And happiness and peace of mind were never meant for me

Eilen iltaa viettäessäni satuin kuulemaan, kuinka eräs ystävä kyseli toiselta kuulumisia. Ymmärrän, että tällaista on vaikea uskoa ja tämän jälkeen tuntemamme maailma ei voi enää koskaan olla entisen kaltainen. Varsinaisesti huomioni kuitenkin kiinnittyi ystäväni sanavalintaan: "Hey mate, arrrr you happy?" (Keskustelu siis käytiin englanniksi. Lainaus on vapaasti muistista kaivettu ja pieni piraattivivahde lisätty ihan itse lukijoiden kiinnostuksen heräämiseksi.)

Normaaliin small talk —kysymykseen "Miten menee?" on helppo vastata suoraan selkäytimestä "Hyvin" tai muuten vain valehdella sujuvasti. Tässäkin tapauksessa kysymys lieni tarkoitettu melko kevyeksi, mutta itse pidin muunkinlaisista tulkintamahdollisuuksista. Kysymys siitä, mitä kohteelle kuuluu tai onko hän hyvissä tunnelmissa, on sekin toki ihan mukava tiedustelu. Tämän kyseisen lähestymisen voi myös tulkita käytetyn kielen takia hieman normaalimuodosta poikkeavaksi tarkistukseksi "Oletko iloinen?" (joka ei tosin suomalaisen korviin kuulosta laisinkaan täysjärkiseltä kysymykseltä). Minä aloin viattomana sivustakatsojana pohtia, mitä olisin itse vastannut, jos kysymys olisi kohdistettu minulle. Minähän olisin nimittäin vaikka puoliväkisin tulkinnut sen muotoon "Oletko onnellinen?"

Vastaus itsessään olisi toki ollut lyhyt ja helppo ("En") eikä se ehkä olisi kannatellut pitempää keskustelua, mutta voisi sitä kai baarin pöydässä aikansa huonomminkin käyttää kuin omaa onnellisuuttaan miettiessä. (Minä tosin aloin miettiä kysymystä syvemmin vasta myöhemmin, mutta ei nyt anneta sen häiritä. En minä ajankäyttöni suhteen muutenkaan mikään kanootin vahvin intiaani ole.) Varsinainen kysymykseni itselleni oli: "Koska olen viimeksi ollut onnellinen?"

Tätä kiehtovaa mysteeriä pyörittelin mielessäni viime yönä ennen nukahtamistani ja vielä vimmaisempaan vauhtiin se on minut tuupannut tänään (koska pyykkejä tiskatessa minunkin pollani kokoisessa tyhjiössä on reilusti tilaa kummallisille kysymyksille). Olen miettinyt elostani useita hetkiä ja kausia, ja aika nopeasti päädyin lopputulemaan, että olen ollut onnellinen viimeksi vuosia sitten. Toki näin dramaattista käännettä piti itsellekin pehmentää myöntämällä, että olen ollut iloinen useinkin tuon jälkeen (mutta tätä ette sitten levittele kylillä!), minulla on ollut monesti hauskaa ja olen ollut jopa jollain tavalla tyytyväinen asioiden tilaan monia kertoja. Mutta kun oikein kaivelin menneitä tunnetilojani, en voinut väittää olleeni onnellinen toviin. Jossain vaiheessa tosin mieleen tuli eräs lyhyt kausi, jolloin pääsin ainakin lähelle, mutta en minä sitäkään lopulta onnellisuuden kaudeksi laskisi.

Kun sitten tuli olo, että saatan pitää määritelmän täyttävän tilan rimaa melko korkealla, aloin jo miettiä sitäkin, olenko ikinä ollut onnellinen. Tohkenisin kuitenkin yhä väittää, että moiseen on tullut syyllistyttyä, ja vielä lapsuuden kulta-ajan jälkeenkin. (Lapsuudessahan ollaan onnellisia aina, kun lelut eivät ole patterin välissä. Se mennee ihan yleistyperyyden ja tietämättömyyden piikkiin.) Vaikka nautinkin nojatuolifilosofoinnista kuin satiaisista, aloin myös pohdiskella onnellisuuden määritelmää ja olemusta. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että koen olleeni onnellinen lähinnä silloin, kun asiat ovat olleet hyvin pitemmän aikaa enkä ole osannut kaivata mitään. Sellaisia kausia en kovin monia muista.

Luulen, että olen kuvannut elämäni yleissävyä paremmin kuin olen kuvitellutkaan sanoessani ihmisille — joskus hyvin läheisillekin — että normaali olotilani on tyytymättömyys ja murehtiminen, mutta aina hetkittäin saatan kuin saatankin unohtaa olla onneton.


(Nine Inch Nails: And All that Could Have Been)

These Things Take Time

Joissain verkon persoonallisuustesteissä yms. höpöjutuissa olen törmännyt kysymykseen siitä, pidänkö asioista enemmän loppuun saatettuina vai sellaisina, että niissä on kaikki vaihtoehdot vielä avoinna. Tuo on eräs niistä kysymyksistä, joihin olen moisia testejä täyttäessäni usein pysähtynyt, kun en ole osannut siihen antaa yksiselitteistä vastausta. Olen nyt hiljentynyt hartauteen ja tutkiskellut näitä vaihtoehtoja sydämessäni (eli piirrellyt kirkkoveneitä vihkoon työpöytäni ääressä, kun työt eivät motivoi) ja päätynyt tyhjentävään totuuteen.

Kun kyse on minun päätettävissäni — ja etenkin vastuullani — olevista asioista, välttelen lopputulemaa kuin kuuma puuro kissaa. Moiseen minut ajaa epäonnistumisen pelko; en halua missään nimessä tehdä väärää valintaa, joten lykkään päätöksen hetkeä loputtomiin toivoen, että joku muu päättää asian puolestani. Tähän ehkä viittaa jo sekin, että vitkuttelen yllä mainittuun kysymykseen vastaamista sen sijaan, että valitsisin toisen vaikka tikkaa heittämällä. Naiivissa maailmankuvassani yrittänyttä laitetaan yleensä takaapäin ja väkisin, mutta mitään tekemätön ei voi erehtyä. Ei hän mitään voi toki saavuttaakaan, mutta sehän on pieni hinta virheiden välttämisestä.

Toisaalta mikään ei ole niin rasittavaa kuin muiden ihmisten (tai Kohtalon) käsissä olevien asioiden odottaminen. Joskus asioiden tekemisessä itsessään vain kestää, joskus ne yläraajattomat pukin apulaiset eivät edes vaivaudu aloittamaan hommia ikuisuuksiin. Joskus kaikki on valmisteltu pilkulleen, mutta pitää odotella seuraavaa kuunpimennystä, että asiat nytkähtävät eteenpäin. Ja joskus ihmisiltä kysyy asioita, ja heitä ei vain huvita vastata ennen seuraavaa tuohikuuta. Tällaisissa tilanteissa todellakin arvostaisin enemmän asioiden saattamista loppuun kuin rupisten vaihtoehtojen pitämistä auki loputtomiin minun onneni ja iloni kustannuksella.

Minua saa sanoa julmaksi kontrollifriikiksi ja diktaattoriksi, mutta mielestäni maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos minun tahtoni ja tarpeeni olisivat kaikkien prioriteeteissa aina etusijalla.

Don't call us, we won't call you

Prkl. Ei tullut tänäkään vuonna mieleen laittaa oveen lappua "Ei puhelinluetteloa". Eilen sitten ovikello soi, ja kun en ovea avannut, tungettiin sieltä Fonectan luettelot väkisin postiluukusta. Tänä vuonna täysin turhan paperijätteen lisäksi minulla on nyt kotonani yksi eteisen välioveen kuuluva irrallinen koristelista, kun luettelot sen irrottivat lattialle matkatessaan.

Että kiitokset vaan Fonectalle taas "palvelusta".

Salamana eteenpäin

Katselin juuri tuoreimman jakson Flashforward-sarjaa digitaalilaatikon levyltä ja minua haukotuttaa. Haukotteluun on toki aivan muu, oikea syykin, mutta tässä teatraalisen dramaattisessa mielessä se nyt liittyy kyseiseen ohjelmaan.

Sarjan lähtökohta on siedettävän mielenkiintoinen ja sitä kovasti hypetettiin, joten päädyin sitä seuraamaan. (Sitä paitsi Sonya Walger on söötti ja tuoreimmassa jaksossa oli suoria viittauksia lepakkoseksiin.) Välähdyksen näkeminen tulevaisuudesta on mielenkiintoinen ajatusleikki ja muutamia sarjassa esiintyviä visioita seuranneena tulee kieltämättä itsekin uteliaaksi siitä, mitä itse näkisi edessään puolen vuoden päässä. Loppujen lopuksi vastaus tosin on niin selvä ja tylsä, että hetkeä pitempi pohdinta aiheuttaa haukottelun lisäksi masennusta.

Se, mikä minua sarjassa kuitenkin riipii, on itsestäänselvienkin kysymysten ja kokeilujen ohittaminen. Toki on jännittävää seurata, miten mallikatalogista kaapatut agentit tutkivat hikikarpalot otsallaan valvontakameran kuvaa tavaratalon rullaportaista ja Ingustaniassa ryhmäpaleltumisen kokeneita murmeleita, mutta väläysten toteutumisen vääjäämättömyys olisi kai aika helppo todistaa pienten kokeiden avulla. Tosin tekisihän se sarjasta tylsän, jos jo toisessa jaksossa oltaisiin päädytty jonkinlaiseen lopputulokseen. Vaikka filosofia onkin mielestäni ajantäytettä, jota voi harrastaa sähkökatkon vaiennettua oikeat viihteen lähteet, voisi pieni ripaus olla ihan paikallaan TV-sarjassakin. Mutta ilmeisesti ketään sarjan hahmoista ei sitten kiinnosta, onko omalla kohdalla nähty väläys vedenpitävä todiste oman elon jatkumisesta, vaikka päättäisi lähteä nenäänlyöntikisaan junan kanssa.

Jotta postauksessani olisi myös järjellistä sisältöä, ohessa yksi versio sarjan mainoksissa pyörineestä kipaleesta. (Alkuperäisversio kuulosti liian 80-lukulaiselta, joten valitsin tämän.)