I'm Going Slightly Mad

Viime kuukausina olen tehnyt isoja päätöksiä tai ainakin toteuttanut vanhoja sellaisia. Olen panostanut niihin melkoisesti ainakin taloudellisesti, uskoakseni hieman myös muilla tavoin. (Teeskentelen nyt, että minulla on muitakin kuin taloudellisia resursseja.) Motiivini on ollut toteuttaa joitain unelmistani ja suunnitelmistani pitkänkin odotuksen jälkeen ja muovata siten elämääni möykky sitä onnellisuutta, jota helmikuisessa postauksessani peräänkuulutin. (Joskaan en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi asioita pitäisi kuuluttaa mihinkään perään, mutta jätän nyt pohtimatta sitä enempiä epämiellyttävien mielikuvien pelossa.)

Toisaalta asioiden odottelu ja esimerkiksi taloudellisten menojen ja tulojen suuruuden varmistuminen on stressannut. Olen nukkunut tavallistakin huonommin, keskittymiskykyni on riittänyt lähinnä kolmisanaisten lauseiden muodostamiseen ja vatsani on ollut rauhallinen kuin sähköiskuja saava bengalintiikeri.

Asioiden ratketessa tai muuten edistyessä yksitellen on oloni tosin ollut varsin aikaansaava ja tyytyväinen, silmänräpäysten ajan jopa euforinen. Olen myös onnistunut rajaamaan murehtimiseni pitkälti aina käsillä olevaan asiaan perisyntini, yleisen maailmantuskan, sijaan. Käteen on jäänyt jotain, joka näkyy ulospäin todennäköisesti jonkinlaisena edistyksenä. Katse suunnattuna kohti seuraavaksi tulevaa virstanpylvästä tai muuta lahoa tolppaa olen kokenut kulkevani eteenpäin, vaikka sitten kuinka pienin askelin.

Vaan sitten koittaa tietysti ilta, jolloin suunnittelemani kotiinlähdön sijaan päätänkin jäädä tuttavani seuraksi vielä yhden tuopin ajaksi tämän vaihtaessa ravitsemusliikettä, ja sinänsä mukavan keskustelun sivulauseessa kuulen — vieläpä oikeastaan minuun liittymättömän — asian, jota en olisi halunnut kuulla.

Saldona onkin sitten kovin tuttu tunne siitä, kuinka millään maailman materialla ei saa peitettyä sitä tosiasiaa, että oma elämä on tyhjää ja merkityksetöntä kallisarvoisen ajan heittämistä susieläimeen.

If you play hard to get, I won't play at all

Tulin viime viikolla jutelleeksi mallasjuomien äärellä muutaman ystävän kanssa eräästä nimeltä mainitsemattomasta sukupuolesta ja puhe kääntyi yhteydenpitoon ensitapaamisen jälkeen. Kertoessani haalistuneita muistoja menneiltä ajoilta jopa varsin hyvä ystäväni yllätti minut tuhahtelemalla muiden kanssa, kuinka en ole ollut lainkaan riittävän sinnikäs kommunikaatiotavoissani.

Olen kieltämättä aina ollut ns. liian kiltti ja kynnysmattoileva, mutta minusta on yhä lähinnä huomaavaista kysellä toiselta ihmiseltä varovaisesti, kiinnostaako häntä, ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Myönnettäköön, että nykyaikaisten kannettavien puhelinlaitteiden aikakaudella on ehkä liian helppoa pitäytyä kirjoitetussa viestittelyssä soittamisen sijaan, ja se lienee hieman turhan etäistä. Jos toisaalta toisen mielihaluista ei ole vielä kovin kattavaa kuvaa, soittaminen tuntuu hieman tunkeilevalta.

Ehkei sen pitäisi tuntua tungettelevalta, ja minä olen vain selkärangaton jänistäjä. Olen kuitenkin kuunnellut niin kauan naisten valitusta päällekäyvistä ja roikkuvista idiooteista, että teen parhaani välttääkseni sellaisen leiman otsassani. Ehkä asenteeni menee sitten överiksi toisesta päästä ja vaikutan luovuttajalta, mutta mieluummin kävelen yksin omaan suuntaani kuin alan ahdistella ketään.

Ymmärrän toki näkemyksen, jonka mukaan tuntemattomien kaulaan hyppäävä ihminen on tyrkky, joka ei ehkä kauan jaksa kiinnostaa. Uskon naiivisti kuitenkin rehellisyyteen ja ainakin jonkinlaiseen avoimuuteen, ja oletan — ja erityisesti toivon — ihmisten ilmaisevan mielipiteensä, jos he haluavat jotain saada. Siispä kysymykseen "Kiinnostaisiko sinua lähteä joskus kivittämään pingviineitä eläintarhaan?" kannattaa vastata jollain tavalla myöntävästi, jos on kiinnostunut, sillä ainakin minä tulkitsen seinille tuijottelun säestämän "Tiedä tuosta, katsellaan" -vastauksen kieltäväksi.

Vielä varmempi tapa saada minut häviämään usvaan pysyvästi on tekemällä se ensin itse, vaikka sitten väliaikaiseksi tarkoittaen. Jos minä kysyn jotain suoraan (vaikka sitten etänä), ja toinen osapuoli päättää leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa vastaamalla kysymykseen vasta toisella tai kolmannella yrittämällä ja vaikenemalla siihen asti täysin, hänen ei tarvitse juurikaan hioa vastaustaan, koska hänen ei sitä ikinä tarvitse käyttää. Minun kirjoissani vaikeneminen on aina kieltäytymisen merkki ja yhteydenotot loppuvat siihen ensimmäiseen yritykseen.

Sori kultaseni, mutta jos minä haluan pelata pelejä, marssin kauppaan ja ostan Afrikan tähden.