Katselin viikon alussa digilaatikon kiekolta Kolmosen 45min-dokkarisarjan erikoisjakson Hyvä kuolema. Lyhyenä referaattina niille, jotka eivät tätä jo tiedä: ohjelma seurasi siis vaikeasti sairaan Craig Ewertin reissua sveitsiläiselle klinikalle, jossa häntä avustettiin itsemurhassa. Eutanasia-aihetta voisi tietysti pyöritellä vaikka kuinka ja pohtia sen laillisuutta, moraalisuutta ja mitä nyt ikinä, mutta mielestäni Ewert itse käsitteli aihetta jo paremmin kuin minä ikinä osaisin, joten ei siitä sen enempää. Minä tartun nyt dokumentissa niin ikään näytettyyn kanadalaiseen pariskuntaan, joita ei teossa suostuttu avustamaan.
Pariskunnan toive on kuolla yhdessä. Mies on saanut useita sydänkohtauksia melko lyhyen ajan sisällä ja haluaa siksi lähteä ns. hallitusti mahdollisesti kivuliaan lopun sijaan. Hänen vaimonsa taas on mitä tervein vanhempi naisihminen, jonka hartain toive on kuitenkin lähteä miehensä rinnalla. Vaimon terveydentilan takia pariskunta ei saanut klinikalta apua, mitä en lainkaan ihmettele. Minua tosin kyseinen päätös ei juuri kiinnosta.
Minua kiinnostaa tuo naisihminen, jolla on niin lapsia kuin lapsenlapsiakin ja joka on vielä varsin hyvässä kunnossa — ja joka silti haluaisi mieluummin kuolla kuin elää miehensä poismenon jälkeen. Hän kertoi avoimesti, että rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon, mutta miestään vielä enemmän. Omien sanojensa mukaan hänen elämällään ei ole mitään merkitystä hänen miehensä kuoleman jälkeen.
Tavallaanhan tuo tilanne on aika hirvittävä. Ihmisen elämästähän täytyy puuttua jotain varsin oleellista, jos hän ripustautuu toiseen noin kovasti. Lisäksi moisten totuuksien laukominen lapsille ei varmaan heitä hirveämmin imartele, vaikka he todennäköisesti ikänsä äitinsä tunteneena ymmärtävätkin, mistä kommentit kumpuavat. Lienee aika helppoa vetää tilanteesta (hätiköity) johtopäätös, että naisen on täytynyt elää koko avioliiton aika pahasti miehen ikeessä, mahdollisesti toistuvan ja/tai jatkuvan henkisen väkivallan uhrina.
Ja silti naisesta ei minun silmiini huokunut muuta kuin loputon rakkaus vieressä laahustavaa karvanaamaa kohtaan.
Enpä minä ikinä ole toivonut, että kuollessani mahdollinen kumppanini seuraisi minua pimeyteen. Enkä toivo sellaista vieläkään, vaikka (kauniiseen) draamaan kovasti olenkin viehtynyt. Siitä huolimatta tunnen lievää kateutta naisen aviomiestä kohtaan. (En tosin niistä sydänkohtauksista, mikä tiedoksi saatettakoon niille, jotka jo/taas/yhä epäilevät mielenterveyttäni.) (Pienenä sivuhuomautuksena vielä todettakoon, että mainitunkaltaisen omistautumisen tietynlainen ihailu ei vähennä tippaakaan sitä suunnatonta kunnioitusta, jota minä tunnen esimerkiksi viimeisimmät lähes 60 vuotta leskenä elänyttä isoäitiäni kohtaan, tai iloa hänen päätöksestään sinnitellä yksin lapsen ja muiden elätettävien kanssa eteenpäin.)
Kun joskus olen tuonut ilmi eläneeni lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni toivoen elämältä jotain ruusuntuoksuista satua (tietysti vain hyvin maskuliinisella tavalla), tuollainen omistautuminen (ilman makaabereita käänteitä, tosin) on varmaan ollut toivomuslistalla aika korkealla. Eihän sillä ole toki mitään tekemistä oikean elämän kanssa, mikä on käynyt hyvin selväksi. Oikeassa elämässä kun mieleen kaiverretut kasvot ja nimet pyyhkäistään pikaisesti uusien tieltä, mieluiten ilman minkäänlaisia ulospäin havaittavia surun, tuskan tai edes harmituksen eleitä.
Vaikka Disney onkin minulle kirosana, sen nimiinsä ryöväämät tarinat voittavat kyllä Todellisen Elämän vaikka kädet ja muut mahdolliset raajat selän taakse sidottuna.
(The Smiths: There Is a Light That Never Goes Out)
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
To die by your side is such a heavenly way to die
torstai 22. tammikuuta 2009
Boys Don't Cry, pt. II
Joskus sitä lähes lupailee itselleen parantavansa — tai ainakin järkevöittävänsä — toimintaansa. Turhaan.
Tällä kertaa kysymykseen "Mitenkäs työskentely?" tuli vastattua "Eipä tuo tauti ole menoa hidastanut viimeiseen kuukauteenkaan" ja niin sitä tänäänkin tuli istuttua tunnollisesti sorvin ääressä, joskin sitten lääkittynä.
Rehellisyyden nimissä on kyllä todettava, että moinen pikkuvaiva ei tällä kertaa todella olekaan menoa hidastanut. Vitutus sitten sitäkin enemmän, mutta se on toinen tarina.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Deep in the memory of what once was love
Varastan jälleen muualta idean, kun ei omia ole. Sitä paitsi tämä aihe jos mikä kuvaa, kuka olen ja mihin aikani hukkaan. (Jos ei lasketa vainoajafanieni digipokkareita, joilla on myös saatu verhojen raosta varsin paljastavia kuvia.)
On olemassa niin musiikkikappaleita kuin muitakin asioita, jotka tuntuvat aina vievän jonnekin menneeseen lähestulkoon ase ohimolla. Tai niin ainakin kovasti vakuuttelen; että enhän minä haluaisi lainkaan sellaisia asioita vapaaehtoisesti muistella ja siitä huolimatta syöksähti taas puskista jotain kirpeitä kuvia mieleen, ja sitten harmittaa kuin pientä oravaa jne. Ja loppujen lopuksi kyse on kai siitä, että niissä jutuissa vain täytyy pakonomaisesti rypeä jatkuvasti tunteakseen ylipäänsä jotain (kuin omat taskunsa).
Musiikki on todellakin yksi aika iso aikahyppymagneetti, koska se on (ollut) usein läsnä ihmisten kylkiäisenä. (Ja taitaa olla sanomattakin selvää, että ihmisiinhän ne ajan harmaan harson takaa näkyvät hetket lähes poikkeuksetta liittyvät.) Mutta joskus paikat — tai pelkästään niiden nimet &mdash laukaisevat saman reaktion, joskus sen tekevät elokuvat, kirjat, tietyn aiheen sivuaminen keskustelussa tai vaikkapa tuoksut. Hämmentävää, vaikka toki myös täysin loogista. Ja ärsyttävää, kuten tässä maailmassa kaikki.
Eikä minulla toki mitään muistoja ja muistamista vastaan ole; ilman niitä saisi varmaan opetella kävelemään joka aamu uudestaan. Ongelmaksi asian tekee se, että minun luonteenlaadullani hyvät ja lämpimätkin muistot saavat suun mutruun, koska ne muistoissa vapaina jolkottavat hetket ovat nimenomaan muistoissa nykyhetken sijaan ja siis (iäksi) menneitä. (Jos nykyhetkessä joskus vahingossa jotain mukavaa tapahtuu, silloin ei tule juurikaan muistoja tai muistelemista mietittyä, mikä tietysti selittää mainittujen muistelohetkien negatiivispainotteisuutta, mutta ei nyt pilata hyvää synkistelyä turhalla logiikalla.)
Voisi joskus olla ihan piristävää suhtautua ihan tavallisiin, jokapäiväisiin asioihin ja hetkiin positiivisesti. Saattaahan se nimittäin olla ihan hieman niinkin, että oma asenne on joskus hieman negatiivinen. Ja joinain hetkinä saattaa jopa pysähtyä miettimään, että ehkä moiseen ei ole kovin hyvää syytä. Menneenä viikonloppunakin oli jatkuvasti vähän sellainen olo kuin oman paraatin yllä olisi ollut monsuunikausi. Tästä yleiskuvasta ehkä poikkeavin hetki sattui, kun poikkesin lauantaina kukkakauppaan, ja jonossa minua ennen ollut pariskunta tilasi kukkalaitteen poikansa pariviikkoisena kuolleen tyttären hautajaisiin. Sillä hetkellä saattoi minunkin suippokorvieni välissä käväistä ajatus, että omat asiat voisivat ehkä olla paljon huonommin kuin ovat.
Eipä sillä, että tuokaan tapahtuma olisi pitkään estänyt tai edes juurikaan hidastanut tasaisen harmaan nykyhetken tallautumista melankolisten muistojen alle. Sillä jos minä jotain osaan, niin se on koko maailman pitäminen aivan surkeana ja täysin turhana läävänä. (Koska se on sitä, tietysti, mutta voisihan sen aina välillä hetkeksi unohtaakin.)
Länttään tähän lopuksi harmiksenne kappaleen, joka käsittelee aihetta erinomaisin sanankääntein (vaikka sitten kertomalla hansikaslokerosta) — ja sattuu vielä kuulumaan niihin kappaleisiin, jotka yhdistän jonnekin muualle kuin nykyhetkeen.
(Death Cab for Cutie: Title and Registration)
torstai 8. tammikuuta 2009
I've Changed My Plea to Guilty
Alcinoen tuore kirjoitus palautti tällä viikolla mieleeni jälleen ajatukset, joita pohdin joskus kauan, kauan sitten, eli viime viikolla. Vaikka olen muistaakseni (meta)polkannut aiheesta joskus aiemminkin, ajattelin nyt kuitenkin tukkia nettiä pienellä pohdinnalla anonymiteetista. (Joskus lukiossa tajusin, että lähes aineesta kuin aineesta saa paremman poistamalla sen ensimmäisen kappaleen. Se kun on kuitenkin vain kankeaa ja täysin turhaa tönkköalustusta aiheeseen. Jostain syystä tämä kappale muistutti minua jälleen elävästi tuosta huomiosta.)
Minä bloggaan anonyymina. Siinähän ei ole mitään pahaa, eikä sitä tarvitse puolustella mitenkään. Siinä mielessä se on ihan samanlainen juttu kuin naapurin lasten heittäminen kuolleella saukolla. (Ei tietenkään sillä, että se olisin ollut minä. Tämän enempää en asiasta puhu ilman todisteita.) Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos jokin on sanomisen arvoista, sen takana voi seistä omalla nimellään. (Helppohan minun on tämä tietysti sanoa, kun olen mies — poikkeavat mielipiteet unohdettakoon nyt tässä yhteydessä — eikä minulla ole kovin suurta todennäköisyyttä tulla ahdistelluksi blogini takia. Valitettavasti.) Siksi seuraavaksi muutama sananen selittelyksi ja puolustukseksi.
Ajatus anonyymiuden takana oli jonkinlainen vapaus kirjoittaa aivan mistä huvittaa. Enhän minä toki ketään ikinä voisi herjata tai rienata, joten lakituvan välttäminen ei sentään ollut (päällimmäinen) motiivi. Ehkä oleellisin syy oli vapaus kirjoittaa muista ihmisistä (sikäli kuin he minun elämääni sivuavat) altistamatta heitä tunnistamiselle minun kauttani. Sen olen ainakin aina nimennyt tärkeimmäksi syyksi, ja taitaa se sitä ollakin. Toki voin olla muutenkin rauhallisemmin mielin idiootti, kun ei tarvitse pelätä esimerkiksi työnantajien yhdistävän vuodatuksiani minuun.
Hiljattain tulin pohtineeksi, miten käytän tai olen käyttänyt tätä vapautta. Einsteiniaaniset mittakaavat saanut pähkäily päätyi lopputulokseen "en mitenkään".
Osittain se johtunee siitä, että minut tunnistettiin lähestulkoon välittömästi. Toisaalta sekin lienee lähinnä tekosyy. Vaikka enemmän tai vähemmän anonyymi olenkin, en silti halua/uskalla/voi/helinäkeiju kirjoittaa kovin henkilökohtaisista asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka minusta onkin jollain tavalla kiehtovaa, kuinka täysin tuntemattomatkin ihmiset saattavat pikaisesti alkaa vaikuttaa tutuilta pelkkien blogikirjoitustensa perusteella, en halua vuodattaa mitään kovin tähdellistä itsestäni ties keille verkon hiippareille.
Lopulta olen pohdinnoissani päätynyt miettimään, että nykyisellä kirjoitustavalla voisin lähes yhtä hyvin kirjoittaa tätä blogia (tai jotain muuta) omalla nimelläni. Ehkä muutaman avautumisen esimerkiksi työnantajista tms. voisin jättää tulevaisuuteni takia pois, mutta vastapainoksi voisin höpötellä jonninjoutavuuksia arjestani ja heitellä vaikka minkälaisia koordinaatteja miettimättä, kuinka todennäköisesti minut niistä tunnistaa. Jossain määrin voisin siis väittää, että anonyymiudesta tiukasti kiinni piteleminen rajoittaa enemmän kuin vapauttaa. (Tosin ihan niin aineissa en ole, että alkaisin jossain määrin noin väittää.)
No, enpä minä mitään muutoksia ole ainakaan toistaiseksi tekemässä. En minä omalla nimelläni kirjoittaisi varmaan yhtään enempää tai etenkään parempaa roinaa kuin nytkään. En kyllä tiedä, mistä meinaan kirjoittaa muutenkaan, jos välttelen lähes joka aihetta syystä tai toisesta. Toistaiseksi siis jatkanen nykyisellä linjalla ja höpisen satunnaisuuksia.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Jos huomenna kaikki on toisin
Vaikka viime vuosi tuli jo jokseenkin käsiteltyä edellisessä postauksessa, vakavoidun ja palaan aiheeseen nyt uudemman kerran ja tosissani. Käsittelytapa on lainattu Tiinalta.
a) onnellisempi vai surullisempi?
Vaikka vuosi ei vaihtunutkaan aivan yhtä kiehtovissa merkeissä kuin pari vuotta sitten, se alkoi kuitenkin lupaavasti; vuoden ensimmäisen tunnin sisällä kaksi koiraa ja kaksi kissaa — lukuisten nuorten naisfanieni lisäksi, tietysti — hakeutui rapsutettavakseni. Tiina päätti rpaiskata meemihaasteella, ja kun nyt olen edellisen meemiputkeni jälkeen kirjoittanut jo muutaman viestin muistakin aiheista, tartun rohkeasti kissaa sarvista ja teen käsketyt sisäpiirilinkitykset. Jotta kenellekään ei vain ehtisi muodostua kuvaa, että maailma on oikeasti ihan kiva ja siedettävä paikka, viittaanpa taas pariin uutiseen. Tämä saavutuksieni suhteen varsin vaatimattomaksi jäänyt päivä alkoi työterveyshoitajan vastaanotolla. Varoitus: tämä postaus sisältää hempeilyä, joka saattaa järkyttää yli kymmenvuotiaita radion katsojia. Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Eräs kesän ns. isoimpia juttuja minun osaltani on takana, ja olen vielä hengissä. Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista. Syksy, ilmeisestikin. Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Brim palkitsi ja haastoi jo ajat sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi vastata haasteeseen. Jos olisin jonkinlainen nerokas rikollinen ja suunnittelisin minkäänlaista iskua (esimerkiksi pankin tai aikuisviihdeliikkeen ryöstöä) Helsinkiin, ajoittaisin sen ETYJ-huippukokouksen ajaksi.
On todettava, että aika autenttista tavaraa noinkin saa aikaan; yhtä paljon tuosta paistaa järjen valoa läpi kuin alkuperäisistä teksteistä kokonaisuudessaankin.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Tää on tyhjä ja loputon leikki
Vuoden vaihtuminen on mielikuvituksettomalle sielulle sikäli hyvä asia, että sen myötä voi kirjoittaa jälleen yhden kiintiöpostauksen valmiista aiheesta. Ala-asteen jokasyksyisen "Mitä tein kesällä" –tuherruksen sijasta joutuu sentään miettimään hieman laajempaa näkemystä, että kirjoitus kattaisi koko teeman "Miten hukkasin jälleen yhden vuoden mitättömästä elämästäni".
No, millainen vuosi 2008 sitten oli? Surkea, tietysti. The end.
Ehkä voisin iloksenne (lue: ihan kiusallani) kuitenkin pureutua muutamaan yksityiskohtaan matkan varrelta hieman tarkemmin. Tässä pieni listaus vuoden kohokohdista — tai pohjakosketuksista, miten vain.
Opiskelu
Tämä tieto- ja taitolaji ei ehkä itsessään ole mainitsemisen arvoinen, mutta sen välttämättömyyden päättyminen on. Alkukesästä kun koitti se vapauden hetki, jona oppivelvollisuus teknisesti lopultakin päättyi.
En vähättele sitä, kuinka hienoa tuon hetken koittaminen oli. Paitsi että siinä ei lopulta ollutkaan hirveästi vähäteltävää. Ohuen paperinivaskan jättäminen toisten käsiin oli toki varsin hieno hetki, jota seurasi muutaman päivän euforia. Ja se sitten siitä. Vaikka koko syksynä illat olivat periaatteessa omaa aikaa ilman velvoitteita (ja tietenkin täynnä alkoholia, huumeita ja maksullisia seuralaisia), ei eroa menneeseen enää juurikaan huomannut. Melkoinen pettymys, kun tuota hetkeä on pitänyt ennakkoon elämänsä (toisena) alkupisteenä viimeiset kymmenen vuotta tai pitempään.
Toisaalta voin yrittää lohduttaa itseäni sillä, että ehkä asian seuraukset eivät vieläkään ole oikein iskeneet tajuntaan vaan tulevat hieman jälkijunassa, ja sitten elämä on pelkkiä ruusuja ja nallekarkkeja. Vaikka käsite "vuosi" taipunee mielessäni edelleen enemmän luku- kuin kalenterivuodeksi, saattaisi moinen kuitenkin olla jopa minun mittakaavassani hälyttävän rankkaa itsepetosta.
Työ
Toinen pitkään aikataulujani hallinneista asioista saa nyt jyllätä kalenterissani pitkälti yksikseen, kun sen ilkeä velipuoli (ed. kohta) on selätetty. Tylsä aihe, mutta sen verran mainittakoon, että työnantaja vaihtui loppuneena vuonna. Kuten sitä edellisenä ja sitä edellisenäkin. Vielä en kuitenkaan halaja muualle (mikä lienee ihan hyvä juttu, kun koeaikaakin on vielä jäljellä), joten alkaneena vuonna ei välttämättä nähdä seuraavaa siirtymää. Oi, kuinka jännittää! Tämähän saattaa olla Se Oikea!
Yksityiselämä
Vuoden ajalta muistan hetken tai kaksi, jolloin unohdin vihata kaikkea ja kaikkia. Täytynee pitää vuotta siis poikkeuksellisen onnistuneena. Toisaalta, kun mitään pakkoa moiseen ei ole, niin en pidä. Ihan suolesta koko vuosi.
Se listasta. Sen ulkopuolella täytyy sanoa katselmuksena tuoreempiin kuulumisiin, että olen hämmästyttänyt itseäni pysymällä pitkälti kaukana läppäristäni viime postauksen jälkeen. Muistan laittaneeni koko vehkeen (läppärin, siis) päälle tasan kerran tässä välissä. Postit ja muutaman blogin olen sentään tarkistanut iPodin kanssa sohvalla maaten, mikä puolustuksena esitettäköön, että maineeni elämättömänä nettinörttinä ei sentään täysin haihdu. Voisin vaikka väittää keksineeni, että aikaa voi käyttää fiksumminkin kuin pakottamalla itsensä väkisin kirjoittamaan scheissea — kun en kuitenkaan ole aikaani fiksusti käyttänyt, jätän kerrankin valehtelematta. Lopuksi mihinkään liittymätön musiikkikappale, joita nykyään viljelen kirjoituksiini mieluummin kuin kuvia. (Koska videoita löytää sopivia kuvia nopeammin.)
(Manboy: A Bore)
P.S. Kirjoituksen otsikon varastin Sir Elwoodin Viimeisellä rannalla –kipaleesta (olikin muuten vaikeaa löytää siitä mitään, mikä toimisi otsikkona, kappaleen nimeä lukuun ottamatta, ja se taas ei sopinut tähän kirjoitukseen). Syy oli se, että luin hiljattain Nevil Shuten kirjan On the Beach, johon kappale perustuu. Mielenkiintoinen kirja, vaikka ei minusta mitenkään erityisen hyvin kirjoitettu. Teema oli kuitenkin hauska ja pirteä, ja sai omankin mielen kepeäksi. Suosittelen maailmanloppua kaikille.