In a sea of faces, in a sea of doubt

Hyvää iltaa, hyvät naiset ja pahat naiset. Seuraavaksi älykäs ja komea tähtireportterinne kertoo jännittäviä asioita yksityiselämästään. Jos ette kuitenkaan halua kuunnella häntä, voitte vaihtoehtoisesti lukea muutamia minun huomioitani tiistai-illan ratoksi.

Eilen kävin pitkästä aikaa Nosturissa (tai ylipäätään missään) katsomassa soitinyhtyeen esiintymistä. Kyseinen pumppu oli The Sisters of Mercy, joiden levyt kuluivat lautasella usein synkässä teini-iässäni. Edelliskerran poppoo oli käynyt Suomessa jonain vuonna Tuska-festareilla ja saanut esiintymisestään aika ristiriitaisia arvosteluja. Kun bändi ei ole julkaissut oikeastaan mitään materiaalia viimeiseen 19 vuoteen, olivat odotukseni aika olemattomat. Silti piti raahautua katsomaan tuota ison maailman ihmettä, että voisi ainakin haukkua koko esitystä karmeaksi rahastukseksi ihan perustellusti.

Täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt. Tosin odotustasoni perusteella olisinkin voinut todeta pettyneeni oikeastaan vain jos olisin juossut kirkuen pois keikkapaikalta kesken ensimmäisen kappaleen. Joka tapauksessa katsoin keikan kiltisti läpi ja kuulin monia rakkaita kappaleita, osa tosin alkuperäisiä tulkintoja hieman suoraviivaisemmin esitettyinä perusvetoina. Kannatti tuo nyt kuitenkin nähdä. Eipä siitä enempiä.

Lisäksi voin enemmän normaaliepistolan mukaisesti todeta, että päässäni on liikaa ajatustoimintaa. En toki väitä, että se olisi sellaista, mitä älykkyydeksi kutsutaan. Kovasti siellä kuitenkin tuntuu kaikenlaista liikkuvan, tosin lähinnä edestakaisin ja ulos pääsemättä. Pikkuhiljaa alkaa iskeä kateus koomassa makaavia, tasaista viivaa aivokäyränä piirtäviä vuodepotilaita kohtaan. Ellen olisi melko iloinen raajojeni liikkumisesta, vaihtaisin mielelläni nykytilanteeni sellaiseen hiljaisuuteen.

Viimeisenä ja vähäisimpänä seikkana myös kerrottakoon, että muutama (epä)onnekas kanssabloggaaja voi ehkä huomata Blogilistan tilaajamääränsä tippuneen yhdellä. Ennen suuria juhlallisuuksia voin kuitenkin pilata ilonne toteamalla, että stalkkaan teitä yhä. Olen vain tiputtanut seuraamani blogit Blogilistan tilauksistani ja siirtänyt ne Bloglinesiin.

Generation Terrorists

Tiina kirjoitti — muiden asioiden ohessa — muutaman sanasen ajanvietosta vanhempien kanssa. Lähes kuusikymppiseksi kotona asuneena koen olevani aiheen aisantuntija ja avaudun siis minäkin.

En tiedä, ovatko vanhempani (jotka toki ovat oikein mukavia) muuttuneet viime vuosina kovasti entisestä, mutta nykyään tuntuu kuin he puhuisivat (no, äitini puhuisi ja isäni heittäisi aina väliin muutaman sanan) lähinnä omista asioistaan. Joskus tarinoiden sekaan eksyy kysymys minun kuulumisistani, mutta oma höpinäni saattaa sekin jäädä jotenkin kesken, kun johonkin sanomaani tartutaan ja kerrotaan oma kokemus vastaavasta kokemuksesta — tai jostain täysin muusta, joka vain sattui juolahtamaan sanomastani mieleen.

Saattaa olla, että vanhukseni ovat muuttuneet tässä suhteessa. Saattaa myös olla, että he ovat aina olleet samanlaisia, mutta olen havahtunut huomaamaan ilmiön vasta joitakin vuosia sitten. Vietyäni silloin seuralaisen vanhemman sukupolven luo visiitille huomasin, että meidän kuulumisiamme ei kysytty kovinkaan paljoa. Ehkä olin itse tottunut aina pimittämään omat asiani niin hyvin, että en ollut välittänyt moisesta, mutta tuolloin se pisti silmiin. Tai korviin. Tai jonnekin, minne tuollainen nyt sitten ikinä pistääkään.

Hetkittäin yhteiset puheenaiheet tuntuvat muutenkin olevan vähän kortilla. Kun kuulen, kuinka jotkut minulle (lähes) tuntemattomat ihmiset ovat tehneet jotain joskus jossakin (jostain syystä en yleensä muista yksityiskohtia kovin tarkkaan), kuuntelen tietysti tunnollisesti ja keskityn kovasti (ikkunasta näkyviin oraviin). Vaikka toki olenkin riemusta soikea vanhempiani tavatessa, nuo hetket voisi ehkä käyttää paremminkin.

Joku ilkiö voisi toki vihjata, että tässä asiassa kokemani muutos johtuu vain siitä, että olen ikääntymisen myötä äkäistynyt. Moinen olisi kuitenkin täysin perusteetonta rienausta.