Vastarinnan valssi

Matkustaessani viime kuussa kauas kotoa satuin näkemään paikallisessa metrossa erään purukumifirman mainoksia, jotka jäivät mieleeni hauskrasittavan lämpimän ja humaanin luonteensa takia. Sekä tietysti sen takia, että ne ilveilivät Pärstäkirjan kaltaisille sosialismin (vai oliko se "sosiaalisuus"?) keskittymille, joihin en aikaani uhraa sekuntiakaan. (LinkedIn on tietysti täysin eri asia —turh.blog.höh.huom.)

Jokin aika sitten nostalgianpuuskassani kaivoin firman nimen esiin ja etsin nuo kyseiset mainokset (erityisesti tapauksen "Friend request accepted", joka oli se mieleeni jäänyt tapaus) heidän nettisivuiltaan. Niillä jatkettiin mielenkiintoisesti epäverkkomaista linjaa rajaamalla sivujen selailuaika kolmeen minuuttiin. Moinen Oikeaan Elämään (tm) kehottaminen nettinörtteilyn syleilemisen sijasta tuntui suorastaan kuvottavan ihmisläheiseltä ja muutenkin pehmolta, enkä pidä sitä millään tavalla hauskana tai oivaltavana, ja siksi en aio mainita koko mainoskampanjaa tai ainakaan linkata kyseisille sivuille. (En edes videoon, jossa otetaan graafisia hymiöitä hengiltä, vaikka ne ovatkin itse pahuus.)

Pienenä lohdutuksen valopilkkuna keskellä tuota sysisynkkää söpöilyä on se, että tuo nettisivujen aikarajoitusta ilmentävä kello pysähtyy, jos siirtyy katsomaan firman tuotteita tai mainoksia. On lohduttavaa nähdä, että kunnon kapitalismin sydäntä ei pysäytä edes kasvokkain kommunikoinnin hienoutta korostava aate.

Tämä riittänee tästä. Seuraavassa lepakkojaksossa yritän käydä läpi outouksiani (jotka eivät tosin ole outouksia vaan poikkeuksellisen lahjakkuuteni osoituksia).

P.S. Edellinen postaus näytti olleen sadas tähän blogiin kirjoittamani turhake. Leipokaa itsellenne sen kunniaksi vaikka kakku, jos tekee mieli. (Siis kakkua, pervot.)

If Only Tonight We Could Sleep

On se jännittävää, että vaikka olisi flunssainen ja siksi jatkuvasti hieman väsynyt, nukkuminen pitkään on vain totaalisen mahdotonta. Liikunta tietysti auttaisi, mutta tämä "man cold" ei nyt salli normaaleja fyysisiä rasituksiani. Ja kun ei — yrityksestä huolimatta — tule nukuttua tarpeeksi, ei tietysti saa mitään järkevää tehdyksi päiväsaikaankaan. No, eilen tosin sain katsottua digiboksin levyltä 4-5 jaksoa Housea, mitä voidaan pitää merkittävänä lähes-lääketieteellisenä saavutuksena.

Lääketieteellisyydestä tulikin mieleeni (no ei sentään, kyllä minä tätä oikeasti mietin jo ennen postauksen kirjoittamista) hiljattain kuulemani luento (ei, en tarkoita niitä House-jaksoja) aivoista. Dementia yms. "vanhuuteen liittyvät" aivosairaudet ja -ongelmat eivät kuulemma johdu mitenkään suoraan ikääntymisestä vaan aivojen huonosta ylläpidosta — esimerkiksi juuri univajeesta. (Ainakin muistaakseni, vai miten se nyt oli.) Olen siis selvästi menossa kohti synkkää ja huonomuistista tulevaisuutta.

"Jee."

Silence that speaks so much louder than words

Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Ei sentään kaksimielinen, kuten suhteeni lähes mihin tahansa muuhun aiheeseen, mutta kieleni lailla kaksihaarainen kuitenkin.

Joskus hiljaisuus on kauan odotettu vieras, jonka seurassa herneaivoni ja mieleni lepäävät. Akut tuntuvat latautuvan parhaiten hiljaisuudessa, mikä lienee ihmisille aika yleistä. Virikkeiden puuttuessa oma kupoli tosin alkaa yleensä tuottaa omaa "viihdettä", ja joskus se tekee sitä siinä määrin, että on pakko laittaa jotain ulkoista virikettä rauhoittamaan villinä laukkaavaa mielikuvitusta (ainakin jos haluaa esimerkiksi nukkua, kuten ihminen joskus eriskummallisesti saattaa haluta).

On myös toisenlaista hiljaisuutta.

Toisinaan hiljaisuus on nurkissa viipyvä viikatemies, jonka ilmestyminen enteilee pahaa. Ja kun hiljaisuus lopulta päättyy, se päättyy huonoihin uutisiin. Tässä muodossaan hiljaisuus tulee odottamatta, pikemminkin nimenomaan odotusten vastaisesti. Tämä hiljaisuus on kahden ihmisen välillä vallitsevaa hiljaisuutta, jota toinen yrittää rikkoa ja toinen (ainakin puoli-)tarkoituksellisesti ylläpitää. Tämä hiljaisuus liittyy epätietoisuuteen ja aiheuttaa yleensä (mahdollisesti juuri epätietoisuuden kautta) vitutusta.

Kun tuon jälkimmäisen vivahteen hiljaisuudesta on kokenut pariin otteeseen, sitä alkaa jo pelätä. (En tietenkään minä, joka syön villejä leijonia aamupalaksi, mutta joku muu ehkä.) Joskus onneksi turhaankin, sillä joskus hiljaisuudella on kolmas olomuoto — vain sattumasta johtuva hiljaisuus.


(Pink Floyd: Sorrow)