Come As You Are

Koska minun piti (yhä) tehdä jotain aivan muuta, kulutin kallisarvoista aikaani tekemällä Hesarin horotestin, vieläpä pitkänä versiona. Tässä tulos. (Luonnollisestikaan tuloksesta ei löydy tekijänoikeusvapaata kuvaa, joten viritän papukaijan olalleni ja olen hirmuinen pinaatti lainaten kuvan tähän kokonaisuudessaan. Arrr! Haastakaa oikeuteen.)

 
Osa kysymyksistä oli kyllä sitä luokkaa, että stetson sai soida ihan jatkuvalla syötöllä. (Toteemieläin? Lempikasvi? Lempipuulaji? Jotain rajaa sentään...) Tulos kuulostaa kuitenkin osuvammalta kuin testin kuvaus oikeasta merkistäni. Niiden lisäksi vilkaisin myös tuloksessani mainittuja otuksia, ja molemmista löysin jotain tuttua. Oinaasta vähiten, kuten testin mukaan pitikin, mutta silti olin havaitsevinani kuvauksissa horoskooppiteksteille niin tyypillistä ympäripyöreyttä. Toki jokaisen tekstin osuvuus voi viitata siihenkin, että olen itse ympäripyöreä.

Ask for Answers

Muistan elävästi, kuinka minulla oli pienenä käärönä ensimmäinen uhmaikäni. (No, itse asiassa en muista, mutta totuuden ei ikinä pidä antaa pilata huonoa juttua.) Olen kasvanut sittemmin aika paljon, mutta ajoittain tuntuu, että kasvu on ollut lähinnä fyysistä — ja sekin pysähtyi ennen kuin saavutin ridgeforrestermaisia mittoja, joten lienen tuomittu elämään ilman ympärillä pyöriviä ilmapäisiä malleja. (Tässä vaiheessa postausta saattaisin todeta eksyneeni aivan sivuraiteelle, mutta eipä minun jutuissani muunlaisia taida ollakaan, joten henkinen resiinani jatkakoon matkaa surutta eteenpäin.)

Hetkittäin uhmani nousee jälleen pintaan, mutta se lienee terveellistä ja joskus siihen on varmaan hyvä syy. Jälleen viime aikoina olen kuitenkin tunnistanut itsessäni toisenlaisiakin puuskia. Minuun on näin myöhäisteini-iässä iskenyt myös tarve kyseenalaistaa asioita ja jopa yksittäisten sanojen merkityksiä.

Olen havahtunut tähän pinnalle pyrkivään ilmiöön viimeksi lähinnä kirjoittaessani kommentteja muiden blogeihin. Sen lisäksi, että hourintani asioista tai niiden vierestä ovat olleet varsin pitkäsanaisia, olen niitä itse lukiessani havainnut myös niissä piilevien nojatuolifilosofisten piirteiden olevan kierrätysarvoltaan halvempia kuin palautuspullot.

Kyseenalaistamisessahan ei itsessään ole oikeastaan mitään vikaa. Omia ajatuksiaan ja asenteitaan on ihan hyvä ravistella ja tarkistaa, pitävätkö ne vettä ja kestävätkö ne hieman äkäisempääkin tuuppimista. Kuten Forest Gumpin äiti ei varmasti ikinä sanonut, kyseenalaistamiset ovat kuitenkin hieman niin kuin suklaakonvehdit: vähäisessä määrin niistä voi saada jotain hyvää ja mukavalla tavalla tahmeaa irti, mutta liian suurina annoksina iskee ähky ja hämmennys. Jos riittävästi kyseenalaistaa jotain ymmärtämäkseen luulemaansa eikä osaa kaivaa stetsonista tilalle mitään yhtään kestävämpää, tulee todennäköisesti kyseenalaistaneeksi maan jalkojensa alta. Tippuessaan Maan sulaa ydintä kohti voi sitten miettiä, kuinka fiksua koko touhu oli ja kuinkas suu nyt sitten pannaan.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole vähätellä niitä tuloksia, joita voi itsensä kehittämisessä saavuttaa eikä filosofista pohdintaa ylipäätään. Joskus vain voisi ymmärtää sen olevan ajoittain lähinnä Helvetin uuvuttavaa sanoihin takertumista ja jättää sen niille itseä fiksummille ihmisille, jotka sen osaavat.

Minusta maailmasta on ylipäänsä tehty aivan liian monimutkainen laitos. Parhaimmillaan nautittuna se olisi sellainen kuin se esikoulussa kuvailtiin: pitkätukkaiset, poneilla ratsastavat sukkahousuhipit metsästäisivät hulmuavahiuksisia blondeja kääpiöiden kodeista ja korpit nokkisivat tyhmiltä ilkeiltä lehmiltä näköelimet päästä. Ja ne daamit eivät pistäisi jatkuvasti hanttiin tai miettisi liikoja, vaan makaisivat rehujen keskellä torkuilla odottamassa sitä omaa adonistaan sata vuotta.

Minä taidan järjestää mielenosoituksen ja vaatia maailmasta sellaista.

(Kuva: Raffaello Sanzio: La Scuola di Atene)

How to Disappear Completely

Suuren Pupun kunniaksi vietettävä pakanajuhlapyhä ei tietenkään ole minun osaltani sisältänyt minkäänlaisia sukulointeja, koska aika ei vain sellaisiin riitä. Sen verran päätin kuitenkin löysäillä, että lähdin perjantaina virkistäytymään ystäväni kanssa tuoreehkon musikaalin yönäytökseen. Eipä sekään ihan niin suoraviivaisesti mennyt kuin olin kuvitellut. Ottaessamme lievästi vauhtia eräässä juottolassa pöytäämme eksyi naishenkilö, joka pyysi minua olemaan edes yhden illan hänelle joku muu. No, ehkeivät asiat menneet ihan kuin elokuvissa, mutta melkein niin kuin Juicen Syksyn sävel -kappaleessa siis ainakin. Valitettavasti tai onneksi oikeakin henkilö löytyi, joten jäimme odottelemaan elokuvan alkua jälleen kahden ystäväni kanssa. Tosin tovi ennen elokuvan alkua ystävänikin joutui lähtemään (painavista perhesyistä, eli täysin ymmärrettävästi) muualle.

Koska minulla oli käsissäni sitten kaksi jo maksettua leffalippua, ajattelin käyttää edes toisen niistä hyödyllisesti ja menin kuuden muun ihmisen seuraksi pimeään saliin katsomaan viihdettä. Hilpeä tuotos. Tosin omaa asennetta täytyy sikäli ihmetellä, että vaikka olin saanut useampiakin erityisiä varoituksia juuri tämän kyseisen elokuvan laulupainotteisuudesta, onnistuin silti yllättymään siitä, kuinka paljon siinä laulettiin. Mikäs musikaali se sellainen on, missä lähes kaikki vuorosanat lauletaan? Mitähäh? Kaikkea ne nykyään keksivät.

Eilen tarjoutui jälleen tilaisuus katsoa taikalaatikosta 21 grammaa, joka on maannut katsomattomana edellisestä esityskerrastaan lähtien (eli jotakuinkin puolitoista vuotta) digiboksin levyllä. En minä sitä vieläkään katsonut, kun juutuin seuraamaan jotain tuikituntematonta ja pari kertaa jo näkemääni fantasiaeeposta toiselta kanavalta. Näkeehän ne Grammat varmaan sitten joskus levyltä... Sitä paitsi eihän tuollaisten ikuisuusprojektien kanssa ikinä kannatakaan hötkyillä.

Palaakaan suklaata en ole turpaani puputtanut, puhumattakaan rairuohon tai muun heinän polttamisesta. Pistääkseni suuhuni edes jotain erityisen pyhiin sopivaa heitin tovi sitten lasagneten uuniin. Samalla totesin, että metallinen soppakauhani on näemmä muuttanut kaikessa hiljaisuudessa pois luotani jättäen jälkeensä vain jonkin muovisen rimpulasukulaisensa (jolla murkinan lappaminen vuokaan toki onnistui ihan hyvin). Niin se elämä muuttuu.

Lopuksi, ihan vain pyhien kunniaksi, leppoisa pupuvideo, jota ilman elämämme olisi varmasti täysin turhaa ja merkityksetöntä.

A Small Victory

Viime päivinä on tullut hieman reviteltyä. Ei millään sellaisella tavalla, millä voisi tienata etelänmatkoja tabloidilehtien piikkiin, mutta minun elämäni mittakaavalla olen elänyt lähes veitsenterällä, monimetrisillä adrenaliinikuohuilla surffaten.

[Parental advisory - Nerdy content]

Ensimmäinen aalto iski perjantaiaamuna, kun työkoneeni mukava käytönestojärjestelmä päätti jonkun päivityksen jälkeen, että se haluaa taas rajoittaa vapauksiani tehdä, mitä minua vain sattuu huvittamaan. Koska tuollaiset himmelit eivät minulle v*ttuile (ja koska tekemisiäni seuraava esimies oli poissa), käytin suurimman osan perjantaista siihen, että asensin Visvan rinnalle toisen käyttiksen. Tämä yksilö ei estä minua kansallisen turvallisuuden nimissä esimerkiksi poistamasta hakemistoa, jonka olen itse hetkeä aiemmin luonut. Helpotti.

Ahkeran viikonlopun jälkeen uskaltauduin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan urhoilemaan eilisiltana. Jätettyäni alkulämmittelyt ja muut turhuudet väliin kirmailin pienen varsan tai muun jyrsijän lailla, ja hyvää teki. Suussa tosin maistui sen verran tukevasti veri, etten viitsinyt syljeskellä minnekään ja katsoa, minkä värisiä yllätyksiä sitä nielusta tulee. Uskon kuitenkin selvinneeni urakasta hengissä — tai sitten tiedottaminen muunlaisesta lopputuloksesta ei vain ole saavuttanut minua vielä, mikä olisi kyllä sekin ihan tyypillistä. Ennen nukkumaanmenoa herkistelin kuin mikäkin pehmo ja alennuin jopa hieman venyttelemään. Voi olla, että lähinnä tuon hairahduksen ansiosta pystyn tänään kävelemään liiemmin vikisemättä, joten antanen sen itselleni anteeksi.

Kuvittelen mielessäni jo kieli pitkällä sitä uutta elämää, joka odottaa — toivottavasti — alle kuukauden päässä. Silloin ei ehkä tarvitse riemastua ihan tämän tason asioista vaan ilonaiheet ovat hieman laadukkaampia. On sitä odotettukin.

Jos jonkun mielestä elämäni on tylsää ja säälittävää, voin myöntää hänelle mitalin tarkkanäköisyydestä.

(Kuva: John Trumbull: Surrender of Lord Cornwallis)

Appels & Oranjes

Aloin eilen miettiä, onko olemassa termiä sille ilmiölle, kun joku sanoo jotain, joka on ehkä tarkoitettu kohteliaisuudeksi ja kuulostaakin aluksi sellaiselta, kunnes lause sakkaa ja syöksyykin — ehkä täysin tarkoituksetta — liekehtien kohti solvauksen jykevää peruskalliota. Omasta sivistyssanakirjastani ei löytynyt termiä moiselle, vaan eipä minulla sellaista kirjaa olekaan. Jos joku sattuu tuntemaan Elimäen tarkoitukset läpikotaisin, voisi nyt vinkata niistä oikean sanan. En tiedä, onko niissä oikeasti termiä tälle ilmiölle, mutta voitte vaikka pistää omianne, enkä minä sitä kuitenkaan tajua. Voisin järjestää tästä oikein kilpailun ja tarjota voittajalle hienoja palkintoja, mutta sitten minun pitäisi luopua niistä itse, joten lupaan parhaan sanan viskaajalle taskulämpimiä ajatuksia.

Ilmiö itsessään lienee kuitenkin kaikille tuttu? Kyseessä ovat siis sellaiset verbaaliset kukkaset kuin: "Näytät tuossa kuvassa todella hyvältä! En meinannut tunnistaa sinua lainkaan." Tämähän ei nyt suinkaan liity minuun tai elämääni mitenkään, kunhan tuli ihan muuten vain mieleeni ollessani eilen pubissa heittämässä biljardia.

On hyvä korostaa, että kyseessä ei siis ole sama ilmiö kuin silloin, kun vastaa naisen kysymykseen "Onko takapuoleni sinusta iso?" millä tahansa tavalla. Sitä ilmiötä tarkoittavan sanan tiedän jo ennestään.

Psykon analysointi -meemi

Tämä postaus näyttää olevan viideskymmenes tässä blogissani. Onneksi päätin valita aiheeksi jotain niin nerokasta kuin meemin, johon olen jo tavallaan lupautunut jossain toisaalla.

Näillä mennään:

1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.


2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta. (Yrittänen kertoa molemmat, jos kykenen)


3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.


4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.


5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.


6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.


7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.


8. Jos teen tämän sinusta, laitathan tämän blogiisi.

Koska maailmassa on ehkä yksi ihminen, joka tulee mieleeni tietyistä eläimistä, lienee pakko vastata ainakin tuohon kysymykseen käänteisesti, eli kertoa eläin, joka tulee mieleen ihmisestä. Sama saattaa hyvinkin päteä myös noihin korkeakultturelleihin tai viihteellisiin yhteyksiin. Viimeisen kohdan osalta kukin voi itse toimia omantuntonsa mukaan ja pyrkiä ainakin välttämään ikuiset silmukat.

Jos lukijani siis haluavat pistävää analyysiani itsestään, he voivat ilmoittautua. Lupaan ainakin yrittää vastata tarvittaessa vaikka molemmille.

Lopuksi vielä vastaukset yllä mainituissa lähteissä esitettyihin kysymyksiin. Täytyy sanoa, että minua ei päästetty laisinkaan helpolla. Helppojen yhteenlaskutehtävien sijasta sain tällaisia:

Mitä inhoat?

Ilmeisesti "kaikkea & kaikkia" ei tällä kertaa riitä? Siinä tapauksessa toimin esimerkillisen egoistin tavoin ja nimeän pari omaa piirrettäni: inhoan tapaani olla unohtamatta asioita, joihin en voi itse vaikuttaa ja — ehkä sama asia hieman yleisemmällä tasolla — tapaani tehdä varsin yksinkertaisistakin asioista itselleni liian vaikeita.

Jos ainoa synti on typeryys, miten ikävyys voi olla ainoa synti, johon ei ole anteeksiantoa?

Kysymys oli kolpm... koplm... monimutkainen, ja tipahdin kärryiltä suunnilleen toisen sanan kohdalla. Yritän kuitenkin vastata. Jos ainoa synti on typeryys ja ikävyys on ainoa synti, on — Aristoteleen syllogismien linjaa noudattaen — ikävyyden oltava typeryyttä. (On kuitenkin huomattava, että se ei välttämättä ole ainoaa typeryyttä, eli kyseessä on implikaatio eikä ekvivalenssi.) Ja typeryyttä ei pidä ikinä antaa anteeksi, mikä tukee lähtöoletusta, joten täysin pätevä kehäpäätelmä on valmis. MOT.

Without You I'm Nothing

Tänään päivällä autoin erästä jotakuinkin tuntematonta ihmistä pienessä askareessa lyhyen neuvon muodossa, ja sain vastineeksi kiitokset. Seurannut — minulle täysin vieras — olotilani sai minut huolestumaan ja lähtemään jo kohti lääkekaappia, kunnes tajusin vain olevani tyytyväinen ja kokevani hyvää oloa. (Ei se nyt mitään euforiaa sentään ollut, joten kenenkään ei tarvitse tosissaan huolestua vointini puolesta.)

Istahdin välittömästi samettiseen nojatuoliini, vedin nimikkotohvelini (via Alcinoe) jalkaani ja nostin piipun huulilleni alkaen miettiä fallossymbmahdollisia syitä tällaiseen vieraaseen reaktioon. Tulokset olivat hätkähdyttäviä ja mullistavat maailmaa sellaisena kuin me sen tunnemme kuin omat taskumme.

Eksaktin tieteenalan kunnioitettuna edustajana päätin käydä läpi koko tapahtumien ketjun. Kaikki oli siis alkanut pienestä, viattomasta avun tiedustelusta, johon olin jossain tilapäisessä mielenhäiriössä vastannut, vaikka luvassa ei rahallista korvausta ollutkaan. Neuvoni avitettua henkilöä hieman eteenpäin hän kiitti. Tällainen reaktio vapautti ilmeisesti endorfiiniryöpyn jostain kehoni syövereistä ja lähetti sen kohti haarojpäätäni, jotta aivoni saisivat siitä nauttia. Ja nehän nauttivat.

Näitä tapahtumaketjun käänteitä mielenkiintoisempi tutkimuskohde on kuitenkin moisen ilmiön mahdollisten seurausten arviointi. Tämähän tarkoittaa sitä, että olen kovin helposti manipuloitavissa positiivisen palautteen avulla. Ja kuten kaikki (toivottavasti) tietävät, oman minäkuvan rakentaminen toisten ihmisten mielipiteiden perusteella on heikkoutta, johon kenenkään ei tulisi sortua. Toisten ihmisten hyväksynnästä ja päähäntaputtelusta riippuvainen yksilöhän on vapaa kuin pala sanomalehteä lintuhäkin pohjalla.

Niin että putkeen menee. Taas.

Vaikka nopeasti ajatellen vaikuttaisi siltä, ettei tilanteesta löydy yhtäkään lohduttavaa seikkaa, sellainen saattaa kuitenkin olla havaittavissa. Voin nimittäin todeta, etten ainakaan todennäköisesti ole näistä uusista löydöksistä huolimatta kissaeläin; elämäni edellytyksiin kuuluvat nimittäin kiitosten lisäksi myös oluen, jääkiekon ja formuloiden pyhä kolminaisuus.

Toisaalta voi miettiä, onko se mitenkään hyvä asia. Feliinityyppisenä eliönä kun voisi olla vaikka kuinka hauskaa.

(Kuva: Leonardo da Vincin [toinen] tutkielma pääkallosta)

Girl, You'll Be a Woman Soon

Jotta kenellekään ei vain ehtisi muodostua kuvaa, että maailma on oikeasti ihan kiva ja siedettävä paikka, viittaanpa taas pariin uutiseen. Voisin tässä huitoa käsiäni ja kauhistella, mutta ilman sitäkin useimmille varmaan on selvää, että tilanne ei nyt ole ihan optimaalinen ja onnellisin mahdollinen ainakaan noiden nuorten (tai joissain tapauksissa aivan selvästi lasten) kannalta.

Jälkimmäinen juttu kuitenkin herättää kylmien väreiden ja muiden puistatusten lisäksi myös kysymyksiä siitä, miten tähän kaikkeen on tultu. Haluamatta leimata haastateltua "Hannaa" mitenkään idiootiksi minun on kuitenkin ihan pakko kysyä muutama kysymys (ihan vain siitä ilosta, että saan kiusata nimettömänä nuorta, puolustuskyvytöntä tyttöä).

Rannalla täpärästi 15-vuotias Hanna harrasti parikymppisen miehen kanssa seksiä. Ensimmäistä kertaa ikinä, pukukopissa, keskiyöllä.

"Siinä tilanteessa olisi ollut aikavaikea kieltäytyäkään, kun oli vieraan miehen kanssa autiolla rannalla. Sehän olisi voinut tehdä vaikka mitä. Se tekstasi heti sen jälkeen, että rakastaa minua."

Niin. Siinä vaiheessa lienee tosiaan vaikea kieltäytyä, kun on keskiyöllä rannan pukukopissa kahdestaan itseään vanhemman miehen kanssa. Voi tosin olla, että itsesuojeluvaisto olisi kannattanut kääntää päälle jo hieman aiemmin.

Jos olisi halunnut, siis.

"En ymmärrä, että miksi se mies ei heti alun perin pyytänyt seksiä, jos se pelkästään sitä halusi", Hanna sanoo.

Hanna olisi todennäköisesti suostunut, sillä 15-vuotiaalla oli kiire päästä eroon neitsyydestään.

Olen toki ollut jo pitkään tietoinen siitä, että teinit (ihan iästä riippumatta) haluavat kovasti kerätä kokemuksia ja saada tilastomerkintöjä. Sitä, mitä he niillä tekevät, en tosin ihan ole aina ymmärtänyt, mutta enpä minä erityisen välkky olekaan. Joka tapauksessa olisin hippasen huolissani siitä, että he keräävät niitä oman terveytensä ja jopa henkensä uhalla.

"Olen tapaillut joitain sen jälkeenkin. Kolmeakymppiä pidän ikärajana, sen ikäiset ovat jo aika vanhoja."

(Prkl! Nyt vitsa tänne, niin minä näytän piltille, onko kolmekymppinen vanha! Öh. Kröhöm. Annetaanpa tämän sivujuonteen olla ja palataan varsinaiseen aiheeseen.)

Nyt lukion ekaluokkalainen Hanna haaveilee urasta armeijassa. "Minä pidän kurista. Tällä hetkellä olen viriili sinkku."

Lukion ekaluokkalainen, ja "viriili sinkku"? Miten minusta nyt jotenkin kovasti tuntuu, että samassa yhteydessä nuo ilmaukset sotivat aika kovaa toisiaan vastaan.

Kyseessä saattaa hyvinkin olla vain katkeruus omasta, kovin "kuivasta" lapsuudestani. Meillä luostarissa leikittiin vielä 15-vuotiaina käpylehmillä ja oli täysi mysteeri, miksi jotkut muista samanikäisistä kasvattivat pitkän tukan ja pukeutuivat yksilahkeisiin housuihin. Kädestä tyttöä sai pitää täytettyään neljännesvuosisadan, silloinkin vain kummankin vanhempien läsnäollessa ja kerran kuussa vartin kerrallaan.

Onhan toki lohduttavaa, että nyt sitten irtoaisi iloa(kin) sitäkin helpommin, jos vain menisi siiderikassin kanssa asematunneliin vannomaan ikuista rakkauttaan. Lohduttavaa. Not.

Pistää miettimään, kuka nuoret ihmiset moiseen käytökseen "valmentaa". Omat vanhemmat tuskin, paitsi poissaolollaan. Ja kun sitten tuollaisia tenavia tulee vastaan, niin aikuinen ihminen ei (ainakaan enää poliisikuulusteluissa) osaa lainkaan arvioida heidän ikäänsä vaan epäilee toimivansa kypsien aikuisten kanssa.

Mikäs siinä, kun molempien osapuolten motiivit ovat kunnossa:

"Seksi on ihanaa ja lisäksi saa paljon hyviä tavaroita", 14-vuotias tanskalaistyttö kuvaili tutkimuksessa.

Ilmankos olenkin katkera ja onneton nykyään. Minun olisi ehkä pitänyt köyriä oikein antaumuksella 12-kesäisestä lähtien, niin elämäni voisi olla niin kovin paljon kauniimpaa nyt. Lienen auttamattomasti myöhässä, vaikka mieleltäni vielä lähes lapsi olenkin.