Song to Say Goodbye

Miettiessäni tätä blogia nykyään koen sen olevan yhä enemmän
ja  enemmän  turvonnut  ja  kulahtanut  kuten  Elvis  Vegas-
vuosinaan  -  tosin  valitettavasti   ilman  epäterveellisiä
juustohampurilaisia ja kirkuvia tyttöjä.  Pohdin (ja häpeän)
viimeisimpiä kirjoituksiani,  jotka ovat olleet pakonomaista
änkyttämistä  ihan  hiljaisuuden  rikkomiseksi,   enkä  pidä
sieluni kieroissa silmissä  näkyvästä kuvajaisesta lainkaan.
Lienee siis  korkea aika  saattaa tämä  netin pimeä nurkkaus
armeliaasti saunan taakse.                                  
                                                            
Kirjoitusintoni   on  toki   heilahdellut  jo  monta  kertaa
aiemminkin.  Ennen  ajattelin,  etten  ota  kirjoittamisesta
paineita vaan annan blogini maatua tarvittaessa vaikka monta
kuukautta,  jos inspiraatio ei iske (enkä edes kirjoita enää
yhtään   metabloggausta  siitä,   kuinka  en   keksi  mitään
sanottavaa).   Viime  kuukausina  olen  kuitenkin  huomannut
taipuvani   sittenkin  suoltamaan   kamalaa  tuubaa   verkon
bittiaalloille jonkinlaisen velvollisuuden nimissä.         
                                                            
Ja se ei  vain käy  päinsä.  Minusta  blogin  pitää palvella
kirjoittajaa eikä toisin päin.                              
                                                            
Siispä irrotan  kituvan ajatusteni  kaatopaikan letkuistaan.
Ero tapahtuu  yhteisestä tahdosta  ja perustuu aatteellisiin
erimielisyyksiin.  Me vain kasvoimme erillemme.  Tapahtumaan
ei liity  dramatiikkaa ja ajattelin  tuoda asian julki vain,
jotta  RSS-lukijoita  käyttämättömätkin   vieraat  osaisivat
lopettaa   näillä   nurkilla   poikkeamisen.   (Hah,  kunhan
lämpimikseni  valehtelen;  minähän rakastan  ylidramaattisia
elkeitä yli kaiken, ja suorastaan elän niistä.)             
                                                            
Edellisellä kerralla kirjoitustaukoni  taisi kestää huimasti
viikon tai kaksi.  Tälläkin kertaa varaan itselleni oikeuden
palata maisemiin  jossain muualla,  vaikka tunnin päästä jos
mieli  tekee.  Jos niin  käy,  voisin  ehkä  kuitenkin  olla
edellistä  "paluutani"  omaperäisempi  ja  alkaa  kirjoittaa
vaikka neuleblogia.                                         

All I Want Is You

Joskus, erityisesti huonosti nukutun yön jälkeen, ajatukset saattavat harhailla kesken työpalaverin ja aivot saattavat takertua siveettömiin mielihaluihin. Toisaalta hävettää ja tekee mieli työntää ajatukset sivuun, mutta toisaalta kielletystä hedelmästä nauttimisen yksityiskohtainen mietiskely tuo mielihyvää, joka voittaa muut aistiärsykkeet. Sitä paitsi työpalaverit häviäisivät nautinnollisuudessaan haarukan työntämiselle pistorasiaan, joten palaaminen ajatuksista todellisuuteen ei houkuttelekaan tippaakaan. Kasvot onnistuu todennäköisesti pitämään ilmeettöminä, joskin ehkä hieman poissaolevina, mutta aivot iskevät sielun silmille jo sellaista kuvastoa, että yksityiskohdat voi lähes tuntea, maistaa ja haistaa. Omassa maailmassa olemisen syyllisyys (ja siis töihin keskittymättömyys) iskee jossain vaiheessa, mutta sen jälkeenkin palaa aatoksissaan takaisin moraalittomiin tekoihin kuin itseään kiusatakseen.

Tänään minulla oli tuollainen päivä (mikä tuskin yllätti ketään enää tuon pohjustuksen jälkeen). Vaikka aamuisen palaverin aikana päälle iskeneet mielihalut hiipuivat lopulta ja iltapäivä ja alkuilta menivätkin sujuvasti töihin keskittyessä, kotiin päästessäni idea oli ehtinyt kypsyä alitajunnan uunissa rapeaksi ja näennäisesti hetken mielijohteesta painelin toteuttamaan suunnitelmaani. Moinen julkeus ja rohkeus ei ole minulle välttämättä tavallista, mutta tänä vuonna olen muutenkin päättänyt kuoriutua vanho(illis)ista kaavuistani ja heittäytyä hedonismiin, joten en ajatellut seurauksia vaan marssin vakain askelin maksamaan minua odottavista nautinnoista. Enkä kadu.

Jotta perversioni olisi täydellinen, kuvasin tekoni tulokset. (NSFW!)

Ghost of the relationship past

Hyvinkin tarkalleen kaksi vuotta sitten olin kuin taivaassa, jollaisesta fanaattisimmatkin kristityt voivat vain uneksia. Valitettavasti iloni ja riemuni jäi huomattavasti lyhytaikaisemmaksi kuin niiden penteleiden muka-ikuinen elämä ja autuus. (Fanaattiset kristityt - Dorian 1 - 0.) Tosin jäi minullekin tuosta ajasta käteen muutakin kuin rukkaset, nimittäin tiettyjen asioiden suhteen korkeaksi kasvanut alitajuinen kynnys, josta ei edes tuntematon kaarnasotilas menisi yli niin, että heilahtaa.

Mokoma tuntuu nostavan rumaa päätään aina, kun pitäisi keskittyä juuri päinvastaiseen. Ei sillä, että moiselle päännostolle olisi ikinä hyvä aika; kyse kun on lopulta ihmisten vertailusta, joka jo teoreettisella tasolla on tietysti kuvottavaa ja moraalitonta ja kasvattaa hiilisormenjälkiä ja hukuttaa lokkeja öljyyn. (Mokomat lentävät rotat nyt ansaitsisivatkin sen, mutta se on toinen juttu.) Jonkinlaisen vertailun antaisin kuitenkin itselleni varmaan jopa anteeksi, koska uskon (lähes) kaikkien ihmisten sellaista tekevän kuitenkin, vaikka sitten pienessäkin mittakaavassa. Sitä en kuitenkaan sulata, että vertailukohtana elävälle, viehättävälle olennolle on jalustalle nostettu menneisyyden (h)aave.

Kyllä, kaksi vuotta sitten olin aivan pähkinöinä eteeni osuneesta ihmisestä. Sitä en voi kieltää, enkä toki haluakaan. Muistan kuitenkin myös silloin käyneeni läpi ne pakolliset "olenkohan nyt ihan varma, ettei tässä mikään mätä" -ajatukset, vaikka ne näin jälkikäteen sujuvasti unohdankin ja murehdin sitä verkkoni läpi uinutta täydellistä yksilöä. Itse asiassa tiedän varsin hyvin, että monikin asia olisi saattanut piakkoin hiertää asiat huomattavasti vähemmän ruusuisiksi, jos niille olisi siihen annettu aikaa. Ja aikaahan ei nimenomaan kulunut kuin naurettavan lyhyt hetkinen, lopun koittaessa melkeinpä ennen alkua. (Joskin täytyy nyt sen verran tarkentaa, että en puhu ympäripäissäni iskemästäni yhden yön lähiöruususta, jonka nimestä, ulkonäöstä tai edes sukupuolesta en enää ole ihan varma.) Sitä paitsi uskon tämän epäjumalankuvan muodostuneen pitkälti (ellei jopa pääosin) kyseiseen ihmiseen henkilönä tyystin liittymättömistä asian(kin)haaroista.

Osaan tottakai nimetä myös muutamia asioita, joita kyseisessä ihmisessä kaipaan. (En tosin tiedä, kehtaisinko kaikkia niistä mainita edes kyseiselle ihmiselle itselleen, jos jossain yhteydessä olisimme.) Mutta niin osaan nimetä monista muistakin ihmisistä, edesmenneestä koirastani nyt puhumattakaan. Ja olivat ne asiat mitä hyvänsä, ne eivät saa olla jotain perusteita, joihin nojaamalla annan itselleni luvan paeta kaikkia tulevia mahdollisuuksiani onneen, tai joita ajattelen jotenkin ihmisiä vertaillen ollessani jo muualle lupautunut.

Intiimin paljastelun puolelle menemisen uhallakin manaan tämän asian täten kirjalliseen (ja näennäisen julkiseen) muotoon, että saan sen jonnekin ahtaaksi käyvästä kuupastani. Sitähän varten minä olen blogeja ruvennut kirjoittamaan, prkl.

You've done me wrong

Minä en siedä epäoikeudenmukaisuutta. Tämä lienee uskoakseni yleensä ihan hyvä ominaisuus. Tosin haluamani oikeus tietysti noudattelee määritelmältään omaa mielihaluani, joten en taida olla ehdolla Fröbelin rauhanpalkinnon saajaksi ensi vuonna(kaan). Toki minunkin mielestäni kaltaisteni itsekkäiden sikojen tulee maksaa käytöksestään ja kunkin tulee myös saada tunnustusta hyvistä teoistaan ja nerokkaista lausahduksistaan, mutta lisäksi haluaisin, että typerät muille räyhäävät idiootit kuohittaisiin ja upotettaisiin kiehuvaan öljyyn samalla kun heille tehtäisiin selväksi, että he itse ovat väärässä.

Kaikkien yllätykseksi voin paljastaa, että törmäsin tänään eliöyksilöön, joka kuului viimeksi mainittuun kategoriaan (vaikkakaan hän ei ehkä sen räikeimpiä esimerkkejä olekaan). Kyseinen vatipää suhaili pyörällään sekä jalkakäytävän että autotien puolella rikkoen ainakin muutamaa liikennesääntöä ja minun pysähtyessäni autollani antaakseni hänelle tilaa ylittää suojatie hän ajoi autoni nokan ohi ja tempaisi kohdallani melkoisella vimmalla suuntaani kansainvälisen käsimerkin. Syy jäi minulle epäselväksi, mutta ilmeisesti autoni nokka oli hänen mielestään liian lähellä suojatietä (mikä ei varmaan olisi aiheuttanut ongelmaa, jos hän olisi ajanut suojatiellä eikä koukannut liikenteenjakajan ympäri risteyksen puolelle). Olin niin yllättynyt ja häkeltynyt moisesta typeryyden purskahduksesta, että en ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Kyseinen sääliö siis jatkoi matkaansa todennäköisesti pilaamaan muidenkin ilmaa enkä tajunnut suolestaa häntä siihen paikkaan.

Tämä tapaus muistutti minua jälleen yhdestä suurimmista ongelmistani: en osaa unohtaa (ainakaan helposti) minua kohdanneita epäkohtia tai muitakaan vaivaavia asioita. Tänäänhän minun olisi pitänyt vain naurahtaa kuivasti kyseiselle idiootille ja jatkaa tissmaailmanpolitiikan kuumien kysymysten ajattelua. Sen sijaan tunnen vieläkin lievää harmitusta siitä, että kukaan ei tullut pysäyttämään tätä hiivatonttua etälamauttimen kanssa ja näyttänyt hänelle korvista roikottaen kyseistä risteystä ja tehnyt selväksi, että se oli hän itse, jolta pitäisi kieltää liikenteessä liikkuminen kokonaan täyden kädettömyyden takia.

Mietin lyhyesti, mistä moinen asioiden vatvominen johtuu. Pelkästä typeryyden päivittelystä se ei johdu, sillä sitä tulee nähtyä liikenteessä monta kertaa päivässä ja yleensä se unohtuu saman tien. Tällä kertaa kyse ei liene myöskään siitä, että olen löytänyt maailmasta jonkun, joka ei pidäkään minua maailman hienoimpana ihmisenä. Siispä olen päätynyt yllä eriteltyyn lopputulokseen, että minua sieppaa joutua itse vääryyden kohteeksi niin, että selkärangaton syyllinen livahtaa vielä kuin hauki liukkaalta peltikatolta.

Joka tapauksessa mieluummin unohtaisin moiset asiat kuin pyörittelisin niitä pienessä päässäni siinä määrin, että niistä pitää vielä blogiin tulla purkautumaan.

Integer vitae scelerisque purus

Ennen minulla oli periaatteita. Tai sellaiseen ajatukseen ainakin vetosin, kun jätin tekemättä itselleni mahdollisesti hyötyä tai ainakin iloa tuovia asioita; kuvittelin, että niitä tavoittelemalla saattaisin ehkä vahingoittaa muita (ainakin hieman) ja itseäni ja olla jotenkin huonompi ihminen kuin pidättäytymällä noista harkitsemistani nautinnoista. Siispä jätin asiat tekemättä ja pääni sisällä röyhistelin rintaani miettiessäni, kuinka kirkasotsainen ja suoraselkäinen ihminen olen.

Mutta kuten uskoni oikeudenmukaisuuteen, pääsiäishilleriin ja toimiviin parisuhteisiin aiemmin, tämäkin naiivi harha alkaa pikkuhiljaa vetää viimeisiä henkäyksiään. En siis ehkä ole tuomittu idiotismiin loppuiäkseni. (Mahdolliset eriävät mielipiteet voitte postittaa lähimpään hyvinvarusteltuun lehtipisteeseen kuumalla pannulla kuullotettuna.)

Nykyään uskon, että moraalisen ja eettisen ylivertaisuuden tavoittelu (vaikka sitten vain sisäisesti, muiden kanssa kilpailematta) on fiksua kuin laitesukellus kuivausrummussa. Kolhut kuuluvat elämään, ja niitä saa vastaanottamisen lisäksi myös jaella muille. Lievä hedonismi pitää mielen virkeänä ja kanta-asiakaskortin sukupuolitautien klinikalle runsaissa leimoissa. Sitä paitsi onhan se nyt hiton omahyväistä kuvitella, että se heilauttaa kenenkään maailmaa raiteiltaan, jos tavoittelee välillä vähän omaakin etuaan.

Siispä nyt suuntaan katseeni euforiseen tulevaisuuteeni terveen itsekkyyden tähdet silmissä loistaen.

Unnatural Selection

Tiina kirjoitti hiljattain postauksen, joka vaikutti aiheeltaan niin tutulta, että ajattelin uusiokäyttää muiden ihmisten ideoita ja väittää niitä omikseni. Tuleepahan taas ainakin hukattua vapaa-aikaa sujuvasti koneen ääressä niin tehdessäni.

Ensinnäkin kirjoituksen avausajatus siitä, että kuvissa näyttää oudolta, eikä mitenkään hellyttävällä tavalla, on kovin tuttu. Peilin edessä saa itsensä ruoskittua aamuisin taltalla ja höylällä sellaiseen kuntoon, että kehtaa lähteä ihmisten ilmoille (tai kenen ilmoja ne sitten ovatkaan), mutta jos näkee itsestään otetun kuvan, tekee mieli juosta masentuneena päin seinää. (Toki muutaman vuoden ajan yritin lähettää reklamaatioita kamerafirmoille pöyristyttävällä tavalla vääristävästä optiikasta, mutta jotain olen jo sittemmin oppinut ja myöntänyt itselleni totuudenkin — ainakin osaksi.) Hetkittäin tosin tuntuu siltä, että häivähdyksen samaa tunnetta saa joskus myös törmätessään julkisilla paikoilla heijastaviin pintoihin, mutta ei lainkaan samoissa mitoissa kuin valokuvissa. Päätelmäni onkin, että saniteettitilojen peilit valehtelevat imartelevasti ja/tai peilikaapit erittävät jotain huumaavaa ainetta, joka parantaa itsetuntoa. CIA:n salaliitto lienee todennäköisin selitys.

Myöskin Tiinan rohkea tunnustus kateudensekaisen ihmetyksen tuntemisesta ei-niin-hehkeitä ihmisiä katsellessa kuulostaa tutulta. Ja kyllä, minäkin myönnän sen olevan itsekästä ja rumaa. Mutta sittenhän se toisaalta sopii siihen hahmoon, joka niistä kuvista tuijottaa. Ja niitä katsellessa voikin todeta, että sillä kadulla vastaan kävelleellä heebolla olivatkin asiat vielä hyvin sen ulkomuodonkin kanssa, seuralaisen todennäköisestä maksuttomuudesta puhumattakaan.

Peesaustriptyykin voin täydentää yhtymällä blogiemännän kommenttiosastolla esittämään lausahdukseen siitä, kuinka ihmisten kiinnostukset tuntuvat aina menevän ristiin. Tämän täytyy kokemusteni perusteella olla jonkinlainen luonnonlaki, niin perustavanlaatuisesti se tuntuu toteutuvan. Painovoimaakin voinee uhmata helpommin. Ja silti tämä "ristiveto" ihmetyttää yhä. Toisaalta pitäisi kai olla otettu, jos edes joku kiinnostusta tuntee, mutta toisaalta sen yksisuuntaisuus saattaa tehdä tilanteesta siinä määrin epämukavan, että harmitus peittää alleen pienet itsetuntopiristeet.

Kommenttiosastolla hypättiin myös sujuvasti hieman aiheen viereen, kun alettiin puhua aloitteiden tekemisestä. Ja siitähän minulla vasta riittääkin sanottavaa.

Oikeastaan kaikki kanssakäymiseni vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat lähteneet toisen osapuolen aloitteesta. (Kanssakäymisestä ei tässä rivossa, mutta tähän yhteyteen siistityssä merkityksessä ole kokemusta. Jos sellainen kiinnostaisi, ei ole aavistustakaan, olisiko tilanne siinä sama.) Joskus kyse on ollut tosin vain siitä, että toinen on ehtinyt tehdä sen ennen minua, ja tarkemmin ajatellen on käynyt niinkin, että toinen osapuoli on tehnyt lopulta aloitteen torjuttuaan ensin minun aiemmin tekemäni aloitteen, mutta ehkä leimaan ne nyt säännön vahvistaviksi poikkeuksiksi.

Totuus syystä lienee, että pelkään rukkasia enemmän kuin hammaslääkäriä. Tai varmaan enemmänkin, koska hammaslääkärissä sentään uskallan käydä. Mutta esitän nyt muutaman tekosyyn, ja toivon kaikkien nyökyttelevän niille hyväksyvästi.

Naiset ovat minulle kertoneet, kuinka inhoavat päällekäyviä partanaamoja, joiden seura ei heitä voisi vähempää kiinnostaa. Kaikenlainen kiinnostuksen osoittaminen on myös kuvottavaa vonkaamista, joka saa naisen tuntemaan itsensä halvaksi ja miehen näyttämään kiimaiselta, epätoivoiselta idiootilta. Jonkinlaiseksi lähestymisen ohjenuoraksi olen saanut pääteltyä kiteytyksen "Tule rohkeasti juttelemaan... jos olet George Clooney. Muuten ei tarvitse vaivautua." (Tosin katsellessani sivusta sukupuolikumppaneitteni toimintaa täytyy sanoa, että ymmärrän molemmat ym. näkemykset; erityisesti humalassa yritykset ovat aika puistattavia eivätkä kiiluvat silmät ja kuolaa valuvat suupielet varsinaisesti vetoa minuunkaan.)

Tilanteesta katkeroituneena voisin nyt haukkua feministejä tai ehkä kaikkia naisia ja todeta maailman miehille epäreiluksi. Kun toisaalta tiedän ainakin joidenkin naisten törmäävän pystysuoraan seinään lähestymistensä kanssa, en oikein voi tehdä tästä pelkkää sukupuolikysymystä (vaikka toki haluaisin, koska se olisi helpompaa). Siispä täytynee vain tyytyä syyttämään biologiaa; uskon, että ihmisrodun hylkiöyksilöissä elää voimakkaana jokin tietty geeni, joka saa meidät haluamaan (pelkästään) niitä ihmisiä, jotka eivät halua meitä. Näin meidät saadaan sujuvasti pois ihmiskunnan geeniallasta hämmentämästä (mihin minulla ei olisi kyllä pienintäkään halua antaa omaa panostani muutenkaan).

Lopuksi voisinkin kirota vaikka evoluution alimpaan Helvettiin.

I'm Going Slightly Mad

Viime kuukausina olen tehnyt isoja päätöksiä tai ainakin toteuttanut vanhoja sellaisia. Olen panostanut niihin melkoisesti ainakin taloudellisesti, uskoakseni hieman myös muilla tavoin. (Teeskentelen nyt, että minulla on muitakin kuin taloudellisia resursseja.) Motiivini on ollut toteuttaa joitain unelmistani ja suunnitelmistani pitkänkin odotuksen jälkeen ja muovata siten elämääni möykky sitä onnellisuutta, jota helmikuisessa postauksessani peräänkuulutin. (Joskaan en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi asioita pitäisi kuuluttaa mihinkään perään, mutta jätän nyt pohtimatta sitä enempiä epämiellyttävien mielikuvien pelossa.)

Toisaalta asioiden odottelu ja esimerkiksi taloudellisten menojen ja tulojen suuruuden varmistuminen on stressannut. Olen nukkunut tavallistakin huonommin, keskittymiskykyni on riittänyt lähinnä kolmisanaisten lauseiden muodostamiseen ja vatsani on ollut rauhallinen kuin sähköiskuja saava bengalintiikeri.

Asioiden ratketessa tai muuten edistyessä yksitellen on oloni tosin ollut varsin aikaansaava ja tyytyväinen, silmänräpäysten ajan jopa euforinen. Olen myös onnistunut rajaamaan murehtimiseni pitkälti aina käsillä olevaan asiaan perisyntini, yleisen maailmantuskan, sijaan. Käteen on jäänyt jotain, joka näkyy ulospäin todennäköisesti jonkinlaisena edistyksenä. Katse suunnattuna kohti seuraavaksi tulevaa virstanpylvästä tai muuta lahoa tolppaa olen kokenut kulkevani eteenpäin, vaikka sitten kuinka pienin askelin.

Vaan sitten koittaa tietysti ilta, jolloin suunnittelemani kotiinlähdön sijaan päätänkin jäädä tuttavani seuraksi vielä yhden tuopin ajaksi tämän vaihtaessa ravitsemusliikettä, ja sinänsä mukavan keskustelun sivulauseessa kuulen — vieläpä oikeastaan minuun liittymättömän — asian, jota en olisi halunnut kuulla.

Saldona onkin sitten kovin tuttu tunne siitä, kuinka millään maailman materialla ei saa peitettyä sitä tosiasiaa, että oma elämä on tyhjää ja merkityksetöntä kallisarvoisen ajan heittämistä susieläimeen.

If you play hard to get, I won't play at all

Tulin viime viikolla jutelleeksi mallasjuomien äärellä muutaman ystävän kanssa eräästä nimeltä mainitsemattomasta sukupuolesta ja puhe kääntyi yhteydenpitoon ensitapaamisen jälkeen. Kertoessani haalistuneita muistoja menneiltä ajoilta jopa varsin hyvä ystäväni yllätti minut tuhahtelemalla muiden kanssa, kuinka en ole ollut lainkaan riittävän sinnikäs kommunikaatiotavoissani.

Olen kieltämättä aina ollut ns. liian kiltti ja kynnysmattoileva, mutta minusta on yhä lähinnä huomaavaista kysellä toiselta ihmiseltä varovaisesti, kiinnostaako häntä, ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Myönnettäköön, että nykyaikaisten kannettavien puhelinlaitteiden aikakaudella on ehkä liian helppoa pitäytyä kirjoitetussa viestittelyssä soittamisen sijaan, ja se lienee hieman turhan etäistä. Jos toisaalta toisen mielihaluista ei ole vielä kovin kattavaa kuvaa, soittaminen tuntuu hieman tunkeilevalta.

Ehkei sen pitäisi tuntua tungettelevalta, ja minä olen vain selkärangaton jänistäjä. Olen kuitenkin kuunnellut niin kauan naisten valitusta päällekäyvistä ja roikkuvista idiooteista, että teen parhaani välttääkseni sellaisen leiman otsassani. Ehkä asenteeni menee sitten överiksi toisesta päästä ja vaikutan luovuttajalta, mutta mieluummin kävelen yksin omaan suuntaani kuin alan ahdistella ketään.

Ymmärrän toki näkemyksen, jonka mukaan tuntemattomien kaulaan hyppäävä ihminen on tyrkky, joka ei ehkä kauan jaksa kiinnostaa. Uskon naiivisti kuitenkin rehellisyyteen ja ainakin jonkinlaiseen avoimuuteen, ja oletan — ja erityisesti toivon — ihmisten ilmaisevan mielipiteensä, jos he haluavat jotain saada. Siispä kysymykseen "Kiinnostaisiko sinua lähteä joskus kivittämään pingviineitä eläintarhaan?" kannattaa vastata jollain tavalla myöntävästi, jos on kiinnostunut, sillä ainakin minä tulkitsen seinille tuijottelun säestämän "Tiedä tuosta, katsellaan" -vastauksen kieltäväksi.

Vielä varmempi tapa saada minut häviämään usvaan pysyvästi on tekemällä se ensin itse, vaikka sitten väliaikaiseksi tarkoittaen. Jos minä kysyn jotain suoraan (vaikka sitten etänä), ja toinen osapuoli päättää leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa vastaamalla kysymykseen vasta toisella tai kolmannella yrittämällä ja vaikenemalla siihen asti täysin, hänen ei tarvitse juurikaan hioa vastaustaan, koska hänen ei sitä ikinä tarvitse käyttää. Minun kirjoissani vaikeneminen on aina kieltäytymisen merkki ja yhteydenotot loppuvat siihen ensimmäiseen yritykseen.

Sori kultaseni, mutta jos minä haluan pelata pelejä, marssin kauppaan ja ostan Afrikan tähden.

And happiness and peace of mind were never meant for me

Eilen iltaa viettäessäni satuin kuulemaan, kuinka eräs ystävä kyseli toiselta kuulumisia. Ymmärrän, että tällaista on vaikea uskoa ja tämän jälkeen tuntemamme maailma ei voi enää koskaan olla entisen kaltainen. Varsinaisesti huomioni kuitenkin kiinnittyi ystäväni sanavalintaan: "Hey mate, arrrr you happy?" (Keskustelu siis käytiin englanniksi. Lainaus on vapaasti muistista kaivettu ja pieni piraattivivahde lisätty ihan itse lukijoiden kiinnostuksen heräämiseksi.)

Normaaliin small talk —kysymykseen "Miten menee?" on helppo vastata suoraan selkäytimestä "Hyvin" tai muuten vain valehdella sujuvasti. Tässäkin tapauksessa kysymys lieni tarkoitettu melko kevyeksi, mutta itse pidin muunkinlaisista tulkintamahdollisuuksista. Kysymys siitä, mitä kohteelle kuuluu tai onko hän hyvissä tunnelmissa, on sekin toki ihan mukava tiedustelu. Tämän kyseisen lähestymisen voi myös tulkita käytetyn kielen takia hieman normaalimuodosta poikkeavaksi tarkistukseksi "Oletko iloinen?" (joka ei tosin suomalaisen korviin kuulosta laisinkaan täysjärkiseltä kysymykseltä). Minä aloin viattomana sivustakatsojana pohtia, mitä olisin itse vastannut, jos kysymys olisi kohdistettu minulle. Minähän olisin nimittäin vaikka puoliväkisin tulkinnut sen muotoon "Oletko onnellinen?"

Vastaus itsessään olisi toki ollut lyhyt ja helppo ("En") eikä se ehkä olisi kannatellut pitempää keskustelua, mutta voisi sitä kai baarin pöydässä aikansa huonomminkin käyttää kuin omaa onnellisuuttaan miettiessä. (Minä tosin aloin miettiä kysymystä syvemmin vasta myöhemmin, mutta ei nyt anneta sen häiritä. En minä ajankäyttöni suhteen muutenkaan mikään kanootin vahvin intiaani ole.) Varsinainen kysymykseni itselleni oli: "Koska olen viimeksi ollut onnellinen?"

Tätä kiehtovaa mysteeriä pyörittelin mielessäni viime yönä ennen nukahtamistani ja vielä vimmaisempaan vauhtiin se on minut tuupannut tänään (koska pyykkejä tiskatessa minunkin pollani kokoisessa tyhjiössä on reilusti tilaa kummallisille kysymyksille). Olen miettinyt elostani useita hetkiä ja kausia, ja aika nopeasti päädyin lopputulemaan, että olen ollut onnellinen viimeksi vuosia sitten. Toki näin dramaattista käännettä piti itsellekin pehmentää myöntämällä, että olen ollut iloinen useinkin tuon jälkeen (mutta tätä ette sitten levittele kylillä!), minulla on ollut monesti hauskaa ja olen ollut jopa jollain tavalla tyytyväinen asioiden tilaan monia kertoja. Mutta kun oikein kaivelin menneitä tunnetilojani, en voinut väittää olleeni onnellinen toviin. Jossain vaiheessa tosin mieleen tuli eräs lyhyt kausi, jolloin pääsin ainakin lähelle, mutta en minä sitäkään lopulta onnellisuuden kaudeksi laskisi.

Kun sitten tuli olo, että saatan pitää määritelmän täyttävän tilan rimaa melko korkealla, aloin jo miettiä sitäkin, olenko ikinä ollut onnellinen. Tohkenisin kuitenkin yhä väittää, että moiseen on tullut syyllistyttyä, ja vielä lapsuuden kulta-ajan jälkeenkin. (Lapsuudessahan ollaan onnellisia aina, kun lelut eivät ole patterin välissä. Se mennee ihan yleistyperyyden ja tietämättömyyden piikkiin.) Vaikka nautinkin nojatuolifilosofoinnista kuin satiaisista, aloin myös pohdiskella onnellisuuden määritelmää ja olemusta. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että koen olleeni onnellinen lähinnä silloin, kun asiat ovat olleet hyvin pitemmän aikaa enkä ole osannut kaivata mitään. Sellaisia kausia en kovin monia muista.

Luulen, että olen kuvannut elämäni yleissävyä paremmin kuin olen kuvitellutkaan sanoessani ihmisille — joskus hyvin läheisillekin — että normaali olotilani on tyytymättömyys ja murehtiminen, mutta aina hetkittäin saatan kuin saatankin unohtaa olla onneton.


(Nine Inch Nails: And All that Could Have Been)

These Things Take Time

Joissain verkon persoonallisuustesteissä yms. höpöjutuissa olen törmännyt kysymykseen siitä, pidänkö asioista enemmän loppuun saatettuina vai sellaisina, että niissä on kaikki vaihtoehdot vielä avoinna. Tuo on eräs niistä kysymyksistä, joihin olen moisia testejä täyttäessäni usein pysähtynyt, kun en ole osannut siihen antaa yksiselitteistä vastausta. Olen nyt hiljentynyt hartauteen ja tutkiskellut näitä vaihtoehtoja sydämessäni (eli piirrellyt kirkkoveneitä vihkoon työpöytäni ääressä, kun työt eivät motivoi) ja päätynyt tyhjentävään totuuteen.

Kun kyse on minun päätettävissäni — ja etenkin vastuullani — olevista asioista, välttelen lopputulemaa kuin kuuma puuro kissaa. Moiseen minut ajaa epäonnistumisen pelko; en halua missään nimessä tehdä väärää valintaa, joten lykkään päätöksen hetkeä loputtomiin toivoen, että joku muu päättää asian puolestani. Tähän ehkä viittaa jo sekin, että vitkuttelen yllä mainittuun kysymykseen vastaamista sen sijaan, että valitsisin toisen vaikka tikkaa heittämällä. Naiivissa maailmankuvassani yrittänyttä laitetaan yleensä takaapäin ja väkisin, mutta mitään tekemätön ei voi erehtyä. Ei hän mitään voi toki saavuttaakaan, mutta sehän on pieni hinta virheiden välttämisestä.

Toisaalta mikään ei ole niin rasittavaa kuin muiden ihmisten (tai Kohtalon) käsissä olevien asioiden odottaminen. Joskus asioiden tekemisessä itsessään vain kestää, joskus ne yläraajattomat pukin apulaiset eivät edes vaivaudu aloittamaan hommia ikuisuuksiin. Joskus kaikki on valmisteltu pilkulleen, mutta pitää odotella seuraavaa kuunpimennystä, että asiat nytkähtävät eteenpäin. Ja joskus ihmisiltä kysyy asioita, ja heitä ei vain huvita vastata ennen seuraavaa tuohikuuta. Tällaisissa tilanteissa todellakin arvostaisin enemmän asioiden saattamista loppuun kuin rupisten vaihtoehtojen pitämistä auki loputtomiin minun onneni ja iloni kustannuksella.

Minua saa sanoa julmaksi kontrollifriikiksi ja diktaattoriksi, mutta mielestäni maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos minun tahtoni ja tarpeeni olisivat kaikkien prioriteeteissa aina etusijalla.

Don't call us, we won't call you

Prkl. Ei tullut tänäkään vuonna mieleen laittaa oveen lappua "Ei puhelinluetteloa". Eilen sitten ovikello soi, ja kun en ovea avannut, tungettiin sieltä Fonectan luettelot väkisin postiluukusta. Tänä vuonna täysin turhan paperijätteen lisäksi minulla on nyt kotonani yksi eteisen välioveen kuuluva irrallinen koristelista, kun luettelot sen irrottivat lattialle matkatessaan.

Että kiitokset vaan Fonectalle taas "palvelusta".

Salamana eteenpäin

Katselin juuri tuoreimman jakson Flashforward-sarjaa digitaalilaatikon levyltä ja minua haukotuttaa. Haukotteluun on toki aivan muu, oikea syykin, mutta tässä teatraalisen dramaattisessa mielessä se nyt liittyy kyseiseen ohjelmaan.

Sarjan lähtökohta on siedettävän mielenkiintoinen ja sitä kovasti hypetettiin, joten päädyin sitä seuraamaan. (Sitä paitsi Sonya Walger on söötti ja tuoreimmassa jaksossa oli suoria viittauksia lepakkoseksiin.) Välähdyksen näkeminen tulevaisuudesta on mielenkiintoinen ajatusleikki ja muutamia sarjassa esiintyviä visioita seuranneena tulee kieltämättä itsekin uteliaaksi siitä, mitä itse näkisi edessään puolen vuoden päässä. Loppujen lopuksi vastaus tosin on niin selvä ja tylsä, että hetkeä pitempi pohdinta aiheuttaa haukottelun lisäksi masennusta.

Se, mikä minua sarjassa kuitenkin riipii, on itsestäänselvienkin kysymysten ja kokeilujen ohittaminen. Toki on jännittävää seurata, miten mallikatalogista kaapatut agentit tutkivat hikikarpalot otsallaan valvontakameran kuvaa tavaratalon rullaportaista ja Ingustaniassa ryhmäpaleltumisen kokeneita murmeleita, mutta väläysten toteutumisen vääjäämättömyys olisi kai aika helppo todistaa pienten kokeiden avulla. Tosin tekisihän se sarjasta tylsän, jos jo toisessa jaksossa oltaisiin päädytty jonkinlaiseen lopputulokseen. Vaikka filosofia onkin mielestäni ajantäytettä, jota voi harrastaa sähkökatkon vaiennettua oikeat viihteen lähteet, voisi pieni ripaus olla ihan paikallaan TV-sarjassakin. Mutta ilmeisesti ketään sarjan hahmoista ei sitten kiinnosta, onko omalla kohdalla nähty väläys vedenpitävä todiste oman elon jatkumisesta, vaikka päättäisi lähteä nenäänlyöntikisaan junan kanssa.

Jotta postauksessani olisi myös järjellistä sisältöä, ohessa yksi versio sarjan mainoksissa pyörineestä kipaleesta. (Alkuperäisversio kuulosti liian 80-lukulaiselta, joten valitsin tämän.)

Please keep me in mind

Olen huomannut, että sahanpurupallo hartioillani puskee minua aina hetkittäin kohti menneitä, ja syyllistyy siinä samalla itsekkyyden pimeään perisyntiin. Tämä ei varmaankaan tule yllätyksenä kenellekään blogiani seuranneelle, mutta toivon mukaan ei myöskään ei-toivottuna pikakertauksena aiempiin aiheeseen liittyneisiin kirjoituksiin. (Voisin minä jotain uuttakin kirjoittaa, mutta kuten todettua, kuuppa tuuppii ihan pakottavasti sinne menneisyyden kertaukseen. (Ovela tekosyy kirjoittaa aina uudestaan samoista aiheista, eikö?) Sitä paitsi sain inspiraation muualta, ja sillä suunnalla toivottiin myös jotain luettavaa. Kannattaa varoa, mitä toivoo.)

Minä ajattelen ihmisiä. Vaikka omitomalaatuinen saatan ollakin, uskon muidenkin harrastavan samaa. Tiettyjen ihmisten ajattelu vain noudattaa lähes aina samaa vanhaa kaavaa, ja se on minusta kovin mielenkiintoista. (No ei se oikeastaan ole — mieluummin katsoisin eroottista draamaa telkkarista kuin paasaisin tästä, mutta futisliiga on tauolla.) Kaava on yksinkertainen ja silti kovin voimakas, vaikkei se ehkä Einsteinin kuuluisalle raapustukselle pärjääkään tai kelpaa patenttitoimiston kirjoihin: ajattelen menneisyyteni ihmisiä — joskus vuosienkin takaa — varsin rajatusti omasta, itsekkäästä näkökulmastani ja yleensä lopputuloksena minua ottaa päähän.

Näiden ihmisten ajattelu itsessään ei varmaankaan ole mitenkään universaalisti väärin tai millään tavalla yllättävää; he ovat aikanaan olleet toki merkittävässä asemassa maanpäällisessä elossani. (Ja täytyy tylsästi todeta, että juuri muunlaista eloa minulla ei olekaan.) Tästä olen jauhanut aiemmin jo kaiken sanomisen arvoisen. Se, minkä olen jättänyt kertomatta, on minun tapani miettiä heitä.

Ajattelu keskittyy tietysti ensisijaisesti lähinnä irstaisiin muistoihin käsirautoineen ja absinttihuuruineen. Mutta hyvänä kakkosena listalla ovat pohdinnat siitä, millä tavalla nuo ihmiset minua muistelevat (jos muistelevat lainkaan). Oikea vastaus on oikeastaan täysin yhdentekevä, mutta jo pelkkä moisen pohtiminen kertonee jotain omahyväisestä ja itsekeskeisestä pienoismaailmastani. Jyrkänteen yli sinne mainittuihin itsekkyyden kanjoneihin nämä ajatuskuviot työntää lopulta se, että minä jollain kierolla tavalla toivoisin kyseisten ihmisten ajattelevan minua paljon ja jatkuvasti, erityisesti kovalla ja dramaattisella kaipuulla. (Sama pätee toki kaikkiin maailman ihmisiin, mutta näihin erityisesti.)

Ehkä tämäkin on kovin luonnollista ja yleistä. Ehkä ei. Joka tapauksessa, kun itse ei tosissaan kaipaa enää minkäänlaisia uusintoja menneistä, toiveet siitä että toiset ihmiset itkisivät minun perääni ovat melkoisen egoistisia ja... no, parhaimmillaankin jokseenkin säälittäviä. Voisin yrittää puolustautua sanomalla, että olen vain sattunut näkemään muutaman Austen-filmatisoinnin liikaa, mutta enää se ei taida mennä edes itselleni läpi (ja minä sentään olen poikkeuksellisen hyväuskoinen ja helposti huijattavissa). Äitini ei taitaisi olla pojastaan kovinkaan ylpeä, jos tietäisi.

Kaikkea sitä kupoliin mahtuukin kummittelemaan.

Collateral damage

"...and then Jack chopped down the beanstalk, adding murder and ecological vandalism to the theft, enticement and trespass charges already mentioned, but he got away with it and lived happily ever after without so much as a guilty twinge about what he had done. Which proves that you can be excused just about anything if you're a hero, because no one asks inconvenient questions."
          - Terry Pratchett

Aika usein fiktion parissa viihtyessäni — varsinkin elokuvia katsellessani — alan pohtia, mitä tapahtuu tuon minulle toiseen maailmaan avatun ikkunan raamien takana. (Tämä pätee toki vain fiktiosta nauttimiseen. Todellisuudessa pihapensaista vakoilemani vähäpukeinen naapuri ei ikinä avaa ikkunaansa minun ilokseni.) Yleensä viihteellisissä teoksissa kirkasotsainen ja komea sankari(tar) tai muu ällöpirteä protagonisti hiihtää läpi koettelemusten ja saa unelmiensa kumppanin, hehtaareittain lääniä, Pradan kengät, puhtaat alushousut ja vuoden kolajuomat. Mikäli tarinaa ei ole sivelty maallisen mammonan ihralla, sankari vähintäänkin kasvaa ihmisenä (paitsi vaatekoossa mitattuna). Mikäli tarinassa on vähääkään toiminnallista maustetta, hän myös suolaa kourallisen pahoja ihmisiä tai muita säälittäviä olentoja matkalla päämääräänsä.

Perinteisessä tarinamallissa sankari elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta jos hetkellisesti sortuu pohtimaan asioiden kokonaiskuvaa humanoidisin lähtökohdin, huomaa, ettei sama auvo jakaudukaan tarinoiden sivuhahmoille. On itsestään selvää, että sankarin kylmettämät kalmot eivät enää tanssi häitä teini-ihastustensa kanssa tai hae lapasiaan tarhasta. Hieman pitemmän kaivelun jälkeen löytää ankeita kohtaloita muillekin poloisille; tokihan se päähenkilötär lumosi komean bradpittin ulkoisilla avuillaan ja vei kotiluolaansa, mutta tämän suorituksen yksinhuoltajaksi jättämän naapurin emännän kohtalo sivuutetaan kovinkin sopivasti. Sankari voi hyvinkin päästä tarinan lopussa kokonaisen korporaation ylpeäksi johtajaksi, mutta todennäköisesti hänen syrjäyttämänsä entinen johtaja vain mystisesti katoaa kuvasta, ja tämän myöhemmistä vaiheista syrjäkujalla tippuriin kuolevana miesprostituoituna vaietaan.

Muutamia ilahduttavia poikkeuksiakin on: jossain Austin Powers -tekeleessä Rva Pahis (tjsp.) saa soiton, jossa kerrotaan hänen miehensä kuolleen työpaikallaan agentin tappamana, ja eräskin nettisarjis omisti aiheelle yhden stripin (joka avautunee laajemmin varsin suppealle joukolle). (Tuossa piti myös linkata kyseiseen strippiin, mutta en nyt edes löydä sitä mistään.) Merkittävää mainituissakin kannanotoissa on, että ne molemmat ovat ainakin pinnaltaan puhdasta huumoria. Vakavissaan ei siis voi tai saa miettiä, mitä tarinoiden sivuhenkilöt joutuvat kestämään. (Onneksi sitä varten on olemassa oma blogi.)

Toki asiat voi yrittää selittää parhain päin. Jos se naapurin bradpitt lähtee sankarittaren matkaan, ei hänen ja hänen perheensä onni kuitenkaan ollut kovin tukevalla pohjalla, ja romahdus olisi kuitenkin tullut jossain vaiheessa. Pahan tiedemiehen palvelukseen kirjautunut ilkeä kätyrikin saa syyttää ennenaikaisesta poismenosta itseään, kun on kerran moraalisesti arveluttavaan toimeensa ryhtynyt. Se katuojaan päätynyt korporaatiojohtaja puolestaan oli kuitenkin itsekäs sika, jonka työpäivät kuluivat kopiohuoneessa sihteeriä köyriessä. Ja ainahan voisi turvautua siihen keinotekoiseen selitykseen, että kyseiset henkilöt ovat fiktiota eivätkä oikeasti kärsi tai edes pahoita mieltään koettelemustensa takia.

Minua eivät kuitenkaan moiset selitykset hämää. Totuus on se, että fiktio on lopulta kuin kansiin kirjattu maailmanhistoriakin: se on kirjoitettu voittajien ehdoilla. Kyseessä on nälänhätään verrattavissa oleva epäkohta, ja täten pyhästi lupaan boikotoida Adam Sandler -elokuvia, kunnes se on korjattu! Fiktion sivuhenkilöilläkin on oikeus hahmoarvoiseen elämään!

I'm Your Man

(Pahoittelen jo etukäteen pitkää postausta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.)

Eräs tuttu linkkasi blogikirjoitukseen, jonka kirjoittajan (julkisten mielipiteiden) kanssa olen erittäin harvoin samaa mieltä. Tällä kertaa voisin kuitenkin allekirjoittaa jokaisen lauseen hänen kirjoituksestaan. Lupaan kuitenkin olla ottamatta tätä tavaksi.

Lienee yleisesti tunnustettu tosiasia, että miehet — mikä tässä yhteydessä tarkoittaa kirjoittajan putkinäköisen maailmankatsomuksen takia lähinnä suomalaisia miehiä omassa valtiossaan — ovat lähtökohtaisesti rikollisia ja muutenkin syypäitä kaikkeen. Asian mainitseminen toki aiheuttaa yhä jonkin verran närää, joka saattaa paisua merkittäviinkin mittoihin, varsinkin jos sanoja on edes osin ulkopuolinen (kuten perimältään puoliksi virolainen kirjailija). Virallisesti miesten lyttäyksessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa tai ongelmaa, kunhan pysytellään enemmistön edustajien arvostelussa.

Kuten yleistyksillä usein, tälläkin mielikuvalla on toki vankka pohja todellisuudessa; tässä maassa miehet ottavat toisistaan mittaa leikkisästi kanssaeläjiään puukoin tai nyrkein huitoen tai painimalla. Voimantunnossaan uhkuvaa karhunkaatajaa ei haittaa tai hidasta sekään, jos iskujen kohde onkin oma mielitietty, (ehkä harvemmin) jälkikasvu tai joku muu fyysisesti heikompi, jolla ei ole valmiuksia puolustautua. Vaikka myös naiset voivat olla ja joskus ovatkin väkivaltaisia, kyseisen ominaisuuden ilmeneminen tällaisena vaikuttaisi todella olevan miesten erityispiirre. Kuten Oksanenkin totesi, täällä naiset vahingoittavat itseään ja miehet muita.

Mistä tämä käytös sitten kumpuaa? "Saunalahdelta", veikkaa mummo eturivissä, mutta ei voita bingoa tälläkään kertaa. Karpela saattaa hyvinkin olla tässä kohtaa oikeassa. Jo asiasta puhumisen yleisenä tapana ja karuna "perinteenä" voi nähdä kahdella eri tavalla. Ensinnäkin se voi olla objektiivisten havaintojen ääneen sanomista, mikä on sananvapautta liputtavassa demokratiassa hieno ja suorastaan toivottava asia, ja myös sallittua (jälleen: kunhan puhutaan valkoisista heteromiehistä). Toisaalta asian toisteleminen "totuutena" mantranomaisesti saattaa itsessään vahvistaa ilmiötä tehokkaammin kuin TV-shopin reisivieterit; miehille lyödään eteen valmis muotti siitä, millainen on tosimies karussa pohjolan hangessa, ja niin yhä uudet karvanaamanalut menevät muksimaan välitunnilla naapurin Peteä ja osoittamaan olevansa kovempia karjuja kuin tämä. Tässä ilmapiirissä on kovin helppo uskoa, että niin on tässä maassa ennenkin kunnioitus ansaittu.

Ymmärrän hyvin, kuinka (ainakin joitakin) feministejä ärsyttää yleinen tapa kertoa sukupuolistereotypioihin liittyviä — ja niitä siis ehkä samalla vahvistavia — vitsejä (tai "vitsejä"). Suomalainen mies jonkinlaisena keskiarvo-oliona saattaa itse asiassa kärsiä samanlaisista tavoista, vieläpä täsmälleen samoista vitseistä. Niissä kun kovasti painotetaan, minkälaisia naiset ja miehet ovat, tai ehkä minkälaisia heidän pitäisi olla ollakseen yleisesti hyväksyttäviä sukupuolensa edustajia. Ei sovi porkkana miehen lautaselle eikä vasara naisen käteen jne. (Tämä ei toki ole estänyt eikä estä minua kertomasta samoja rasvaisia juttuja tai nauramasta niille. Ehkä olenkin vielä pinnallinen ja siinä lapsellisessa uskossa, että vitsi saattaa olla vain vitsi ja ihmisillä on sen verran harmaata massaa kupolissaan, että he sen vitsiksi ymmärtävät. Ei sillä, etteikö moinen hyväksyntä voisi pinnan alla kuitenkin rakentaa ihmisen maailmankuvaa kovinkin vakavissaan. -kirj.itsek.huom.)

Onko suomalaisilla miehillä sitten todella sellainen käsitys, että ollakseen miehiä heidän pitää tirvaista tuntemattomilta legot niskaan snägärin jonossa? Joillakin vaikuttaa olevan. Yleensähän tällaiset taipumukset ilmenevät tukevassa laitamyötäisessä, mutta itse olen aina ollut sitä mieltä, että juuri silloin — ainakin näiden leveyspiirien yleensä vaikenevista — ihmisistä näkee todellisen puolen tekohymyn tai -irvistyksen takaa. Toki tämäkin on kärjistys, mutta ei se ehkä mene niin metsään kuin karhu hassussa hatussa. Eräs lehtikirjoittaja joskus hyvin totesikin, että ihmisten ei ikinä pitäisi mennä naimisiin ennen kuin ovat nähneet toisensa humalassa.

Nopeana ideana väkivallan vähentämiseksi voisi ehdottaa alkoholin täyskieltoa. Sehän ei ole ikinä länsimaissa toiminut, ja yllä esitetyn aisantuntija-arvailun perusteella se vain piilottaisi väkivaltaisen käytöksen syvemmälle kulissien taakse. Todennäköisesti se ryömisi sieltä esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun henkilöllä ei olekaan enää kaikkia muumeja laaksossa. (Mistä esimerkkinä voisi pitää vaikka kouluampumisia — jotka nekin olivat miehisiä suorituksia... nuoret naisethan ilmeisesti viiltelevät itseään ja rumemman sukupuolen edustajat ovat "perinteisesti" näitä ihmiskunnan syöpiä, viattomien teurastajia.)

Olisiko ratkaisu sitten se, että miehille sallittaisiin tunteiden avoin osoittaminen ja ryhmähalit (muutenkin kuin kaatokännissä), ja erilaisissa fyysisissä ja taloudellisissa hankkeissa epäonnistuminen ilman häpeää? Ei aavistustakaan. Puhtaasti luotettavaan stetson-tekniikkaan perustuvan arvioni perusteella väkivaltaisia miehiä esiintyy suhteessa enemmän pienemmillä paikkakunnilla, missä erilaisuutta karsastetaan ja perinteitä vaalitaan, kuin suurissa, monikulttuurisissa suurkaupungeissa (missä niissäkin toki saa helposti apua nenän niistämiseen, jos on väärässä paikassa väärään aikaan ja/tai aukoo päätään). Tämä voisi tukea käsitystä avoimuuden ja suvaitsevaisuuden roolista väkivallan ehkäisijänä, mikä ei ole yleisellä tasolla lainkaan harvinainen syy-seuraus-suhteen kuvatus.

Voisin jatkaa aiheesta kirjoittamista vaikka kuinka pitkään, mutta vaimo on näemmä tulossa ajamaan minua kirveen kanssa hankeen. Täältä siis tähän.

Kirjoittaja on pääkaupunkiseudulla asuva nörtti, joka ei ole ikinä lyönyt ketään tai tullut lyödyksi. Hänen välttymisensä väkivallalta ei kuitenkaan johtune niinkään rauhallisesta luonteenlaadusta kuin pelosta hävitä minkälainen nujakka tahansa vaikka esikoululaiselle. Hänen maailmankuvansa on varsin vanhanaikainen ja ennakkoluuloinen ja hän vihaa useimpia ihmisiä näiden sukupuoleen katsomatta ihan katkeruuttaan.

Wishlist

Perinteisesti tässä vaiheessa voisi katsella taaksepäin kulunutta vuotta ja valehdella kokemuksistaan tai katsella eteenpäin ja huijata itseään muka tulevalla. Koska olen moisten turhanpäiväisyyksien yläpuolella, kerron teille niiden sijaan, kuinka valmistaa Michelin-tähtiä ansaitseva gourmet-ateria nauriista, marsusta ja maksalaatikosta.

Valehtelin. Oikeasti ajattelin jauhaa samoja vanhoja virsiä kuin ennenkin. (Puolustuksekseni täytyy tosin sanoa, että olen pidättäytynyt kirjoittamasta viime aikoina siitä, kuinka en kirjoita mitään — minkä takia netin nämä nurkat ovatkin alkaneet kasvaa horsmaa.)

Nykyinen elämäni on karua ja kovaa eikä tarjoa juuri koskaan piristäviä yllätyksiä. Kuunkierrot toistavat harmaina itseään ja jos joku joskus harvoin kysyykin kuulumisiani, minulla ei ole mitään kerrottavaa. Vellon lähestulkoon masennuksen syvässä suossa miettien raiteita, joilta elämäni ei tunnu koskaan poikkeavan: kuusinumeroista kuukausipalkkaani, sieraimiini katoavia design-huumeita ja sylistäni lohtua etsiviä valokuvamalleja ja TV-juontajia päivästä päivään ja illasta iltaan. Vähempikin tylsistyttäisi kenet tahansa käveleväksi kalmoksi.

Nyyhkyttäessäni pimeydessä julmaa kohtaloani voin lohduttautua sillä, että sama tasapaksuus (melkein) ympäröi minua myös vuoden lopun pyhinä. Jonkin verran joustan arjesta jopa itse ja nakerran kinkkua monta päivää putkeen suodakseni muille joulumieltä, mutta heidän silmiensä välttäessä painelen kyllä aasialaiseen hier... ravintolaan nautiskelemaan ilman teeskenneltyjä hymyjä ja lepuutin korviani, joita on rääkätty joululauluilla kokonainen kuukausi kuin turkkilaisessa vankilassa. (En ole aivan varma, kidutetaanko vankeja Turkin vankiloissa joululauluilla, mutta pidän sitä erittäin todennäköisenä.) Uutenavuotenakin jätän raketit rahvaalle ja ammun niiden sijasta hauleja pihalla norkoilevia ja mekastavia teinejä kohti.

Siitä huolimatta täytyy olla hieman pettynyt joulukuun loppuun. Vastoin aiemmin vuonna tekemiäni suunnitelmia en paennut kulutusjuhlia suurten merien taakse, vaikka ulkomaiden kamaria kulutinkin enemmän kuin kertaakaan aiemmin yhden kalenterivuoden sisällä.

Siinä yksi asia lisää listalleni asioista, joiden pitää alkaneena vuonna mennä toisin.