, että joku muu(kin) ne uskoo ja vielä miestä niiden takia ihailee. On aika pysäyttävää yrittää miettiä, mitä ihmisen omassa elämässä on täytynyt tapahtua, että moiseen symppaukseen taipuu. Vaikka empatiakykyä kovasti arvostankin, tässä ei nyt liene kyse ainakaan pelkästään säälistä.

Tiedän toki, että ilmiö on aika yleinen (ja valitettavasti juuri tiettyyn suuntaan sukupuolien kannalta ilmenevänä, minkä takia tavallaan ymmärrän ystäväni reaktiota hitusen). Silti se jaksaa joka kerran ihmetyttää uudestaan.

High Hopes

Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Harmi vain, että aiemmin esittämäni UTR-analyysi on osoittautunut yhä kivuliaan paikkansapitäväksi sen(kin) määritelmän osalta.

Minulla on suorastaan eriskummallinen tapa antaa avaimet omaan onneeni muiden käsiin, joskus jopa ihan kirjaimellisesti. Ja aika ei koskaan ole niin pitkää kuin odottaessa, että se tuottaisi jotakin. Varsinkin, kun ei tuota, ja odottamista saa jatkaa sitten seuraavaan moiseen yrittämiseen saakka — mikä minun tapauksessani tarkoittaa muutaman vuoden vuoroväliä.

Eipä se toki toisten vika ole, jos minä tyrkytän heille pyytämättä vastuun omasta ilostani ja riemustani. Kun ensin jätän sopivasti lukuisat mahdolliset tilaisuuteni käyttämättä ja sitten viimeisenä oljenkortena heitän pallon heille (mikä sinänsä on kyllä jo enemmän riskinottoa kuin mitä yleensä saan aikaiseksi), ei oikein voine syyttää muita kuin itseään. Siinä onkin sellainen kaveri, joka alkaa pikkuhiljaa käydä hermoilleni. Tekisi mieleni antaa sille ympäri korvia, jos vain notkeus riittäisi.

Lopulta kaikki taitaa olla kiinni siitä, että jos ylipäänsä itse toimii, toimii liian myöhään. Taitaisi tehdä ihan hyvää nauttia muutama annos rohkeutta (ei tosin nesteen muodossa, niin kuin kovin monet tuntuvat tekevän) ja sitä myöten hieman itseluottamusta. Tulee jotenkin mieleen vieraskielinen sanonta: "Whether you believe you can or believe you can't, you're probably right." No, onhan se kuitenkin kiva olla edes oikeassa.