Please keep me in mind

Olen huomannut, että sahanpurupallo hartioillani puskee minua aina hetkittäin kohti menneitä, ja syyllistyy siinä samalla itsekkyyden pimeään perisyntiin. Tämä ei varmaankaan tule yllätyksenä kenellekään blogiani seuranneelle, mutta toivon mukaan ei myöskään ei-toivottuna pikakertauksena aiempiin aiheeseen liittyneisiin kirjoituksiin. (Voisin minä jotain uuttakin kirjoittaa, mutta kuten todettua, kuuppa tuuppii ihan pakottavasti sinne menneisyyden kertaukseen. (Ovela tekosyy kirjoittaa aina uudestaan samoista aiheista, eikö?) Sitä paitsi sain inspiraation muualta, ja sillä suunnalla toivottiin myös jotain luettavaa. Kannattaa varoa, mitä toivoo.)

Minä ajattelen ihmisiä. Vaikka omitomalaatuinen saatan ollakin, uskon muidenkin harrastavan samaa. Tiettyjen ihmisten ajattelu vain noudattaa lähes aina samaa vanhaa kaavaa, ja se on minusta kovin mielenkiintoista. (No ei se oikeastaan ole — mieluummin katsoisin eroottista draamaa telkkarista kuin paasaisin tästä, mutta futisliiga on tauolla.) Kaava on yksinkertainen ja silti kovin voimakas, vaikkei se ehkä Einsteinin kuuluisalle raapustukselle pärjääkään tai kelpaa patenttitoimiston kirjoihin: ajattelen menneisyyteni ihmisiä — joskus vuosienkin takaa — varsin rajatusti omasta, itsekkäästä näkökulmastani ja yleensä lopputuloksena minua ottaa päähän.

Näiden ihmisten ajattelu itsessään ei varmaankaan ole mitenkään universaalisti väärin tai millään tavalla yllättävää; he ovat aikanaan olleet toki merkittävässä asemassa maanpäällisessä elossani. (Ja täytyy tylsästi todeta, että juuri muunlaista eloa minulla ei olekaan.) Tästä olen jauhanut aiemmin jo kaiken sanomisen arvoisen. Se, minkä olen jättänyt kertomatta, on minun tapani miettiä heitä.

Ajattelu keskittyy tietysti ensisijaisesti lähinnä irstaisiin muistoihin käsirautoineen ja absinttihuuruineen. Mutta hyvänä kakkosena listalla ovat pohdinnat siitä, millä tavalla nuo ihmiset minua muistelevat (jos muistelevat lainkaan). Oikea vastaus on oikeastaan täysin yhdentekevä, mutta jo pelkkä moisen pohtiminen kertonee jotain omahyväisestä ja itsekeskeisestä pienoismaailmastani. Jyrkänteen yli sinne mainittuihin itsekkyyden kanjoneihin nämä ajatuskuviot työntää lopulta se, että minä jollain kierolla tavalla toivoisin kyseisten ihmisten ajattelevan minua paljon ja jatkuvasti, erityisesti kovalla ja dramaattisella kaipuulla. (Sama pätee toki kaikkiin maailman ihmisiin, mutta näihin erityisesti.)

Ehkä tämäkin on kovin luonnollista ja yleistä. Ehkä ei. Joka tapauksessa, kun itse ei tosissaan kaipaa enää minkäänlaisia uusintoja menneistä, toiveet siitä että toiset ihmiset itkisivät minun perääni ovat melkoisen egoistisia ja... no, parhaimmillaankin jokseenkin säälittäviä. Voisin yrittää puolustautua sanomalla, että olen vain sattunut näkemään muutaman Austen-filmatisoinnin liikaa, mutta enää se ei taida mennä edes itselleni läpi (ja minä sentään olen poikkeuksellisen hyväuskoinen ja helposti huijattavissa). Äitini ei taitaisi olla pojastaan kovinkaan ylpeä, jos tietäisi.

Kaikkea sitä kupoliin mahtuukin kummittelemaan.

Collateral damage

"...and then Jack chopped down the beanstalk, adding murder and ecological vandalism to the theft, enticement and trespass charges already mentioned, but he got away with it and lived happily ever after without so much as a guilty twinge about what he had done. Which proves that you can be excused just about anything if you're a hero, because no one asks inconvenient questions."
          - Terry Pratchett

Aika usein fiktion parissa viihtyessäni — varsinkin elokuvia katsellessani — alan pohtia, mitä tapahtuu tuon minulle toiseen maailmaan avatun ikkunan raamien takana. (Tämä pätee toki vain fiktiosta nauttimiseen. Todellisuudessa pihapensaista vakoilemani vähäpukeinen naapuri ei ikinä avaa ikkunaansa minun ilokseni.) Yleensä viihteellisissä teoksissa kirkasotsainen ja komea sankari(tar) tai muu ällöpirteä protagonisti hiihtää läpi koettelemusten ja saa unelmiensa kumppanin, hehtaareittain lääniä, Pradan kengät, puhtaat alushousut ja vuoden kolajuomat. Mikäli tarinaa ei ole sivelty maallisen mammonan ihralla, sankari vähintäänkin kasvaa ihmisenä (paitsi vaatekoossa mitattuna). Mikäli tarinassa on vähääkään toiminnallista maustetta, hän myös suolaa kourallisen pahoja ihmisiä tai muita säälittäviä olentoja matkalla päämääräänsä.

Perinteisessä tarinamallissa sankari elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta jos hetkellisesti sortuu pohtimaan asioiden kokonaiskuvaa humanoidisin lähtökohdin, huomaa, ettei sama auvo jakaudukaan tarinoiden sivuhahmoille. On itsestään selvää, että sankarin kylmettämät kalmot eivät enää tanssi häitä teini-ihastustensa kanssa tai hae lapasiaan tarhasta. Hieman pitemmän kaivelun jälkeen löytää ankeita kohtaloita muillekin poloisille; tokihan se päähenkilötär lumosi komean bradpittin ulkoisilla avuillaan ja vei kotiluolaansa, mutta tämän suorituksen yksinhuoltajaksi jättämän naapurin emännän kohtalo sivuutetaan kovinkin sopivasti. Sankari voi hyvinkin päästä tarinan lopussa kokonaisen korporaation ylpeäksi johtajaksi, mutta todennäköisesti hänen syrjäyttämänsä entinen johtaja vain mystisesti katoaa kuvasta, ja tämän myöhemmistä vaiheista syrjäkujalla tippuriin kuolevana miesprostituoituna vaietaan.

Muutamia ilahduttavia poikkeuksiakin on: jossain Austin Powers -tekeleessä Rva Pahis (tjsp.) saa soiton, jossa kerrotaan hänen miehensä kuolleen työpaikallaan agentin tappamana, ja eräskin nettisarjis omisti aiheelle yhden stripin (joka avautunee laajemmin varsin suppealle joukolle). (Tuossa piti myös linkata kyseiseen strippiin, mutta en nyt edes löydä sitä mistään.) Merkittävää mainituissakin kannanotoissa on, että ne molemmat ovat ainakin pinnaltaan puhdasta huumoria. Vakavissaan ei siis voi tai saa miettiä, mitä tarinoiden sivuhenkilöt joutuvat kestämään. (Onneksi sitä varten on olemassa oma blogi.)

Toki asiat voi yrittää selittää parhain päin. Jos se naapurin bradpitt lähtee sankarittaren matkaan, ei hänen ja hänen perheensä onni kuitenkaan ollut kovin tukevalla pohjalla, ja romahdus olisi kuitenkin tullut jossain vaiheessa. Pahan tiedemiehen palvelukseen kirjautunut ilkeä kätyrikin saa syyttää ennenaikaisesta poismenosta itseään, kun on kerran moraalisesti arveluttavaan toimeensa ryhtynyt. Se katuojaan päätynyt korporaatiojohtaja puolestaan oli kuitenkin itsekäs sika, jonka työpäivät kuluivat kopiohuoneessa sihteeriä köyriessä. Ja ainahan voisi turvautua siihen keinotekoiseen selitykseen, että kyseiset henkilöt ovat fiktiota eivätkä oikeasti kärsi tai edes pahoita mieltään koettelemustensa takia.

Minua eivät kuitenkaan moiset selitykset hämää. Totuus on se, että fiktio on lopulta kuin kansiin kirjattu maailmanhistoriakin: se on kirjoitettu voittajien ehdoilla. Kyseessä on nälänhätään verrattavissa oleva epäkohta, ja täten pyhästi lupaan boikotoida Adam Sandler -elokuvia, kunnes se on korjattu! Fiktion sivuhenkilöilläkin on oikeus hahmoarvoiseen elämään!

I'm Your Man

(Pahoittelen jo etukäteen pitkää postausta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.)

Eräs tuttu linkkasi blogikirjoitukseen, jonka kirjoittajan (julkisten mielipiteiden) kanssa olen erittäin harvoin samaa mieltä. Tällä kertaa voisin kuitenkin allekirjoittaa jokaisen lauseen hänen kirjoituksestaan. Lupaan kuitenkin olla ottamatta tätä tavaksi.

Lienee yleisesti tunnustettu tosiasia, että miehet — mikä tässä yhteydessä tarkoittaa kirjoittajan putkinäköisen maailmankatsomuksen takia lähinnä suomalaisia miehiä omassa valtiossaan — ovat lähtökohtaisesti rikollisia ja muutenkin syypäitä kaikkeen. Asian mainitseminen toki aiheuttaa yhä jonkin verran närää, joka saattaa paisua merkittäviinkin mittoihin, varsinkin jos sanoja on edes osin ulkopuolinen (kuten perimältään puoliksi virolainen kirjailija). Virallisesti miesten lyttäyksessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa tai ongelmaa, kunhan pysytellään enemmistön edustajien arvostelussa.

Kuten yleistyksillä usein, tälläkin mielikuvalla on toki vankka pohja todellisuudessa; tässä maassa miehet ottavat toisistaan mittaa leikkisästi kanssaeläjiään puukoin tai nyrkein huitoen tai painimalla. Voimantunnossaan uhkuvaa karhunkaatajaa ei haittaa tai hidasta sekään, jos iskujen kohde onkin oma mielitietty, (ehkä harvemmin) jälkikasvu tai joku muu fyysisesti heikompi, jolla ei ole valmiuksia puolustautua. Vaikka myös naiset voivat olla ja joskus ovatkin väkivaltaisia, kyseisen ominaisuuden ilmeneminen tällaisena vaikuttaisi todella olevan miesten erityispiirre. Kuten Oksanenkin totesi, täällä naiset vahingoittavat itseään ja miehet muita.

Mistä tämä käytös sitten kumpuaa? "Saunalahdelta", veikkaa mummo eturivissä, mutta ei voita bingoa tälläkään kertaa. Karpela saattaa hyvinkin olla tässä kohtaa oikeassa. Jo asiasta puhumisen yleisenä tapana ja karuna "perinteenä" voi nähdä kahdella eri tavalla. Ensinnäkin se voi olla objektiivisten havaintojen ääneen sanomista, mikä on sananvapautta liputtavassa demokratiassa hieno ja suorastaan toivottava asia, ja myös sallittua (jälleen: kunhan puhutaan valkoisista heteromiehistä). Toisaalta asian toisteleminen "totuutena" mantranomaisesti saattaa itsessään vahvistaa ilmiötä tehokkaammin kuin TV-shopin reisivieterit; miehille lyödään eteen valmis muotti siitä, millainen on tosimies karussa pohjolan hangessa, ja niin yhä uudet karvanaamanalut menevät muksimaan välitunnilla naapurin Peteä ja osoittamaan olevansa kovempia karjuja kuin tämä. Tässä ilmapiirissä on kovin helppo uskoa, että niin on tässä maassa ennenkin kunnioitus ansaittu.

Ymmärrän hyvin, kuinka (ainakin joitakin) feministejä ärsyttää yleinen tapa kertoa sukupuolistereotypioihin liittyviä — ja niitä siis ehkä samalla vahvistavia — vitsejä (tai "vitsejä"). Suomalainen mies jonkinlaisena keskiarvo-oliona saattaa itse asiassa kärsiä samanlaisista tavoista, vieläpä täsmälleen samoista vitseistä. Niissä kun kovasti painotetaan, minkälaisia naiset ja miehet ovat, tai ehkä minkälaisia heidän pitäisi olla ollakseen yleisesti hyväksyttäviä sukupuolensa edustajia. Ei sovi porkkana miehen lautaselle eikä vasara naisen käteen jne. (Tämä ei toki ole estänyt eikä estä minua kertomasta samoja rasvaisia juttuja tai nauramasta niille. Ehkä olenkin vielä pinnallinen ja siinä lapsellisessa uskossa, että vitsi saattaa olla vain vitsi ja ihmisillä on sen verran harmaata massaa kupolissaan, että he sen vitsiksi ymmärtävät. Ei sillä, etteikö moinen hyväksyntä voisi pinnan alla kuitenkin rakentaa ihmisen maailmankuvaa kovinkin vakavissaan. -kirj.itsek.huom.)

Onko suomalaisilla miehillä sitten todella sellainen käsitys, että ollakseen miehiä heidän pitää tirvaista tuntemattomilta legot niskaan snägärin jonossa? Joillakin vaikuttaa olevan. Yleensähän tällaiset taipumukset ilmenevät tukevassa laitamyötäisessä, mutta itse olen aina ollut sitä mieltä, että juuri silloin — ainakin näiden leveyspiirien yleensä vaikenevista — ihmisistä näkee todellisen puolen tekohymyn tai -irvistyksen takaa. Toki tämäkin on kärjistys, mutta ei se ehkä mene niin metsään kuin karhu hassussa hatussa. Eräs lehtikirjoittaja joskus hyvin totesikin, että ihmisten ei ikinä pitäisi mennä naimisiin ennen kuin ovat nähneet toisensa humalassa.

Nopeana ideana väkivallan vähentämiseksi voisi ehdottaa alkoholin täyskieltoa. Sehän ei ole ikinä länsimaissa toiminut, ja yllä esitetyn aisantuntija-arvailun perusteella se vain piilottaisi väkivaltaisen käytöksen syvemmälle kulissien taakse. Todennäköisesti se ryömisi sieltä esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun henkilöllä ei olekaan enää kaikkia muumeja laaksossa. (Mistä esimerkkinä voisi pitää vaikka kouluampumisia — jotka nekin olivat miehisiä suorituksia... nuoret naisethan ilmeisesti viiltelevät itseään ja rumemman sukupuolen edustajat ovat "perinteisesti" näitä ihmiskunnan syöpiä, viattomien teurastajia.)

Olisiko ratkaisu sitten se, että miehille sallittaisiin tunteiden avoin osoittaminen ja ryhmähalit (muutenkin kuin kaatokännissä), ja erilaisissa fyysisissä ja taloudellisissa hankkeissa epäonnistuminen ilman häpeää? Ei aavistustakaan. Puhtaasti luotettavaan stetson-tekniikkaan perustuvan arvioni perusteella väkivaltaisia miehiä esiintyy suhteessa enemmän pienemmillä paikkakunnilla, missä erilaisuutta karsastetaan ja perinteitä vaalitaan, kuin suurissa, monikulttuurisissa suurkaupungeissa (missä niissäkin toki saa helposti apua nenän niistämiseen, jos on väärässä paikassa väärään aikaan ja/tai aukoo päätään). Tämä voisi tukea käsitystä avoimuuden ja suvaitsevaisuuden roolista väkivallan ehkäisijänä, mikä ei ole yleisellä tasolla lainkaan harvinainen syy-seuraus-suhteen kuvatus.

Voisin jatkaa aiheesta kirjoittamista vaikka kuinka pitkään, mutta vaimo on näemmä tulossa ajamaan minua kirveen kanssa hankeen. Täältä siis tähän.

Kirjoittaja on pääkaupunkiseudulla asuva nörtti, joka ei ole ikinä lyönyt ketään tai tullut lyödyksi. Hänen välttymisensä väkivallalta ei kuitenkaan johtune niinkään rauhallisesta luonteenlaadusta kuin pelosta hävitä minkälainen nujakka tahansa vaikka esikoululaiselle. Hänen maailmankuvansa on varsin vanhanaikainen ja ennakkoluuloinen ja hän vihaa useimpia ihmisiä näiden sukupuoleen katsomatta ihan katkeruuttaan.

Wishlist

Perinteisesti tässä vaiheessa voisi katsella taaksepäin kulunutta vuotta ja valehdella kokemuksistaan tai katsella eteenpäin ja huijata itseään muka tulevalla. Koska olen moisten turhanpäiväisyyksien yläpuolella, kerron teille niiden sijaan, kuinka valmistaa Michelin-tähtiä ansaitseva gourmet-ateria nauriista, marsusta ja maksalaatikosta.

Valehtelin. Oikeasti ajattelin jauhaa samoja vanhoja virsiä kuin ennenkin. (Puolustuksekseni täytyy tosin sanoa, että olen pidättäytynyt kirjoittamasta viime aikoina siitä, kuinka en kirjoita mitään — minkä takia netin nämä nurkat ovatkin alkaneet kasvaa horsmaa.)

Nykyinen elämäni on karua ja kovaa eikä tarjoa juuri koskaan piristäviä yllätyksiä. Kuunkierrot toistavat harmaina itseään ja jos joku joskus harvoin kysyykin kuulumisiani, minulla ei ole mitään kerrottavaa. Vellon lähestulkoon masennuksen syvässä suossa miettien raiteita, joilta elämäni ei tunnu koskaan poikkeavan: kuusinumeroista kuukausipalkkaani, sieraimiini katoavia design-huumeita ja sylistäni lohtua etsiviä valokuvamalleja ja TV-juontajia päivästä päivään ja illasta iltaan. Vähempikin tylsistyttäisi kenet tahansa käveleväksi kalmoksi.

Nyyhkyttäessäni pimeydessä julmaa kohtaloani voin lohduttautua sillä, että sama tasapaksuus (melkein) ympäröi minua myös vuoden lopun pyhinä. Jonkin verran joustan arjesta jopa itse ja nakerran kinkkua monta päivää putkeen suodakseni muille joulumieltä, mutta heidän silmiensä välttäessä painelen kyllä aasialaiseen hier... ravintolaan nautiskelemaan ilman teeskenneltyjä hymyjä ja lepuutin korviani, joita on rääkätty joululauluilla kokonainen kuukausi kuin turkkilaisessa vankilassa. (En ole aivan varma, kidutetaanko vankeja Turkin vankiloissa joululauluilla, mutta pidän sitä erittäin todennäköisenä.) Uutenavuotenakin jätän raketit rahvaalle ja ammun niiden sijasta hauleja pihalla norkoilevia ja mekastavia teinejä kohti.

Siitä huolimatta täytyy olla hieman pettynyt joulukuun loppuun. Vastoin aiemmin vuonna tekemiäni suunnitelmia en paennut kulutusjuhlia suurten merien taakse, vaikka ulkomaiden kamaria kulutinkin enemmän kuin kertaakaan aiemmin yhden kalenterivuoden sisällä.

Siinä yksi asia lisää listalleni asioista, joiden pitää alkaneena vuonna mennä toisin.