Omistamisesta

Hiljattain olen tuntenut oman peilikuvani muuttuvan kiltistä, huomaavaisesta ja hellästä välittäjästä omistajaksi, joka haluaa kahlita jonkun kaksijalkaisen lemmikin liekaan ja pakottaa tämän geneeriseen tyttöystävämuottiin välittämättä tämän yksilöllisistä ominaisuuksista ja tukahduttaen tämän henkilökohtaiset halut, jotka poikkeavat lemmikilleni varaamastani sapluunasta. Vaikka nämä kuvaukset ovatkin karikatyyreja ja nämä molemmat puolet (niin kuin monet muutkin hahmot) ovat varmasti jo pitkään eläneet minussa rinnakkain, muodonmuutos hahmosta toiseen on omissa silmissäni ollut varsin ruma ja myös rajulla tavalla yllättävä, kun en ole pitänyt silmiäni ja korviani auki kuunnellakseni ulkoa tulevia viestejä itsestäni tai etenkään tarkkaillut itseäni riittävän kriittisesti. Osittain olen kyllä tunnistanut tuon ruman hahmon itsessäni jo aiemmin, mutta en ole yrittänyt suitsia sitä niin kuin olisi pitänyt.

Lopulta en kuitenkaan haluaisi kohdella ihmistä kuin lemmikkiä, jonka osoittama "rakkaus" on kiinni sen täydellisestä riippuvuudesta isännästään. Vaikka toki yritän tarjota itseäni tueksi ja olla käytettävissä (ja jopa jollain tavalla tehdä itseni tarpeelliseksi), uskon, etten voi olla kovinkaan onnellinen, jos koen toisen olevan (vain) vahvasti riippuvainen jostain, mitä voin tarjota. En tunne kiinnostusta esimerkiksi prostituoitujen tai muiden maksullisten seuralaisten tarjoamia palveluja kohtaan, sillä rahalla ostettu muka-kiintymys ei merkitse minulle paljoakaan, jos mitään. (Toki palveluiden käyttöön liittyy muutenkin mielestäni monenlaisia laillisia ja moraalisia ongelmia, jotka varmaankin vaikuttavat myös asenteeseeni.) Silti minusta tuntuu, että tahdon pystyä lunastamaan toisen vapaaehtoisen sitoutumisen ja lojaalisuuden tavalla, joka oikeuttaa minut "omistamaan" hänet. Väitän kirkkain silmin, että ihminen on minulle maailman rakkain, ja kuitenkin pidän häntä lopulta enemmän "saavutettuna etuna", josta pidän kiinni (ainakin - ja toivottavasti vain - henkisesti) kynsin ja hampain. Pahimpina hetkinä pelkään niin kovasti, että kiristän liekaa entisestään, mikä varmaankin viimeistään sinetöi toisen halun paeta ja olla oma itsensä ilman asettamiani rajoitteita.

On hämmentävää, miten ystävilleen ja (lapsuuden) perheenjäsenille on aina ollut helppo antaa vapautta eikä ole juurikaan tuntenut heistä mustasukkaisuutta. Miksi saman vapauden antaminen sille "tärkeimmälle" ihmiselle on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa? Täytyykö ihminen pitää kahleissa, jotta hän ei pääsisi satuttamaan? Onko itsetuntoni täysin sen varassa, että joku muu haluaa omistaa elämänsä minun palvomiselleni? Haluaisinko tai pystyisinkö tarjoamaan vapauden sille rakkaimmalle ihmiselle, kun hän pyytää jotain, minkä haluaisin oman turvallisuuden ja eheyden tunteeni takia kieltää?

Näitä kysymyksiä olen pohtinut paljon viime päivinä ja öinä, enkä osaa vieläkään vastata itselleni oikein millään tavalla. Tiedän, että vielä en riittävän vapauden antamiseen ole pystynyt enkä ihan heti tule pystymäänkään. Pelottavan usein jopa uuden, ruman peilikuvani varjossa minusta myös tuntuu, että en sitä edes halua.

(Kuva: Akseli Gallen-Kallela: osa Aino-taru -triptyykistä)

Uhrautumisesta, osa I

Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta jo lähes kaksi viikkoa sitten, mutta jotenkin sanani eivät tuntuneet osuvan lainkaan kohdalleen. Se on ollut viime aikoina tuttu tunne, mutta tällä kertaa yritin jopa kuunnella sitä. En tosin tiedä, osaanko edelleenkään kirjoittaa aiheesta sitä, mitä oikeasti ajattelen, mutta nyt on aika yrittää.

Koska en oikein tiedä, miten aloittaisin kirjoituksen (paitsi tällaisella metalöpinällä), lainaan T.S. Linnun aiempaan kirjoitukseeni kirjoittamaa kommenttia:

Retoriikka (ja luultavasti uskomus) on näissä tilanteissa usein astetta ovelampaa: omistusoikeutta ei voi vaatia, mutta rakkaussuhteen olettaminen 'aidoksi' ja 'syväksi' voi edellyttää, että toinen ihminen antaa itsensä vapaaehtoisesti.

Tämä kuulostaa niin kovin tutulta. Suhteessa tietyn omistautumisen odottaminen - ja jopa vaatiminen - tuntuu olevan varsin yleistä, jopa normi; suhdetta pidetään vahvana, jos (ja vain jos?) sen osapuolet ovat valmiita luopumaan jostakin sen edestä. Vaikka usein sanotaan, että onnellisessa parisuhteessa kumpikin voi olla oma itsensä eikä kummankaan tarvitse luopua, käytännössä odotukset tuntuvat useimmiten kuitenkin olevan toisin.

Luopuminen - tai paremminkin toisen puolesta "uhrautuminen" - koetaan ilmeisesti yleisesti hyveeksi. Luettuani Rosa Meriläisen nuoruusliitostaan kertovaan kirjoitukseensa saamat kommentit tämän asenteen jyrkkyys alkoi suorastaan kuvottaa. Täysin tuntemattomien ihmisten suhteen "laadun" arvostelu viittaisi siihen, että kaikki eivät näe uhrautumista mitenkään kahden ihmisen välisenä sopimuksena tai symbioosina, vaan yleisenä velvollisuutena. Ilmeisesti kaikkien pitäisi sitten kärsiä ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta.

Ehkä on oleellista myös miettiä, miten ihminen käytännössä uhrautuu suhteessa. Yleisesti kai voisi sanoa, että ainakin jonkinlaisesta vapaudesta luopuminen liitetään kiinteästi sitoutumiseen. Joissakin (murheellisissa) tapauksissa suhteen osapuoli saattaa joutua luopumaan myös esimerkiksi tietyistä ihmisistä tai harrastuksista. Ajatuksen ikävyydestä huolimatta ihmiset suostuvat tällaiseen. On hieman hankala miettiä, miksi. Pelkäävätkö ihmiset yksin jäämistä niin paljon, että mieluummin alistuvat ja uhrautuvat? Kokevatko he saavansa suhteesta uhrautumisesta huolimatta jotakin niin merkittävää, että kaikki lopulta kannattaa? Jos he kokevat luopuvansa suhteensa takia kovin paljosta, onko heidän onnellisuutensa suhteessa jonkinlaista teeskentelyä? En tiedä.

Tietysti voi kyseenalaistaa sen, tajuavatko ihmiset edes uhrautuvansa. Ja jos eivät tajua, onko lopulta kysekään uhrautumisesta? Itse olen suhteissani toki ymmärtänyt, että minulta on odotettu jotain parisuhteen osapuolena - ehkä vapauttani on rajattu tavalla, jota yksin ollessani kukaan ei ole minulta pyytänyt. Toisaalta en ole ikinä kokenut, että olisin menettänyt mitään oleellista vapautta ollessani suhteessa. Voihan olla, että olen uhrannut jotain itsestäni huomaamattani. Lopulta tiedän kuitenkin vain, että mitään sellaista se ei ole ollut, joka olisi estänyt minua olemasta onnellinen - tai ainakaan tuntemasta itseäni onnelliseksi. Lopulta saattaa olla kyse siitä, että olen oppinut tai suorastaan opetellut olemaan onnellinen minulle ulkoa määriteltyjen rajojen sisällä. Ehkä kyse on miellyttämisenhalusta ja suunnattomasta halusta olla jollekin maailman tärkein asia, mutta tällaisena kameleonttina ollessani en ole osannut tai halunnut kaivata muuta vaan olen ollut tyytyväinen. En tietenkään voi vakuuttaa, etteikö lopulta olisi käynyt toisin, jos suhteeni olisivat jatkuneet pitempään kuin jatkuivat.

Voi olla, että olen myös sekoittanut tietämättömyyttäni onnellisuuden ja tyytyväisyyden, ja uskonut olevani onnellinen, vaikka olenkin lopulta ollut tyytyväinen. Tähän en kuitenkaan halua uskoa, sillä olen onnekseni saanut kokea elämässäni edes hetkittäin jotain niin kaunistakin, että en millään haluaisi kutsua silloisia tuntemuksiani "vain" tyytyväisyydeksi.

(Kuva: Albert Edelfelt: Sven Dufva)

Onnen tunteet

Muistin kirjoittaneeni jotakin tunteiden tuntemisesta nähtyäni Amerikan psykon elokuvaversion TV:stä vuosia sitten. Kaivoin kirjoitukseni esiin, ja se paljastui olevan yli neljän vuoden takaa. Siinä pohdin, olisiko jonkinlainen apatia ja täydellinen tunteettomuus ihanteellinen olotila. Koko ajatus tuollaisesta tuntuu nyt todella kummalliselta ja pelottavaltakin ajatukselta.

Luettuani kirjoitukseni nyt uudestaan huomaan muistaneeni "päätökseni" väärin. Vaikka jollain tavalla kaihosin voimakasta välinpitämättömyyttä (jonka pitäminen mustasukkaisuuden vastakohtana liittyy läheisesti edelliseen kirjoitukseeni), päädyin kuitenkin siihen, että kaipaan ns. suuria tunteita. Koin niiden olevan mahdollisia vain, jos heittäytyy elämään täysin avoimena ja haavoittuvana, ja sen myötä myös jokseenkin valmiina ottamaan vastaan myös eteen tulevia synkimpiä aallonpohjia.

Pohdin jälleen, minkälaista onnellisuutta haluaisin, kun luin Anthony de Melloa hiljattain. Hän totesi, että jos haluaa kokea huumaavimpia positiivisia hetkiä (jotka usein mielletään onnellisuudeksi), tulee olla valmis ottamaan vastaan myös näitä huumehuippuja seuraavat krapulat. Tulkintani mukaan hän itse koki, että huomattavasti paremman onnellisuuden voi saavuttaa olemalla "perusonnellinen", luopumalla kaikista oman onnensa ehdoiksi määrittelemistään riippuvaisuuksista ja nauttimalla vain siitä, mikä on aina ja pysyvästi.

Sinänsä de Mellon ajatus onnellisuudesta ja sen ehdoista tuntuu jopa loogiselta. Hän toteaa, että vaikka ihmiset usein asettavat onnelleen jonkinlaisia ehtoja (toisen ihmisen, työssä menestymisen, rahan), he ovat varmasti olleet joskus onnellisia ilman näitä ehtojakin; usein alakuloisuus ja surkuttelu pysyy itse asiassa poissa, kunnes muistaa, että itselle määritellyt ehdot onnellisuudelle eivät ole vielä/enää täyttyneet. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä etenkin, jos miettii lapsuuttaan. Silloin ei osannut olla onneton, vaikka ei ollut työtä, rahaa tai parisuhdetta. Niitä ei osannut silloin kaivata, eikä onneaan ehdollistaa niillä. Ihmisen täytyy siis varmaankin olla kykenevä onnellisuuteen myös ilman näitä asioita, kunhan oppii taas olemaan haluamatta - tai ainakin vaatimatta - niitä.

Toisaalta mietityttää, että vaikka hahmottaisi erot yleisesti toitotetun hekumallisen onnellisuuden ja tuon perusonnellisuuden välillä, voiko oppia haluamaan toisen sijasta toista? Asiahan lienisi yksinkertainen - joskin varmasti vaatisi käytännössä haastavaakin opettelua - jos varmasti haluaisi esimerkiksi tuollaista perusonnellisuutta sokerikuorrutusten sijasta. Kun on kuitenkin niin kiintynyt draamaan ja pateettisiin kuvauksiin, joissa rakkaus voittaa kaikki maalliset esteet, tuntuu varsin vaikealta luopua niiden kuvaamista (potentiaalisista) huipuista, vaikka samalla pääsisikin eroon myös syvimmistä kuiluista. Ja kuitenkin tuntuu, että pateettisissa kuvauksissa roikkuminen on itsepetosta ja valheeseen tukeutumista. Lopultahan ainoa pysyvä onni voi olla jotain sellaista, mikä ei ole mistään riippuvaista, ja nimenomaan jotain pysyvää esimerkiksi itse koen kaihoavani.

Myönnän, että ajatukseni ovat myös jumiutuneet ehkä vaarallisestikin sellaisille raiteille, joissa "perusonnellisuus" sijoittuu tunneasteikolla varsin lähelle apatiaa. Tämä ennakkoluuloisuus sumentanee silmät pahasti. Tiedän, että tämä rinnastus pitäisi purkaa ja miettiä avoimesti, mitä perusonnellisuus voisi tarjota ja mitä se käytännössä omassa elämässä tarkoittaisi. Jostain syystä pohdintani pysähtyy jatkuvasti siihen, mitä sitä tavoitellessani menettäisin, enkä lainkaan rohkene miettiä selkeästi, mitä kaikkea olisi saavutettavissa.

En taida tietää lainkaan, mitä haluan.

(Kuva: François Boucher: Venus Disarming Cupid)

Mustasukkaisuudesta

Olen joskus - myös aivan hiljattain - mieltänyt mustasukkaisuuden kateuden alalajiksi. Olen pitänyt sitä erittäin vaarallisena ja harmittava tapana tai ominaisuutena, joka on luonteeltaan suoraan kateutta. Asiaa miettiessäni tulin kuitenkin havainneeksi "tavallisessa" kateudessa ja mustasukkaisuudessa pienen eron. Kateudestahan puhuttaessa yleensä kuvaillaan tilannetta, jossa joku kadehtii toiselta jotain sellaista, mitä itsellä ei ole. Mustasukkaisuus on siinä mielessä käsittämättömämpää kuin kateus, että siinä kadehditaan yleensä muilta jotain sellaista, mitä itsellä jo on (tai ainakin kuvitellaan olevan).

Kysehän on kai lopulta siitä, että ei haluta jakaa jotain, mikä koetaan omaksi. Ja ainakin yleensä mustasukkaisuudesta puhuttaessa tämä jokin on tietty ihminen. Mutta kuka oikeasti voi tosissaan väittää, että omistaisi toisen ihmisen? Ei varmaankaan kukaan, ainakaan orjakaupan kieltäneissä maissa. Siitä huolimatta hyvin monenkin ihmisen voi kuulla ilmaisevan, että nämä eivät halua jakaa itselleen läheistä ihmistä ainakaan tietyissä asioissa. Mutta miten ihmeessä voisikaan jakaa jotain, jota ei omista? Ihmistenhän tulisi omistaa itse itsensä, eikä kenelläkään ole (tai pitäisi olla) valtaa päättää toisen puolesta, kenelle tämä saa "jakaa" itsensä.

Kaikesta itsestäänselvyydestä huolimatta koko tämä ajatusmalli tuntuu todella haastavalta ja suorastaan vieraalta. Mistä ihmeestä kumpuaa ihmisten halu tai tarve omistaa toinen? Onko kyse vallan- vai vain omistamisen halusta ylipäänsä? Vai onko kyse enemmän itsetunnosta, tarpeesta olla ainakin jonkun muun silmissä parempi ja tärkeämpi kuin kukaan muu?

Sikäli ymmärrän tunteen kyllä, että tietysti se on myös pelkoa jonkin menettämisestä. Olin jo kauan ennen ensimmäistä seurustelusuhdettani ehtinyt ihastua ties kuinka moniin ihmisiin, ja myös huomannut näiden ihastusten aikanaan hiipuvan. Kaipa mustasukkaisuus kumpuaakin osin juuri siitä, että tietää omienkin halujensa muuttuneen ajan myötä, joten pitää hyvin todennäköisenä, että toisenkin ihmisen halut muuttuvat. Tällöin sitten saattaa menettää tämän ihmisen silmissä sen oman "ykkössijan", jota niin kovasti arvostaa.

Kuitenkin koko tilanne herättää kysymyksiä. Voiko sille mitään, jos toisen mielihalut muuttuvat? Auttaako se oma mustasukkaisuus siinä vaiheessa? Tai perustavanlaatuisemmin: onko mitään järkeä edes odottaa, että kaikki (tai ehkä mikään) säilyisi ajan kuluessa ennallaan? Voiko - tai onko ainakaan järkevää - sitä paitsi pitää oman onnensa ehtona toista ihmistä, kuin huumeena?

Vasta muutamia vuosia sitten olen ensi kerran suostunut kuuntelemaan ihmisiä, jotka kertoivat, että on olemassa rationaalisempiakin vaihtoehtoja. Silloinkin sivuutin kuulemani mielenkiintoisena, mutta minulle täysin sopimattomana ajattelutapana. Lopulta kyse taitaa kuitenkin olla enemmän siitä, ettei asiassa ole mitään tulkittavaa tai valittavaa, ei tapoja kääntää olematonta olevaksi vain pinttyneellä ajattelulla; on vain puhtaan rationaalinen totuus, joka on hyvin, hyvin toisenlainen kuin on aina kuvitellut.

(Kuva: C. Allan Gilbert: All is Vanity)

Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan

...tulen uudestaan.

En ehtinyt olla kovin kauan hiljaa, ennen kuin muutin (jälleen) mieleni siitä, haluanko kirjoittaa blogia vai en. Ilmeisesti haluan. Luonnollisesti kuitenkin varaan oikeuden muuttaa mieltäni jälleen tulevaisuudessa lyhyelläkin varoitusajalla.

Mistä sitten moinen päätöksen pyörtäminen? Koin, että osasin enää harvoin kirjoittaa vanhaan blogiini mitään siinä roolissa, jonka olin siellä itselleni omaksunut. Ja kyse oli varmaankin nimenomaan itse omaksutusta roolista, eikä mistään ulkoa sanellusta. Tuo rooli oli jonkinlainen huvittamaan pyrkivä sanojen vääntelijä, joka ei kirjoita ikinä kipeistä aiheista. Koin ja koen, että se rooli ei enää vastaa kirjoitustarpeitani, vaikka se onkin toki yhä läsnä minussa ja osa minua. Tämä tunne on erityisen voimakas nyt, mutta se on ollut läsnä jo kuukausia.

Nyt uskon, että Dorianin on aika kääntyä katsomaan itseään (muutenkin kuin narsistisesti) ja pohdittava, mistä itsessään pitää ja mistä ei. On syytä repiä itseään auki kuin tohtori Tulp kalmoa ja käytävä läpi, minkälaisia mörköjä löytää. Silmäni ja korvani ovat nyt kovin auki ajatuksille siitä, mikä itsessä on tärkeää säilyttää ja mitä olisi syytä muuttaa. Myös muiden palaute voi siis olla tärkeää, vaikka päätökset täytyykin voida tehdä itse. Voi hyvin olla, että tämäkin missio muovaa minulle lopulta roolin, jonka en koekaan olevan totuudenmukainen, mutta se lienee pakko jättää nähtäväksi ajan myötä.

Haluan myös painottaa, että muutto pois Blogo-tallista ei todellakaan johtunut sen muista kirjoittajista tai mainiosta ylläpitäjästä. Kun kuitenkin on tarkoitus etsiä ja tehdä jonkinlaisia muutoksia, helpointa lienee aloittaa ulkoisista puitteista ja rakentaa uusi katto pään päälle täysin omin voimin. Vaikka siihen olisi tarjoutunut mahdollisuus vanhan bloginkin puitteissa, koen muutoksen (tai lähinnä sen tarpeen) nyt niin vahvana, että on otettava askeleita johonkin suuntaan päästäkseen alkuun.

Menneisyyttäni en häpeä, enkä haluakaan piilotella sitä seikkaa, että olen (fyysisesti) sama kirjoittaja kuin aiemmassa blogissani. Uskon sen kertomisen heti alkuun olevan reilua myös tänne mahdollisesti eksyviä poloisia ajatellen.

(Uuden blogini nimi on jälleen Wildeltä. Itse olisin kääntänyt "There is no sin except stupidity" -lausahduksen ehkä toisin, mutta löytämäni versio sopii nimeksi omaa käännöstäni paremmin.)

(Kuva: Rembrandt van Rijn: Tohtori Tulpin anatomian oppitunti)