There's plenty more slags in the sea

Ainaisen itsekkään — joskin myös erittäin perustellun ja osaavan — avautumisen sijasta halusin vaihteeksi olla epäitsekäs ja tarjota erikoisosaamistani koko blogosfäärin riemuksi ja hyödyksi. Mietin tovin, missä aiheessa asiantuntemukseni olisi sitä luokkaa, että minulla todella olisi useimmille lukijoilleni annettavaa. Hyvin lyhyen pohdinnan jälkeen ymmärsin suurimman vahvuuteni olevan keskustelutaito vastakkaisen sukupuolen kanssa. Siispä seuraavaksi annan muutamien esimerkkien avulla (lähinnä miehille) neuvoja oikeasta kommunikointitavasta.

Eräs erityisen vaikea laji on kysymyksiin vastaaminen. Tässä muutama mahdollisesti eteen tuleva kysymys, hieman analyyttista pohdiskelua niiden luonteesta, ja tietysti universaalisti parhaaksi todettu vastaus.
 

K: "Onko takapuoleni sinusta iso?"

Tämä on kysymys, joka saattaa tulla eteen toistuvasti ja täysin satunnaisesti, ilman minkäänlaista näkyvää syytä. Siispä siihen kannattaa olla varautunut niin, että osaa vastata toista osapuolta miellyttävästi tai vähintään tyydyttävästi vaikka kesken yöunien.

Totuushan on, että tähän kysymykseen ei ole yksiselitteisen oikeaa vastausta. Rehellinen "ei" ei yleensä mene läpi vaan tulkitaan mielistelyksi. Tässä tilanteessa voi kuitenkin käyttää hyödyksi sitä tosiseikkaa, että naiset ovat imarreltuja miehen ollessa kiinnostuneita heistä ja kysellessä heiltä kysymyksiä jalkapallosta puhumisen sijaan. Siispä tilanteesta selviää parhaiten esittämällä tarkoin valitun vastakysymyksen, joka johtaa varmasti lämminhenkiseen mutta lyhyeen keskusteluun.

    V: "Mihin verrattuna?"

 

K: "Saako tämä toppi minut näyttämään hyvältä?"

Tämä kysymys on sikäli helpommin ennakoitava kuin edellinen, että tähän törmää useimmiten makutuomarina ostosreissuilla tai heti niiden jälkeen kotona. Ennalta varautuminen kuitenkin kannattaa, ettei erehdyksessä tule sanoneeksi mitään ikävää tai etenkään loukkaavaa.

Olisi helppo turvautua samaan vastakysymykseen kuin yllä, mutta mikäli käyttää sitä toistuvasti, saattaa antaa toiselle täysin perusteetta mielikuvan, ettei oikeasti ole miettinyt asiaa eikä ehkä vastaa vilpittömästi ja täydestä sydämestään. Koska ulkonäköpaineet ovat yhteiskunnassamme naisille ainainen rasite, hyvä vastaus johdattaa keskustelun pois moisista ja siirtää sen sujuvasti johonkin toiseen, huomattavasti vähemmän tunnekuohuja nostattavaan aiheeseen. Tässä yhteydessä mitä luonnollisin aihe on tekstiilit, joiden ominaisuuksia voi pohdiskella vaarattoman objektiivisesti.

    V: "Kulta, ei vaatteiltakaan mitä tahansa voi vaatia."

 

K: "Miksi kaikkien miesten pitää olla täysiä sikoja?"

En lainkaan tiedä miksi, mutta jostain syystä tämäkin kysymys tuntuu nousevan esiin melko usein. Olen huomannut sen seuraavan aika nopeasti muita kysymyksiä, joskus jopa saman keskustelun aikana. Vaikka käyttäisitte jo edellä esitettyjä vastauksia muihin kysymyksiin, kannattaa siis pitää vastaus valmiina myös tähän.

Oleellisinta on muistaa, että varmin tapa miellyttää retorisen kysymyksen esittäjää on antaa hänelle vastaus. Miehenä on valitettavasti tunnustettava, että joukossamme on kuin onkin tunteettomia ja naisia huonosti kohtelevia yksilöitä, ja kysymys on siksi ihan aiheellinen. Siksi sitä ei kannata sivuuttaa, vaikka se on myös tavattoman yleistävä ja siksi kovin epäreilu. Kannattaa nousta tilanteen yläpuolelle ja antaa moinen ahdasmielisyys anteeksi iloisena siitä, että voi itse olla ilahduttava poikkeus moisesta stereotypiasta. Parasta onkin välttää turhaa ankaruutta harhaluulon korjaamisessa, ja sen sijaan osoittaa oma huumorintaju leikittelemällä asialla. Ei menekään kuin hetki, ja nauratte jo varmasti molemmat koko asialle.

    V: "Ja pöh, telaketjufemakoiden höpinää."

 
Toivon vilpittömästi tästä olevan paljon apua ja kannustan jokaista rumemman sukupuolen edustajaa kokeilemaan näitä vastauksia rohkeasti kotona. Silkkaa vaatimattomuuttani en tietenkään halua omia kunniaa parisuhteenne uudesta kukoistuksesta, joten voitte jättää lähteen mainitsematta.

What Else Is There

Minusta tuntuu yleensä turhaakin turhemmalta kirjoitella blogiin raportteja siitä, kuinka ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, ja esitellä sitten sen (teko)syitä. Siispä ajattelin tehdä nyt juuri niin.

Aisahan on nyt niin, että olen toisaalta ollut aika kiireinen kehittyessäni paremmaksi ihmiseksi (valitettavasti ja suurta turhautumista aiheuttaen tosin vain työelämän puolella). Toisaalta minulla on ollut hetkittäin liikaakin aikaa, mutta sen kuluttamisen mitenkään järkevästi on estänyt loputon väsymys. Nukun huonosti, mutta onneksi sentään liian vähän. Apinana selässä tuntuu roikkuvan myös jonkinlainen orastava tauti, joka on ehtinyt kituuttaa hengissä kolmatta kuukautta putkeen. Mikä lie veneerinen tapaus. (Tässä vaiheessa lienee parasta tarkentaa, että mainittu apina selässäni on vain kielikuva. Sitä paitsi olemme vain ystäviä.)

Jotta uutiseni eivät olisi vain positiivisia, täytyy kuitenkin mainita myös tällä viikolla (näkemäni elävän kuvan motivoimana) iskenyt yllättävä into muuttaa vaikkapa Pariisiin tai Espanjaan. Tai vaikka kuun pimeällä puolelle. Oikeastaan minne tahansa, missä elämä on Erilaista^TM. Rohkeus ei toki riitä mihinkään tuollaiseen, mutta hetkellisesti voi aina huijata itsensä uskomaan, että riittää. Toki esimerkiksi työpaikan tai -tehtävän löytäminen kohteesta etukäteen olisi jo aika hyvä kannustava potku hanuriin. Minua ei pidättele täällä mikään, joten tuntuu osittain vapauden hukkaan heittämiseltä jäädä nököttämään paikalleen. Samaan hengenvetoon todettakoon, että kohteessa minua ei välttämättä myöskään odottaisi mikään, mutta jo muinaiset roomalaisetkin totesivat, että hilipatihippaa. Ja tärkeintähän ei ole päämäärä vaan lääke tjsp.

Maailmanvalloitus saa kuitenkin odottaa toiseen iltaan, sillä nyt hengittäminenkin väsyttää liikaa. Luulen, että jahka saan iltaruokapizzani puputettua, painun vain petiin lukemaan kesken olevaa proosaa kuin avointa kirjaa.

Lopuksi täysin mihinkään liittymätön kappale, jota vain teki mieli kuunnella.


(Muse: Knights of Cydonia)

Gimme Back My Brain

Rikkoakseni hiljaisuuden ajattelin ilahduttaa teitä parilla satunnaisella havainnolla, jotka olen tehnyt viime aikoina.

Ensinnäkin olen hankkinut kirjoja viimeisen muutaman kuukauden aikana enemmän kuin todella pitkiin aikoihin. Muistan hankkineeni kansien väliin pakattua metsää tällaisella innolla viimeksi lukioiässä, ja silloin kirjakauppojen näennäistietokirjamaiset pokkarit päätyivät kirjahyllyyn pitkälti koskemattomina. Olen lukenut niistä vain muutamia, enkä varmaan yhtään kokonaan. Ja kun niitä tuolla hyllyssä katselee, niin eipä niitä ole yhteensäkään kuin hieman toistakymmentä.

Viimeisen parin kuukauden aikana postiluukusta on tippunut nopean päissäänlaskun mukaan kahdeksan kirjaa, joista viisi vieläpä puhdasta taideproosaa. Ja kaikki niistä on hankittu mitä pikimmin luettaviksi, mikä on minun lukutottumuksillani suorastaan harvinaista. Elämme siis merkillisiä aikoja, ystävät pahat.

Toinen merkittävä havainto on melko tuore, ja edellisestä täysin poikkeavasta aiheesta. Hiljattain nimittäin eräässä kerrostaloasunnossa suurille massoille tuntematon arkipäivän tiedemies (joka saatoin olla minä) suoritti baarista kotiuduttuaan empiirisiä mukaurheilullisia kokeita Wiillä. Avoimin mielin varustettu koehenkilö ei edes tehnyt minkäänlaisia lähtöolettamuksia vaan heilui kapula kädessään puhtaasta valaistumisen (ja selviämisen) halusta.

Tiedemiehemme tuli siihen johtopäätökseen, että on olemassa järkevä selitys sille, miksi keilaradoilla myydään olutta ja juoma yhdistetään usein saumattomasti tuohon liikuntalajiin, ja toisaalta miksi samaa ilmiötä ei ole juurikaan havaittavissa tenniskenttien tietämillä.

No, I don't have feelings 'cause feelings are gay

Eilen hahmottelin blogikirjoitusta tunteista. Minun piti siinä miettiä, kuinka mahdollista tai järkevää on yrittää hallita tunteitaan ja ehkä jopa valita ne tunteet, joita tuntee. Minun piti myös todennäköisesti olla lopulta päätymättä mihinkään järkevään lopputulokseen.

Kirjoitettuani pohdintaa muutaman kappaleen verran totesin suoltavani pelkkää tuubaa. Säästän teidät siis siltä, ja sen sijaan patistan teidät vaikka katsomaan aiheeseen etäisesti liittyvän videon, jos teillä ei parempaakaan tekemistä ole. On se ainakin parempi kuin minun kirjoitukseni olisi ollut.

TEDTalks: Dan Gilbert asks, Why are we happy? (21+ min.)

Silent All These Years

Kävin hiljattain pientä keskustelua siitä, millaisin eväin työelämässä (no, ainakin minun hommissani) voisi saada parasta jälkeä aikaan ja olla muutenkin erinomaisen tehokas ja tuottava työmyyrä tai muu kissaeläin. Eräs esille tulleista asioista oli kaiken kyseenalaistaminen ja rohkea väittely asioista konflikteja pelkäämättä. (No, oikeastaan tuossa on kaksi asiaa, joten "eräs" on huono sana. Nuo kuitenkin liittyvät hieman toisiinsa, joten niputettakoon ne nyt "erääksi". (Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kirjoitan aiheesta näin pitkän vuodatuksen sen sijaan, että vaihtaisin tuon sanan. Ehkä se joka tapauksessa osoittaa, että aivotoiminnassa olisi parannettavaa myös työelämän ulkopuolella.))

Konfliktien pelkääminen on vaivannut minua niin pitkään kuin muistan (ja muistini on ainakin tuplasti parempi kuin kultakaloilla), eikä pahiten työelämän puolella. Sielläkin se on kuitenkin aiheuttanut lievää suurempaa kituuttamista ja omaan hihaan kiroilua siitä, kuinka kaikki vain on aina ihan päin Hewlettiä eikä mikään ikinä toimi ja natinati. Ja vaikka olen joskus työpaikasta lähtiessäni kuullut ihan eksplisiittisesti sanottavan, että minun kannattaisi avautua ääneen enemmän, kun hyviä(kin) ideoita kuitenkin kupolista löytyy, olen sujuvasti unohtanut — tarkoituksetta tai tarkoituksella — koko asian ennen uudessa paikassa aloittamista.

Ainakin joskus hiljaa pysyminen on johtunut siitä, etten ole uskonut mielipiteeni olevan riittävän hyvä tai asiantunteva muihin esitettyihin verrattuna. Mietin noin joskus vieläkin, mutta olen minäkin jo sentään jotain oppinut työurani aikana, ja uskon osaavani myös perustella joitakin näkemyksiäni nykyään aika hyvin. Kyse ei siis todennäköisesti ole mitättömästä omanarvontunnosta, vaikka joskus olisi syytä myös silitellä omaa päätä hieman leppoisammin kuin mitä teen.

No, olenhan minä toki joskus puhkunut ääneenkin sitä, miten asioita pitäisi tehdä, ja joskus ihan isommallekin joukolle. Ongelma on lähinnä siinä, että mikäli kuulijoiden joukossa on yksikin ihminen (tai vaikka undulaatti, kenelle nyt ikinä satunkin saarnaa pitämään), joka alkaa harata ajatustani vastaan, alan äkkiä silitellä tuota arkipäivän anarkistia myötäkarvaan — ajatuksena tietysti se, että hän vuorostaan taputtelisi sitten selkääni äänensä korottamisen sijasta.

Ja lopputuloksena on sitten poikkeuksetta enemmän tai vähemmän kattava xitutus, kun asiat tehdään myös jatkossa täysin pieleen. (Enkä nyt edes ala siitä, mihin sfääreihin ongelma yksityispuolen elämässä johtaa.)

Vielä vähemmän osaan kyseenalaistaa. Tai onnistuuhan se toki ruokatunnilla tai pimeän huoneen nurkassa samoin ajattelevassa sopulilaumassa, mutta kun joku esimies tulee ojentamaan infernaalisia typeryyksiä erinomaisesti kiteyttävän tehtävän eteeni, minä alan tahkota sitä tunnollisesti. Vaihtoehtona olisi kysellä, miksi moista tuubaa pitää tehdä, ja jatkaa sitkeästi (ns. rakentavaa) tivaamista, kunnes toinen tajuaa koko homman olevan sekä ajan että rahan heittämistä susihukkaan. Lopputulos olisi varmasti kaikkien kannalta parempi.

Mutta minäpä en ajattele asiaa koko yrityksen tai ihmiskunnan parhaan kannalta; minä keskityn ajattelemaan sitä, että jatkuvasti kyseenalaistamalla saatan tehdä itsestäni rasittavan, ja sitten maailmassa olisikin äkkiä kenties joku, joka ei enää pitäisi minusta ja rakastaisi minua ehdoitta. (Tietysti voisi olla realisti ja todeta, että sellaisia ihmisiä saattaa olla maailmassa lisääntyvässä tahdissa muutenkin, mutta moisen pohtiminen olisi aivan liian loogista tähän yhteyteen.) Voi olla, että kyse on vain omasta asenteestani; minä nimittäin pidän jatkuvasti kyseenalaistavia ja inttäviä ihmisiä hiton rasittavina. Olen joskus ollut osana laajempaa keskustelua, jossa yksi osallistujista tarttui jatkuvasti muiden sanoihin ja käski heitä määrittelemään tarkasti, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla. Vaikka ymmärränkin ajatuksen tuollaisen toimintatavan taustalla, teki mieli leipoa kaveria tattiin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen.

Tiivistin mielessäni tämän heppoisen itsetutkiskelun yksinkertaiseen johtopäätökseen: haluan enemmän olla pidetty kuin olla hyvä työssäni. Toki olen hyvä työssäni nytkin (kukas se kissalla pöytää pyyhkisi, ellei kissa itse tjsp.), mutta voisin olla huomattavasti arvokkaampi, jos uskaltaisin olla hieman rasittavampi. Eikä asioiden kyseenalaistaminen ja asioiden nostaminen rohkeasti pöydälle välttämättä olisi muiden mielestä niin rasittavaa kuin kuvittelen.

Lopulta koko ajatus siitä että konflikteja välttämällä olisi pidetympi kuin niitä rohkeasti kohtaamalla taitaa olla vain pohjattoman typerä. Ja silti niin hiton vaikeasti voitettavissa.