Seventeen Seconds

Minä en osaa, ehdi tai jaksa nyt kirjoittaa mitään järkevää. Siispä tyydyn saattamaan musiikkimeemihaasteeseen vastaamiseni loppuun viidennellä valinnallani.

Tämä kauneusvinkkejä vilisevä kappale on valitsemani viisikon hitain — vaikka ei tuo edellinenkään varsinaisesti mitään speed metalia ollut. Tämä on itse asiassa listaamistani kappaleista ainoa, jota minulla ei ole levyllä hyllyssäni. Sen takia YouTube-versio onkin pyörinyt ahkerasti mm. työkoneeni selaimessa sen jälkeen, kun eräs ihminen minua tämän kappaleen olemassaolosta muistutti.


(Bush: Inflatable)

Stranger in a Strange Land

Tässä hiljattain virkoin, etten varmaankaan ikinä voisi muuttaa ulkomaille. Olen niin sanonutkin moneen otteeseen, kun joku on asiaa kysynyt, viimeksi tässä parin kuukauden sisällä.

Toissaviikkoisella matkallani uuden Amsterdamin raunioille aloin kuitenkin miettiä, että muutto jonnekin kauas ei välttämättä olisi mitenkään mahdoton tai edes kamala ajatus. Toki minä kaipaisin isolla rahalla ostettuja ystäviäni ja tuttuja nurkkia (tosin niihin nurkkiin kusevia känniääliöitä en), mutta kyllähän takaisin tänne turvalliseen lintukotoon lentää metallisiivin helposti. Sitä paitsi omien ja muiden kiireiden keskellä yhteydenpito ystäviinkin tuntuu välillä tapahtuvan lähinnä laajakaistoja pitkin. Se onnistuu kauempaakin, vaikka aikaero voisikin haitata kahdensuuntaista jurputusta pahemmin kuin näkemyserot koskaan.

Oikeastaan koko ajatteluketjun heikkoinekin lenkkeineen herätti huomio, että jo matkan toisena tai viimeistään kolmantena päivänä uin ennestään vieraan suurkaupungin oksennukselta haisevilla kaduilla kuin delfiini (tai joku muu vastaava kala) vedessä. Ehkä kyse on vain siitä, etten halua näyttää typerältä turistilta ja siksi luon itsestäni (jopa itselleni) illuusion sujuvasti kulkevasta paikallisesta. Toisaalta kyse voi olla myös sopeutumisesta ja jonkinlaisesta joustamisesta, jotka ovat varmaan ihan hyviä "toimintoja" — vaikka olen niitä elämäni joillain osa-alueilla harjoittanut ajoittain vähän liikaakin.

Voisihan se olla, että jonnekin kauas muuttamisen todelliset vaikutukset kolahtaisivat kupoliin vasta jonkin ajan päästä ja lomamatkan keston yli sujuvasti kestävä uutuudenviehätys alkaisi hiljalleen haihtua, kun hidasälyinenkin ymmärtäisi muutoksen pysyvämmäksi. Mutta ehkä kaikkeen olemassaolevaan ei välttämättä tarvitse aina tarttua ihan kaksin (tai useammin, jos sattuu olemaan esimerkiksi intialainen jumala) käsin vaan jostakin vanhasta voi luopua ja antaa tilaa uudelle — vähän niin kuin likaisten ja puhtaiden sukkien kanssa.

Luopumisaihetta saa nyt säestää musiikkiviisikkoni neljäs yksilö. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran varmaan kesän puolivälin tienoilla, sittemmin siitä on tullut rauhallisten kotiliesihetkieni suosikki. Matkallani hoidin sillä (ja koko kyseisellä levyllä) myös orastavia univaikeuksiani, hetkittäin jopa onnistuneesti. Ei se silti mitenkään tylsä ole, ainakaan matematiikan monisteiden tavalla.


(Death Cab for Cutie: Tiny Vessels)

Evil

Tänään on kansainvälinen autoton päivä. Ajaessani lauantaina kohti keskustaa huomasin eräänkin väylän varressa maininnan asiasta kaltaisilleni tapauksille, jotka eivät asiaa muuten kuitenkaan huomaisi.

Minusta autottoman päivän idea on ihan hieno ja kannatettava, ja esimerkiksi kadunvaltauksia huomattavasti miellyttävämpi tapa levittää tietoisuutta tästä vihreästäkin aiheesta. Heti perään tosin täytyy todeta, että itse olin ehtinyt unohtaa koko asian tähän aamuun mennessä ja köröttelin töihin bensiinihirvitykselläni. Ihan suoraan sanottuna en myöskään ole varma, olisinko kulkenut bussilla, vaikka olisin asian muistanutkin. Kyllä, olen paha ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen ihminen.

Tähän sopinee seuraava yksilö musiikkiviisikostani, lähinnä nimensä takia. Aika harvoin taidan pitää remix-versioita alkuperäisiä kappaleita parempana, mutta tässä tapauksessa kuitenkin pidän. (Johnny Cashin Hurt-cover saattaa myös olla jopa alkuperäistä NIN-versiota parempi, eli ei tämä nyt ihan tavatonta ole. Mutta cover ja remix ovatkin eri asioita.)

Kävin pitkästä aikaa kirpparilla jokin aika sitten ja bongasin remix-levyn, jolta tämä on lainattu. Koska myös seuralaisellani oli tunteita Nine Inch Nailsia kohtaan, jätin kuitenkin levyn ostamatta ja annoin hänen hankkia sen kokoelmiinsa. Kuuntelin sen sittemmin läpi, ja tämä kappale jäi korviin soimaan. Sain levystä myös oman (ja ihan ostetun, mikä Teostolle tiedoksi saatettakoon) kopion, kun ritarillisuuteni palkittiin ja sain saman levyn tuliaisena ulkomailta.


(Nine Inch Nails: The Great Destroyer [Modwheelmood remix])

Marching Bands of Manhattan

Kun nyt sain matkakuvat lopultakin auki (yllättäen se ei uudella ulkoisella lukijallani onnistunut, mutta työkoneeni omalla sisäisellä kortinlukijalla kyllä), ilahdutan teitä muutamalla kriittisen tärkeällä otoksella. Näillä toivon saavani kansalaisjournalismin Pulitsari-palkinnon, ellei kriittinen yleisö tekstiviestiäänestä minua pois ehdokkaiden joukosta liian pienen ja piilossa pysyvän rintavarustälykkyyteni takia.

Aloitan tärkeimmästä. (Huomattakoon, että tuo yksi kevytversio oli kuusiopakkauksessa niin ovelasti, että huomasin sen vasta kassalla, enkä viitsinyt enää paeta sitä vaihtamaan oikeaan juomaan. Join kyllä tuon viallisenkin yksilön, ja se oli juuri niin pahaa kuin olettaa voi.)


Tässä vieraassa ja primitiivisessä kulttuurissa oli selvästi tapana muistella vainajia tavalla jos toisellakin. Yleensä tämä ilmiö purkautui ilmoille erilaisiin aitoihin kiinnitettynä esineistönä.


Yllä näkyy hieman kestävämpi versio, alla todennäköisesti huomattavasti lyhyemmän ajan toimiva. Tosin jälkimmäisessä ajoitus oli arvatenkin varsin merkittävä osa koko ilmiötä.


Oheen länttään (fani)videon yhtyeeltä, joka on kotoisin visitoimastani kaupungista. Tämä kipale on soinut niin työpaikallani, päässäni kuin autossanikin loppukesän aikana varsin runsaasti. Kun nupit kiskaisee sopivasti kaakon suuntaan, tästä tulee minulle aina mielikuva livekeikan aloittavasta vedosta, jolla yleisön saa edes jokseenkin heräämään.


(Interpol: Untitled)

A Sort of Homecoming

Olen kotoutunut. Oli tarkoitus laittaa tänne matkani kaikkein oleellisimman seikan kiteyttävä kuva lukijoitteni iloksi tai suruksi, mutta omistamani kortinlukija ei tietysti ymmärrä mitään kamerani käyttämän SDHC-kortin päälle (vaikka vanhaa SD:tä toki tukeekin). Siispä palaan aiheeseen yhtä nörttiostosta myöhemmin.

Voisin kuitenkin tarttua saamaani haasteeseen ja ilahduttaa teitä siis viidellä kappaleella, jotka ovat soineet korvissani ja muutenkin päässäni viimeisten kuukausien aikana. Mitään tuoreita tämän syksyn hittejä ei kannata odottaa, sillä (myös) musiikkimakuni suhteen olen valikoiva ja trendejä väistelevä, ja osittain jämähtänyt jonnekin menneille vuosisadoille.

Koska olin jo ajatellut ujuttaa joitakin näistä kappaleista kirjoitusteni oheen enkä nyt ehkä muutenkaan viitsi tuhlata niitä kaikkia heti (ja tietysti haluan myös jättää lukijani musiikkikoukkuun kuin narkkarit odottamaan seuraavaa annostaan –blog.ilk.huom.), ajattelin soveltaa haasteen sääntöjä ja pistää yhden kappaleen viiden seuraavan postaukseni lisukkeeksi, mahdollisuuksien rajoissa postauksen aiheeseen sopivasti. Mikäli tämä ei teitä miellytä, voitte valittaa aiheesta lähimpään hyvin varustettuun kirjakauppaan. Arkipäivän anarkistina jätän myös uudet haastekirjeet lähettämättä, varsinkin kun useimmissa seuraamistani blogeista on oma luolassa evästä syövä viisikko esitelty.

Ensimmäinen kappale ei liity kotiinpaluuseeni oikein mitenkään, mutta on sikäli ajankohtainen, että esittäjät pistäytyivät Suomessa tasan viikko sitten tukemassa hieman tunnetumpaa pumppua. Jatkoa seuraa... no, jatkossa.


(Editors: Bullets)

P.S. Videosta on tarjolla myös ääntä vähemmän särkevä versio, jota ei kuitenkaan saa ujutettua postauksen osaksi. Katsokaa, jos kiinnostaa.

I had a secret meeting in the basement of my brain

Syksy, ilmeisestikin.

Olen ollut varsin laiska kirjoittamaan, mikä pistettäköön muiden kiireiden piikkiin. Kiireet ovat toki tuoneet myös muutoksia mukanaan, ja edessä niitä on lisää. Ensi viikon olen poissa kaukana aavan meren tuolla puolen jossakin maassa, jonka kaukorantaan laine liplattaa. Siellä eivät natiivit puhu juurikaan pohjoismaisia kieliä ja kännykän mukaan ottaminen olisi turhaa, joten se jää kotiin. Toivottavasti raukka pärjää yksinään. Ehkä pitäisi pyytää naapuria kastelemaan sitä.

Paluun jälkeen seuraava isompi muutos lienee selkäänpiiskaajan vaihtuminen. Leipä tulee ansaittua jatkossa hieman eri tavalla kuin tähän saakka, mikä nostanee työskentelymotivaatiota taas vaihteeksi ja aikaansaanee useita pötsihaavoja ja hermoromahduksia — ja tietysti vähentää bloggaukseen käytettävissä olevaa aikaa entisestään, mikä aiheuttanee pienten karvaisten käsien yhteentaputusta ja iloista hihkumista lukijoideni kotopuolissa.

Toisaalta olisi ollut vielä isompi muutos tarttua yhteen toiseen tarjottuun haastatteluun, joka olisi saattanut poikia paikan ison meren takana. Minä taidan olla jotenkin nyhverö, kun näin kovasti takerrun kotimaani multaan, mutta täällä on koti ja täällä on kolo ja nörtillä pehmoinen pääolo.

Tänään taidan myös viettää varsin erikoisen illan ja istua vain telkkarin ja läppärin ääressä. Lieneekin ensimmäinen sohvaperunainen koti-ilta sen jälkeen, kun tuli saatua tapetointiurakka valmiiksi ja tavarat suunnilleen paikoilleen.

Hämmentävää, että minä oikeastaan odotan sitä kuola valuen.


(Viikate: Syys)