Song to Say Goodbye

Miettiessäni tätä blogia nykyään koen sen olevan yhä enemmän
ja  enemmän  turvonnut  ja  kulahtanut  kuten  Elvis  Vegas-
vuosinaan  -  tosin  valitettavasti   ilman  epäterveellisiä
juustohampurilaisia ja kirkuvia tyttöjä.  Pohdin (ja häpeän)
viimeisimpiä kirjoituksiani,  jotka ovat olleet pakonomaista
änkyttämistä  ihan  hiljaisuuden  rikkomiseksi,   enkä  pidä
sieluni kieroissa silmissä  näkyvästä kuvajaisesta lainkaan.
Lienee siis  korkea aika  saattaa tämä  netin pimeä nurkkaus
armeliaasti saunan taakse.                                  
                                                            
Kirjoitusintoni   on  toki   heilahdellut  jo  monta  kertaa
aiemminkin.  Ennen  ajattelin,  etten  ota  kirjoittamisesta
paineita vaan annan blogini maatua tarvittaessa vaikka monta
kuukautta,  jos inspiraatio ei iske (enkä edes kirjoita enää
yhtään   metabloggausta  siitä,   kuinka  en   keksi  mitään
sanottavaa).   Viime  kuukausina  olen  kuitenkin  huomannut
taipuvani   sittenkin  suoltamaan   kamalaa  tuubaa   verkon
bittiaalloille jonkinlaisen velvollisuuden nimissä.         
                                                            
Ja se ei  vain käy  päinsä.  Minusta  blogin  pitää palvella
kirjoittajaa eikä toisin päin.                              
                                                            
Siispä irrotan  kituvan ajatusteni  kaatopaikan letkuistaan.
Ero tapahtuu  yhteisestä tahdosta  ja perustuu aatteellisiin
erimielisyyksiin.  Me vain kasvoimme erillemme.  Tapahtumaan
ei liity  dramatiikkaa ja ajattelin  tuoda asian julki vain,
jotta  RSS-lukijoita  käyttämättömätkin   vieraat  osaisivat
lopettaa   näillä   nurkilla   poikkeamisen.   (Hah,  kunhan
lämpimikseni  valehtelen;  minähän rakastan  ylidramaattisia
elkeitä yli kaiken, ja suorastaan elän niistä.)             
                                                            
Edellisellä kerralla kirjoitustaukoni  taisi kestää huimasti
viikon tai kaksi.  Tälläkin kertaa varaan itselleni oikeuden
palata maisemiin  jossain muualla,  vaikka tunnin päästä jos
mieli  tekee.  Jos niin  käy,  voisin  ehkä  kuitenkin  olla
edellistä  "paluutani"  omaperäisempi  ja  alkaa  kirjoittaa
vaikka neuleblogia.                                         

All I Want Is You

Joskus, erityisesti huonosti nukutun yön jälkeen, ajatukset saattavat harhailla kesken työpalaverin ja aivot saattavat takertua siveettömiin mielihaluihin. Toisaalta hävettää ja tekee mieli työntää ajatukset sivuun, mutta toisaalta kielletystä hedelmästä nauttimisen yksityiskohtainen mietiskely tuo mielihyvää, joka voittaa muut aistiärsykkeet. Sitä paitsi työpalaverit häviäisivät nautinnollisuudessaan haarukan työntämiselle pistorasiaan, joten palaaminen ajatuksista todellisuuteen ei houkuttelekaan tippaakaan. Kasvot onnistuu todennäköisesti pitämään ilmeettöminä, joskin ehkä hieman poissaolevina, mutta aivot iskevät sielun silmille jo sellaista kuvastoa, että yksityiskohdat voi lähes tuntea, maistaa ja haistaa. Omassa maailmassa olemisen syyllisyys (ja siis töihin keskittymättömyys) iskee jossain vaiheessa, mutta sen jälkeenkin palaa aatoksissaan takaisin moraalittomiin tekoihin kuin itseään kiusatakseen.

Tänään minulla oli tuollainen päivä (mikä tuskin yllätti ketään enää tuon pohjustuksen jälkeen). Vaikka aamuisen palaverin aikana päälle iskeneet mielihalut hiipuivat lopulta ja iltapäivä ja alkuilta menivätkin sujuvasti töihin keskittyessä, kotiin päästessäni idea oli ehtinyt kypsyä alitajunnan uunissa rapeaksi ja näennäisesti hetken mielijohteesta painelin toteuttamaan suunnitelmaani. Moinen julkeus ja rohkeus ei ole minulle välttämättä tavallista, mutta tänä vuonna olen muutenkin päättänyt kuoriutua vanho(illis)ista kaavuistani ja heittäytyä hedonismiin, joten en ajatellut seurauksia vaan marssin vakain askelin maksamaan minua odottavista nautinnoista. Enkä kadu.

Jotta perversioni olisi täydellinen, kuvasin tekoni tulokset. (NSFW!)

Ghost of the relationship past

Hyvinkin tarkalleen kaksi vuotta sitten olin kuin taivaassa, jollaisesta fanaattisimmatkin kristityt voivat vain uneksia. Valitettavasti iloni ja riemuni jäi huomattavasti lyhytaikaisemmaksi kuin niiden penteleiden muka-ikuinen elämä ja autuus. (Fanaattiset kristityt - Dorian 1 - 0.) Tosin jäi minullekin tuosta ajasta käteen muutakin kuin rukkaset, nimittäin tiettyjen asioiden suhteen korkeaksi kasvanut alitajuinen kynnys, josta ei edes tuntematon kaarnasotilas menisi yli niin, että heilahtaa.

Mokoma tuntuu nostavan rumaa päätään aina, kun pitäisi keskittyä juuri päinvastaiseen. Ei sillä, että moiselle päännostolle olisi ikinä hyvä aika; kyse kun on lopulta ihmisten vertailusta, joka jo teoreettisella tasolla on tietysti kuvottavaa ja moraalitonta ja kasvattaa hiilisormenjälkiä ja hukuttaa lokkeja öljyyn. (Mokomat lentävät rotat nyt ansaitsisivatkin sen, mutta se on toinen juttu.) Jonkinlaisen vertailun antaisin kuitenkin itselleni varmaan jopa anteeksi, koska uskon (lähes) kaikkien ihmisten sellaista tekevän kuitenkin, vaikka sitten pienessäkin mittakaavassa. Sitä en kuitenkaan sulata, että vertailukohtana elävälle, viehättävälle olennolle on jalustalle nostettu menneisyyden (h)aave.

Kyllä, kaksi vuotta sitten olin aivan pähkinöinä eteeni osuneesta ihmisestä. Sitä en voi kieltää, enkä toki haluakaan. Muistan kuitenkin myös silloin käyneeni läpi ne pakolliset "olenkohan nyt ihan varma, ettei tässä mikään mätä" -ajatukset, vaikka ne näin jälkikäteen sujuvasti unohdankin ja murehdin sitä verkkoni läpi uinutta täydellistä yksilöä. Itse asiassa tiedän varsin hyvin, että monikin asia olisi saattanut piakkoin hiertää asiat huomattavasti vähemmän ruusuisiksi, jos niille olisi siihen annettu aikaa. Ja aikaahan ei nimenomaan kulunut kuin naurettavan lyhyt hetkinen, lopun koittaessa melkeinpä ennen alkua. (Joskin täytyy nyt sen verran tarkentaa, että en puhu ympäripäissäni iskemästäni yhden yön lähiöruususta, jonka nimestä, ulkonäöstä tai edes sukupuolesta en enää ole ihan varma.) Sitä paitsi uskon tämän epäjumalankuvan muodostuneen pitkälti (ellei jopa pääosin) kyseiseen ihmiseen henkilönä tyystin liittymättömistä asian(kin)haaroista.

Osaan tottakai nimetä myös muutamia asioita, joita kyseisessä ihmisessä kaipaan. (En tosin tiedä, kehtaisinko kaikkia niistä mainita edes kyseiselle ihmiselle itselleen, jos jossain yhteydessä olisimme.) Mutta niin osaan nimetä monista muistakin ihmisistä, edesmenneestä koirastani nyt puhumattakaan. Ja olivat ne asiat mitä hyvänsä, ne eivät saa olla jotain perusteita, joihin nojaamalla annan itselleni luvan paeta kaikkia tulevia mahdollisuuksiani onneen, tai joita ajattelen jotenkin ihmisiä vertaillen ollessani jo muualle lupautunut.

Intiimin paljastelun puolelle menemisen uhallakin manaan tämän asian täten kirjalliseen (ja näennäisen julkiseen) muotoon, että saan sen jonnekin ahtaaksi käyvästä kuupastani. Sitähän varten minä olen blogeja ruvennut kirjoittamaan, prkl.