Oli synkkä ja myrskyinen yö

Laura haastoi:

Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa.

Bloggaan lähinnä kotona, joskin olen ajatusteni harhaillessa kirjoittanut aika paljon myös töissä. Kirjoitan aika usein mieleen tulleita ajatuksia ylös pieninä alkuina, joista versoaa sitten kokonaisia kirjoituksia. Useimmiten kirjoitan kuitenkin postaukset yhdellä istumalla, käyttäen aiempia merkintöjäni vain muistuttajina niistä tunteista tai ajatuksista, joista tarve tai halu kirjoittaa tietystä aiheesta lähti. Harvoin alan enää tehdä suuria muutoksia kokonaiseen kirjoitukseen, mikä ehkä paistaakin läpi tekstistä; vaikka yritän muotoilla sanat edes jotenkin järkeviksi, on postausten sisältö enemmän tajunnanvirtaa, josta yritän saada (lähinnä itselleni) jotain jäsenneltyä kirjoittamalla sen julki.

Kuva on sellainen kuin se on, koska kaihtimet ovat yleensä kiinni kirjoittaessani, niin kotona kuin töissäkin. Vaikka kotona pidän niitä toki aukikin, maisema ei merkitse minulle mitään. Lasittunut katseeni ei yleensä näe mitään, kun kirjoitan. En edes tiedä, ovatko silmäni auki.

The Mark Has Been Made

Joskus lukiossa saimme luettavaksemme novellin, jossa mummo istuttaa viimeisinä päivinään kukkasen ruukkuun ja huolehtii siitä tunnollisesti loppuun(sa) saakka. Opettajamme kysyessä meiltä tunnilla syytä vanhan naisen toiminnalle minua fiksumpi luokkatoveri osasi kertoa, että tämä halusi jättää kuollessaan jotain jälkeensä - jonkin merkin siitä, että oli joskus ollut olemassa.

Itse en ole ikinä kaivannut mausoleumia tai pyramidia merkiksi elämästäni, tai edes toivonut saavani omaa pientä lehteä sukupuuhumme. Olisihan se silti jotenkin imartelevaa, jos olisi jättänyt itsestään jonkinlaisia merkkejä maailmaan, ja eläisi ainakin sanoissa tai ajatuksissa vielä, kun tuhkakin on jo tullut maaksi jälleen tai kadonnut tuulen mukana.

Not on sad Stygian shore, nor in clear sheen
Of far Elysian plain, shall we meet those
Among the dead whose pupils we have been,
Nor those great shades whom we have held as foes;
No meadow of asphodel our feet shall tread,
Nor shall we look each other in the face
To love or hate each other being dead,
Hoping some praise, or fearing some disgrace.
We shall not argue saying “’Twas thus” or “Thus,”
Our argument’s whole drift we shall forget;
Who’s right, who’s wrong, ’twill be all one to us;
We shall not even know that we have met.
Yet meet we shall, and part, and meet again,
Where dead men meet, on lips of living men.

  (Samuel Butler: Life After Death)

Lopulta koko postuumien jälkien merkitys on kuitenkin hieman kyseenalainen. Oleellisempia ovat varmaankin jäljet, joita jätämme ja joiden vaikutukset näemme jo eläessämme. Kun mietin omaa elämääni, huomaan jättämieni jälkien olevan minulle kovin tärkeitä. En kuitenkaan ihaile kuviani lehdissä tai nimeäni matrikkeleissa vaan mietin jälkiä, joita olen jättänyt itsestäni muihin ihmisiin.

Muistan yhä elävästi, kuinka yli kymmenen vuotta sitten eräs kirja menetti kantensa siksi, että sen joltakin sivulta löytyi kaimani nimi. Sama brutaali kirjanmutiloija oli myös joskus minulle äkäinen (joskin leikillään) siitä, mitä "minä" olin tehnyt hänen unessaan. En vieläkään tiedä, mitä se oli, mutta kuulemma jotakin mustasukkaisuutta aiheuttavaa.

Olen imarreltu siitä, että herätin toisessa ihmisessä tuollaisia reaktioita. Toisaalta tunnen olevani varsin itsekäs ja tunnen syyllisyyttä tuosta "ylpeydestäni". Nuo mainitsemani reaktiot kun ovat oikeastaan negatiivisia, ja silti muistot niistä tuntuvat jollain tavalla lämmittäviltä vielä näin monen vuodenkin jälkeen. Onko kyseessä ollut valta, jota minulla on ollut toiseen ihmiseen? Useinhan vallalla tarkoitetaan juuri sitä, että saa toisen tekemään jotain, mitä tämä ei haluaisi tehdä. Puolustuksekseni minun on tosin sanottava, että kumpaakaan yllämainituista teoista en ollut toivonut aiheuttavani, joten vallankäyttöni ei ainakaan ollut tahallista.

Ehkä oikeastaan merkittävämpi kysymys on se, miksi muihin jättämäni jäljet ovat minulle niin rakkaita. Olenko metsässä kaatuva puu, josta ei lähde ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa? Haenko toisten hyväksyntää ja/tai huomiota, jota ilman en ehkä merkitse mitään? Onko oma olemassaoloni jopa riippuvaista siitä, että minut havaitaan? Elänkö ehkä muiden kautta?

Oli miten oli, toivon voivani tuntea jonkinlaista ylpeyttä jättämistäni jäljistä jatkossa(kin). Voin vain toivoa, että mahdollisimman harvat niistä olisivat arpia.

(Kuva: Antonio de Pereda: El sueño del caballero)

There's a Place in Hell For Me and My Friends

Pistäydyin R&A:ssa katsomassa ilmeisen odotetun I'm a Cyborg, But That's OK -rainan. Kyseessä on Oldboy:n ohjaajan tuorein tekele, jossa nuori naisenalku uskoo olevansa kyborgi.

Pyrkimyksissään olla hyvä kyborgi tyttö yrittää tunnollisesti välttää kyborgien seitsemää kuolemansyntiä, jotka eivät (tietenkään) ole suinkaan samat kuin esimerkiksi katolilaisilla. Meille tutummat synnithän ovat (pahemmuusjärjestyksessä):

1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Kohtuuttomuus (ylensyönti)
7. Irstaus

Kyborgien seitsemän kuolemansyntiä ovat näiden sijaan (uskoakseni niin ikään pahemmuusjärjestyksessä):

1. Sympatia
2. Surullisuus
3. Levottomuus
4. Epäröinti
5. Tarpeeton unelmointi
6. Syyllisyys
7. Kiitollisuus

(Elokuvassa nämä synnit oli kuvattu kirjana, jokainen synti kuvitettuna hellyyttävällä, piirretyllä kissa-aiheisella kuvalla. Valitettavasti verkossa noita kuvia ei vaikuta saatavilla olevan, joten en voi niihin linkata.)

Tulevaisuuteni kannalta on hämmentävää huomata, että minusta tulisi vielä huonompi kyborgi kuin katolilainen (etenkin jos tuo ihmisten kuudes kuolemansynti nyt tulkitaan vain ylensyöntiä tarkoittavaksi). Siinä meni sitten sekin hyvä suunnitelma uusiksi...

(Kuva: Hieronymus Bosch: Tisch mit Szenen zu den sieben Todsünden und den letzten vier Dingen)

Shadows and Tall Trees

Lauantaina istuin jonkinlaisella lounaan ja päivällisen välimuodolla kolmisen tuntia siemaillen punaviiniä minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Nousin pöydästä kesken kaiken vain heitelläkseni pähkinöitä pikkulinnuille, jotka kerjäsivät ruokaa naputtamalla parvekkeen ikkunan karmeja. Tuijottelin paikalle parveilevia siivekkäitä tuntien sekä jonkinlaista kateutta että sääliä niitä kohtaan. Toisaalta mietin, kuinka tinttien ei tarvitse välittää arkipäivien työtaakoista tai murehtia asioita, jotka länsimäinen yltäkylläisyys saa tuntumaan elämän suurimmilta ongelmilta. Toisaalta juuri siinä, kerjäämässä ruokaa ihmisiltä, linnut muistuttivat minua vahvasti myös henkiinjäämiskamppailustaan, joka on niillä jatkuvaa ja pahenee pian kelien kylmetessä. Päädyin toteamaan, että en ehkä kuitenkaan haluaisi vaihtaa paikkaa niiden kanssa.

Pöydässä keskustelu kääntyi joukostamme poistuneisiin sukulaisiin. Tunsin itseni taas vanhaksi ja saamattomaksi vätykseksi, joka on onnistunut väistämään tai suorastaan tyrmäämään hetkittäiset mahdollisuutensa saavuttaa jotain pysyvää. Vaikka tiedän minua siunatun paljolla, läsnä oli jälleen vahvimpana tunne siitä, että minulta puuttuu jotain merkityksellistä ja tärkeää. On outoa tuntea niin, kun keskustelee läheisten ihmisten kanssa heille harvinaisen syvällisistä aiheista, harvinaisen kaksisuuntaisesti, lasi täynnä hyvää punaviiniä.

Sunnuntaina minulla ei pähkinöitä ollut, vaikka ottajia olisi riittänyt. Kuljettuani yli asvaltin ja hiekan tuulen sotkiessa hiuksiani päädyin lopulta rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, jossa olisin voinut taas päätyä vertaamaan itseäni muihin ja saavutuksiani heidän saavutuksiinsa. Sen sijaan tuijotin kauniita, yleensä varsin vähäpukeisia ihmishahmoja lumoutuneena. Olisin halunnut ojentaa käteni ja kuljettaa sitä pitkin käsivarsia, lanteiden kaaria, olkapäitä ja siroja kasvoja. En ojentanut. Tiesin kokeilemattakin, että kädet, lanteet ja kasvot olisivat kylmiä. Jos korvansa olisi painanut jotain rintakehää vasten, ei olisi voinut kuulla sydämen lyövän.

Katsoessani sitä onttoa kauneutta mietin taas, kuinka päällisin puolin hyvistä ja kauniista asioista voi puuttua jotain tärkeää, ja sitä myöten kaikki.

(Kuva: John Singleton Copley: Young Lady with a Bird and Dog)

All Cats Are Grey

Sain lopultakin luettua loppuun kirjan, jota olen lukenut parin kuukauden ajan työmatkoillani bussissa istuen. Kirja oli Rosemarie Putnam Tongin Feminist Thought: A More Comprehensive Introduction, joka tietääkseni kuuluu esimerkiksi naistutkimuksen opintojen kirjallisuuteen. Se herätti paljon ajatuksia, jotka vaihtelivat pienistä ymmärryksen hetkistä melkoiseen turhautumiseen saakka.

Voin suoraan tunnustaa, että feminismin suhteen olen melkoinen ummikko, vaikka uskon esimerkiksi tasa-arvoa kannattavanikin vahvasti. Sikäli olikin aika silmät avaavaa lukea johdantoja feminismin laajaan kenttään ja havaita, kuinka paljon "aatteen" sisälläkin on erilaisia - keskenään kovinkin ristiriitaisia - koulukuntia. (Voin tosin myös sanoa, että olen toki aiheesta keskustellut aiemminkin, osin myös juuri kyseisen kirjan antia koskien.) Oli myös mielenkiintoista lukea tulkintoja siitä, mikä kaikki erilaisten feministien mielestä liittyy tai on linkittynyt feminismiin. Uskon myös saaneeni ainakin joitakin vihjeitä vastauksista, joita kirjasta lähdin etsimään.

Toisaalta kirjaa lukiessa tuli mieleen, että joko kirjassa esitetyt skenaariot eivät oikein istu 2000-luvun Suomeen (mikä historiaosuuden kohdalla on tietenkin aivan luonnollista) tai sitten allekirjoittanut on patriarkaalisen yhteiskunnan aivopesemä tavalla, jota ei yhdellä kirjalla kumota. Suoraan sanottuna ärsytyskynnys ylittyi monta kertaa lukiessani, mitä "miehet" ovat ja tekevät. Näin siitäkin huolimatta, että jo miesten ja naisten erilaisuuden korostaminen on yksi feminismin eri koulukuntien välisistä kiistakapuloista. Kieltämättä tunne kuitenkin sai ajattelemaan, miltä naisista täytyy tuntua kovin usein, kun naiseus tai naiset leimataan miesten (tai koko yhteiskunnan) puolelta tietynlaisiksi, eivätkä he yksilötasolla koe sopivansa tarjottuun muottiin.

Mieleeni tuli myös Birdyn yli viisi vuotta vanha kirjoitus, jossa sukupuoli on minusta maalattu vähän liian isolla ja vääränvärisellä pensselillä ainakin osittain sukupuolen oman edustajan toimesta. Itse en ole Schwanitzin kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, kuinka paljon tuosta tekstistä perustuu kirjaan ja kuinka paljon bloggaajan omaan tulkintaan. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Birdykään ei tietääkseni ajattele enää noin synkästi. Jos kirjoitus olisi tuoreempi, hyppisin täällä todennäköisesti tasajalkaa huutamassa: "Ei se noin mene!"

Vaikka on varmasti ihmisiä, jotka pitäisivät tätä naurettavana juuri minun kirjoittamanani, kirjoitan sen silti: minusta ihmisiin tulisi suhtautua ensisijaisesti ihmisinä eikä tietyn sukupuolen edustajina. En voi kyllä väittää eläväni tässä(kään) asiassa niin kuin saarnaan, mutta yritän niin tehdä (hetkittäin enemmän, hetkittäin vähemmän). Enkä mielestäni todellakaan yritä kohdella naisia miehiä huonommin, enkä uskoakseni syyllisty lasikattojen tai hyvävelikerhojen aktiiviseen ylläpitoonkaan. Passiiviseen ylläpitoon saatan osallistuakin, kun en barrikaadeille nouse.

Yritän myös arvottaa muiden ihmisten tekemisiä yleensä riippumatta heidän sukupuolestaan; minusta esimerkiksi perheväkivalta on ehdottoman tuomittavaa täysin riippumatta siitä, onko siihen syyllistyvä mies vai nainen. Tiedän, että miehet syyllistyvät siihen enemmän ja jälki on niin päin ehkä usein tuhoisampaa, mutta teon hyväksyttävyyteen se ei vaikuta. Mielestäni oman sukupuolen käyttö oikeutuksena ikäviin tekoihin on myös alhaista. Minulle on aivan sama, esittävätkö ihmiset oman kusipäisyytensä (pardon my French) perusteluksi oman sukupuolensa "saavutetun ja ansaitun aseman" tai "vapautustaistelun". Se on silti kusipäisyyttä, ja sukupuolen taakse piiloutuminen ei sitä minun silmissäni muuksi muuta.

En tiedä, johtuuko aiheen minussa aiheuttama kiihtymys lopulta siitä, että (myös) miehiä käsitellään esimerkiksi tiettyjen Tongin kirjassa mainittujen feministien taholta mielestäni liiallisen ankarasti ja monet miehet ovat minusta oikeasti esitettyä "parempia ihmisiä" (minä itse tietysti mukaan luettuna) vai siitä, että kalikka on oikeasti nyt kalahtanut koiraan pahemman kerran. Älähdän joka tapauksessa.

(Kuva: Gustave Doré: Andromeda)

Why Can't I Be You?

On olemassa ihminen, johon suhtaudun hyvin kaksijakoisesti. Uskon hänen olevan pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja - omien arvojensa mukaan - korkeamoraalinenkin henkilö. Hän yrittää elää jonkinlaisten periaatteidensa mukaan, vaikka lipsuukin niistä mielestäni liikaa.

Hän on kuitenkin tuottanut minulle enemmän pettymyksiä kuin muut tuntemani ihmiset yhteensä. Voisin ehkä jopa sanoa, että hän on pettänyt luottamuksenikin useammin kuin kerran. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä läheisyytemme takia suhtaudun hänen tekemisiinsä - ainakin joihinkin niistä - todennäköisesti ankarammin kuin kenenkään muun. Tiedän tämän, eikä ole varmasti liioiteltua sanoa, että olen antanut hänelle anteeksikin useammin kuin kenellekään muulle.

Uskon tuntevani hänet hyvin, mutta hän on päässyt teoillaan ja ajatuksillaan myös yllättämään minut monet kerrat. Joskus olen ollut varma hänen mielipiteistään ja haluistaan, ja tullut yllätetyksi, kun totuus onkin tuntunut paljastuvan täysin toisenlaiseksi. En tiedä, onko hän valehdellut tarkoituksella vai vain ollut itsekin epävarma siitä, mitä haluaa. Juuri tällaisista tilanteista on kuitenkin kummunnut yllätysten lisäksi myös mainitsemiani pettymyksiä.

Välimme ovat joskus riitaisat ja katkeratkin ja joskus on hetkiä, jolloin suorastaan inhoan häntä. Fyysisesti en ole ikinä häntä halunnut vahingoittaa, mutta joskus olen miettinyt hänen kaipaavan kivuliaitakin opetuksia, jotta hän oppisi läksynsä. Joskus olen ollut hänestä ylpeä, joskus olen suorastaan hävennyt häntä. Ainakin fyysisesti pystyn kuitenkin katsomaan häntä silmiin päivittäin, ja katsonkin, vaikkakin vain peilin kautta.

Olen miettinyt, olenko kaksinaismoralisti. Uskon hyväksyväni epätäydellisyyden ja jonkinlaiset "puutteet" paremmin muissa kuin itsessäni. Ainakin osittain tämä johtunee siitä, että tiedän oman rajoittuneisuuteni ja epätäydellisyyteni, enkä ne tietäen usko voivani vaatia muiltakaan ainakaan mitään enempää kuin itseltäni. Päästänkin uskoakseni muut usein vähemmällä kuin itseni - mutta ehkä vain siinä tapauksessa, että minulle ei siitä aiheudu suoranaista haittaa. Jonkinlainen itsekkyys siis varmaankin kummittelee taustalla myös silloin, kun koen olevani salliva ja ymmärtäväinen muita kohtaan. Oli miten oli, en usko kohtelevani itseäni tässä asiassa samalla tavalla kuin toisia.

Tiedän vaativani itseltänikin paljon, mutta en tiedä, vaadinko silloin samoja asioita kuin toisilta. Voin antaa asioita näennäisesti anteeksi niin itselleni kuin muillekin, mutta lopulta muistini on todella pitkä. Ja kuten Henry Ward Beecher sanoi: "I can forgive, but I cannot forget, is only another way of saying, I will not forgive." Muistan tekemiäni typeryyksiä ala-asteelta saakka varsin selvästi, ja vaikka en läheskään kaikista niistä itseäni varsinaisesti enää soimaakaan, en niitä edelleenkään hyväksy.

Siitä huolimatta myönnän omalla kohdallani, että minun on mahdollista muuttua ja että saatan oppia omista virheistäni ja että itselleni vihaisena oleminen ei lopulta johda mihinkään hyvään. Jos tähän toisten kohdalla pystynkin, saattaa se viedä hyvin pitkän ajan tai olla vain hetkellinen tunne, jonka jälkeen palaan taas aiempaan katkeruuteeni. Osittain tämä liittynee siihen, että alistun joissain asioissa liian helposti kynnysmatoksi ja odotan muilta samaa. Kun niin ei käy, se on tietysti muiden vika ja minun mielipahani on liian herkästi heidän syytään. (Tällä kärjistyksellä en tarkoita sitä, ettenkö olisi kohdannut myös kohtelua, josta minulla on mielestäni (ollut) täysi syy olla vihainen.) Voi siis olla, että toisissa asioissa olenkin lopulta ankarampi muita kuin itseäni kohtaan.

Voiko ihmistä kohdella eri tavalla kuin muita siksi, että asuu tämän ruumiissa? Onko se peräti väistämätöntä, kun kuitenkin tietää itsestään ja motiiveistaan enemmän kuin voi ikinä tietää muista?

(Kuva: Rembrandt van Rijn: omakuva)

The Same Deep Water As You

Minua riepoo nähdä, kuinka hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Minua surettaa katsoa vierestä ystävän murhetta voimatta auttaa häntä juuri mitenkään. Toisaalta siinä hetkessä en haluaisi - rajallisuudestani huolimatta - olla missään muualla, varsinkin kun uskon ymmärtäväni hänen tuntemuksiaan juuri silloin paremmin kuin kovin moni muu. Voin vain toivoa, että se riittää.