I Started Something I Couldn't Finish

Kuten rakas ystäväni Ludvig Wittgenstein totesi, Kalliossa täytyy olla jokin musta aukko, joka imee kaiken käytettävissä olevan ajan. Päädyin tähän modernin fonetiikan perusteita koko lailla vavisuttavaan paljastukseen laskemalla erinäisiä objekteja — joista kaikki eivät ehkä ole aivan fyysisiä — kotoani. Sormien loputtua kesken operaation ajattelin jatkaa tunkkimiehen kirjanpitoa blogini puolelle. Löysin:

• 20 katsomatonta DVD:tä (VHS-nauhoituksia on katsomatta jostain 15 vuoden takaa, joten niistä en edes ala...)


• 60 katsomatonta ohjelmaa digiboksin levyllä


• 18 lukematonta erään pääkaupunkiseudulla ilmestyvän lehden viikkoliitettä, joiden lukeminen on minulle jostain syystä pakkomielle


• 27 lukematonta kirjaa (jotka haluaisin lukea) kirjahyllyissä


• 20+ lukematonta numeroa sitä ainoata lehteä, jota varsinaisesti tilaan


• 18 kynttilälyhtyä, joissa ei ole ikinä poltettu kynttilää (en tiedä, miten tämä liittyy muuhun listaan, mutta ei se mitään)


• jne.

Mihin häviää kaikki se vapaa-aika, joka yleensä käytetään omista enemmän tai vähemmän viihteellisistä harrasteista ja hankinnoista nauttimiseen? Itse veikkaan salaliito-oravaa, jonka takana on se sama pesukone, joka aina syö toisen yksilön jokaisesta sukkaparista.

Parempia teorioita saa esittää.

(Muokattu 30.12. lisäämällä pari merkityksetöntä sanaa puhtaasti tekstin visuaalisen ilmeen parantamiseksi. Tiedän, olen outo, mutta olen näennäisesti myös esteetikko.)

(Kuva: Bartholomäus Bruyn: Vanitas)

A Warm Place

Jokaisen kiven rohkeasti kääntävänä ja lukittuja ovia pelotta uhmaavana kansalaisjournalistina ajattelin tarttua aiheeseen, jota kukaan muu ei uskalla näinä epävarmuuden aikoina edes lyhyesti sivuta: jouluun.

Paketoidessani tänään soraa lahjaksi lähisukulaisilleni aloin miettiä, kuinka joulujen viettäminen on osaltani muuttunut. Ei vaatinut kovin kummoisia älynlahjoja päätyä lopputulokseen, että suunta on ollut suorastaan masentava. Lapsuuden joulut olivat mukavia materialistia juhlia, jolloin itse sai vältettyä kaikki vastuulliset askareet keskittymällä väkivaltaviihteen katseluun televisiosta ja antamalla vanhempien ihmisten taikoa pöytään kaikkia turhia sörsseleitä kädet ruvella ja hermot lopullisen romahduksen partaalla. Ainoa poikkeus tähän leppoisaan oleskeluun oli kuusen koristelu, johon kai osallistuin ilmeisessä mielenhäiriössä vieläpä innoissani.

Toki joulu itsessään oli nuorelle hampuusille ehkä tavallaan nykyistä stressaavampaa. Piti vääntää yli kolme viikkoa paperikalentereista luukkuja auki joka ainoa aamu ja saada uskoteltua vanhemmille, ettei muka ollut syönyt suklaakalenterin koko sisältöä jo marraskuun puolella. Luonnollisesti lahjonta oli yksipuolisuudestaan huolimatta myös hermoja kiristävää, kun piti jännittää koko syksy aina aattoiltaan saakka kasvavalla intensiteetillä, saako viimeinkin toivomansa nuubialaisen orjattaren vai onko paketeissa jälleen radio-ohjattavia villasukkia ja mummon virkkaama suklaalevy. Myös keplottelu irti joulukirkossa käynnistä oli hetkittäin ajankohtaista, kun joku vielä satunnaisesti yritti sellaiseen mukanaan raahata.

Kaikista näistä koettelemuksista huolimatta tuntuu kuitenkin todella siltä, että vuosien myötä kokonaiskokemus vuodenvaihteen juhlapyhistä on entistä(kin) negatiivisempi. Tämä asiaintila ei johdu pelkästään juhannuksesta lähtien telkkarissa pyörineistä joulumainoksista tai korvia raastavista, epäjumalia palvovista infernaalisista rallatuksista, joita saa sietää kaikissa kaupallisissa tiloissa kuukausitolkulla ennen kuin jolupunkki puskee sisään piipusta. Itse juhlarituaaleistakaan en stressaa, koska tämän kerettiläisen näennäis-kwanzan viettäminen ei ole sen enempää velvollisuus kuin pisteytystä vaativa suorituskaan. Ehkä tavallaan siinä juuri piileekin koko ongelman ydin; kun juhla on jokseenkin yhdentekevä, se ei juuri putkijuoksua hidasta tai hetkauta.

Ei sillä, ettenkö tässä 11 päivän "lomani" aikani viettäisi varmaan paria päivää sukuloiden ja lahnaillen nojatuoleilla ja sohvilla saamatta mitään varsinaisesti aikaan, ja etteikö saamattomuus (enkä tarkoita sellaista rivoutta, mitä jo ehditte miettiä — tai siis sellaista rivouden puutetta... tai siis jotain) tekisi ihan hyvää. Ainakaan meidän perheessämme siihen ei tosin tarvita punanuttuista setää ojentamassa krääsää vinkuville kerubeille vaan cosa nostra voi istua pöydässä tuntikausia syöpöttelemässä ja hourimassa sukulaisten tyräleikkauksista. Tämä pyhä sattuu käytännössä mahdollistamaan lähinnä sen, että hetkellisen passivoitumisen lisäksi töitä saa tehdä kahdeksan tunnin sijasta kellon ympäri tulevina päivinä. Revi siitä sitten hyvää joulumieltä.

Totuuden (eli jonkun muun kuin itseni) nimissä on tosin sanottava, että muutosten suunta saattaa noudattaa tiettyä kaavaa vain suuressa mittakaavassa, ja satunnaisia vahinkoja tapahtuu joskus. Viime joulu oli itse asiassa ihan mukava, ja odotettavissa lienee, että tätä joulua seuraavatkin sujuvat hieman vähemmän ahkeroinnin merkeissä. Siispä kippis sille.

(Kuva: tuntemattoman tekijän kuvitusta kansantarinaan)

Half a Person

Pidän siitä, että ihmiset ovat rehellisiä. Erityisen hienoa on se, jos naiset ovat rehellisiä. (Enkä nyt yritä vihjata, että naiset eivät mahtuisi ihmisen käsitteeseen, jos joku tuon niin tulkitsi.) Joskus totuus saattaa kuitenkin olla julma ja tehdä kipeää.

Sitä se teki esimerkiksi tänään, kun kuulin, että sovittamani housut "sopisivat paremmin sellaiselle, jolla on ihan kunnon takapuoli". On järkyttävää herätä huomaamaan, että hanurini ei ehkä olekaan absoluuttisen objektiivisesti katsottuna vain kuolattava ja kiinteä muistutus siitä, että jumalia on sittenkin olemassa, vaan mahdollisesti jotain muuta kuin "kunnon takapuoli". Sitä paitsi neito oli oikeassa, ja toiset housut istuivat minulle paljon paremmin, joten ostin ne. Pöh. No, ainakin ostamani housut ovat paremmat minun istumalihaksiani ihastelevien kannalta (mikä tiedoksi saatettakoon ja yleisesti levitettäväksi faktaksi mainittakoon).

Absoluuttisista ja hämmentävistä totuuksista tuli mieleeni eräs hiljattain historiaan siirtynyt lauantai, jolloin istuimme ystäväni kanssa tuopposilla ja keskustelimme elämän suurista mysteereistä. Tai no, lähinnä minä keskustelin. Ystäväni lähinnä kiemurteli häpeissään ja yritti selvästi antaa mielikuvaa, ettei tunne minua. Ongelma ei ilmeisesti ollut pikainen elokuva-arvostelu, jossa haukuin Neil Gaimanin Stardust-kirjasta tehtyä leffaa liian imeläksi versioinniksi. Ilmeisesti pikaista muualle pääsemisen toivoa aiheutti lähinnä illan toinen kiehtova ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oleellinen pohdinta, eli merenneitojen genitaalien sijainti ja/tai rakenne.

Valitettavasti koulun biologiantunneilla keskityttiin johonkin epäoleellisuuksiin ja tällaiset tärkeät asiat sivuutettiin. Vaikka faktatieto on hataraa ja kuvallinenkin todistusaineisto näiltä osin varsin (etten jopa sanoisi "harmittavan") vähäistä, lienee kuitenkin syytä olettaa, että nämä iloiset pyrstökkäät ovat kaikin puolin asiallisesti varusteltuja — myös vesirajan alapuolella, jos tällainen merellinen ilmaisu näin vulgäärissä yhteydessä sallitaan.

Tätä voitaisiin perustella jo silläkin, että ilman kattavaa ja perinpohjaista miehiseen sukupuoleen vetoamista merenneitojen maine tuskin olisi sitä, mitä se on merimiesten keskuudessa aina ollut. Toisaalta jos ajatellaan miesten aivotoimintaa ja esimerkiksi yläosattomissa keikistelevien naisten tarjoamien autopesujen suosiota, ei merenneitojen, noiden meriemme viehättävien topless-seireenien, suosio ehkä sittenkään yllätä, vaikka hameen alta ei löytyisikään mitään suomuja kummempaa.

Toki voisin olla tylsä ja perustella luuloja myös sillä, että merenneidotkin tuntuvat lisääntyvän. (Eivät ehkä juurikaan määrällisesti, mutta jollakin muotoa kuitenkin.) Olihan sillä kuuluisallakin tapauksilla niin isä, sisaria kuin isoäitikin. Ja turha tulla selittämään haikaroista, jotka tekevät toimituksia myös merille. En minä sentään mihinkään mielikuvitusolentoihin usko.

Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse sekoilla ja nolata itseäni yksin, vaan sama kysymys on askarruttanut myös muita bittiavaruuden ihmemaassa. Ja mikä vielä riemukkaampaa (tai pelottavampaa), joku on myös päättänyt kertoa näkemyksensä (eli totuuden, koska se on Internetiin kirjoitettu) aiheesta. Sinne siis tutustumaan seikkaperäiseen selvitykseen — joskin jälleen ilman asiaankuuluvaa kuvitusta.

Tämän jälkeen lienemme kaikki viisaampia, tai ainakin enemmän höyrypään maineessa kuin aiemmin.

(Kuva: John William Waterhouse: A Mermaid)