Big Empty

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että elämä on kuin palapeli, jossa on suurin osa paloista hienosti omilla kohdillaan (erityisesti ehkä kaikki reunat kasassa), mutta keskellä puuttuu puolikkaan pöydän kokoinen pala, mikä pilaa koko kokonaisuuden? (Kyseessä oli oikeastaan retorinen kysymys, mutta toki tähän saa vastatakin. Tai miksei johonkin muuhunkin, jos tämä oli liian vaikea kysymys.)

Joskus sitä jopa löytää jotain sen suuren palasen kaltaista, ja ehkä vähän viilailleen pala sopii paikoilleen toviksi. Joskus palalla ei ole edes juurikaan yhteistä muun kokonaisuuden kanssa, mutta sen runnoo tyhjälle paikalle väkisin. Ja vaikka sitä kuinka yrittäisi pitää mielessä, että pala ei ole (eikä ole koskaan ollut) sopiva, sen tippuminen irti vitharmittaa kovasti.

Minä olen paasannut tästä samasta aiheesta ennenkin vaikka kuinka monesti, mutta yhä sama asennevamma roikkuu selässäni ylensyöneen apinan tavoin; onnellisuus ei vain synny siitä, mitä minulla on, vaan keskityn puuttuviin asioihin ja annan puutteiden olla onneni tiellä. Ja sitten kuljen suu mutrussa päivät pääksytysten aina maailman tappiin saakka. Rasittavaa, mutta ehkä en tosissani edes tahdo tästä asenteesta eroon, kun en sille lopulta kuitenkaan tee mitään. No, ehkä joskus vähän yritän, mutta lopulta saan kuitenkin taas selitellä TV-kameroille, kuinka oli vähän vastatuulta, tankkaus ei mennyt ihan nappiin ja ylikuntokin vaivaa.

Noh, ehkä tämä riittää epämääräisestä jauhamisesta ja semisynkistelystä. Loppuun piristävää tanssimusiikkia, joka saa taatusti pikkujouluissa joka tontun villiksi ja jokaisen jalat väpättämään.


(The Cure: Apart)

Huomioita viikosta ja viikonlopusta

Jos olisin jonkinlainen nerokas rikollinen ja suunnittelisin minkäänlaista iskua (esimerkiksi pankin tai aikuisviihdeliikkeen ryöstöä) Helsinkiin, ajoittaisin sen ETYJ-huippukokouksen ajaksi. Kaupungin joka ainoa poliisi kun seisoo silloin keskellä jotain risteystä punainen valotikku kädessään. Itse akti (se rikollinen teko, siis) sujuisi näin ollen varmastikin nopeasti ja ilman kummoistakaan jännitystä (on yhä puhe siitä rikollisesta teosta). Suunnitelman suurin heikkous lienee pakoreitin valinta, kun matkalla haluttuun kohteeseen (oli se mikä ja missä päin tahansa) eteen osuu varmasti vähintään muutama suljettu katu tai risteys.

En kuitenkaan ole se huippurikollinen vaan tavallinen työläinen, joka ahkeroi tämän viikon uuden projektin parissa ja ehti kotiin muiden menojen ja joukkoliikenteen suorastaan hämmentävien suoritusten (joihin yllämainitulla kokouksella toki saattoi olla vaikutusta) takia joka ilta melko myöhään. Lopulta perjantai-iltana oli pakko nauttia omasta vapaa-ajasta sen verran, että kukuin pystyssä täysin typerästi puoli neljään, minkä takia tämänpäiväinen aamiainen tuli nautittua joskus yhden jälkeen ja tätä postausta aloittaessani oli lounas vielä uunissa.

Lounaista puheen ollen, minusta työmaaruokalan melkein yhdeksän euron lounas on kaltaiselleni varpusen lailla syövälle kukkakepille aika riistohintainen (ainakin ruoan houkuttelevuuteen nähden), joten viikolla tuli syötyä kolme kertaa epäruokaa paikallisessa skotlantilaisessa. Kun sinne käveleminen on toisaalta päivän ainoa hetki, jolloin voi liikkua ulkona valoisan aikana, en pidä sitä kovin pahana.

Tämänpäiväinen omantunnon puhdistus onnistui aamulorvailusta huolimatta siivouksen muodossa, joten kovin suuria velvollisuuksia en illaksi harteilleni ota. Päivän suurin tavoite olkoonkin iPodin modaus niin, että saan parhaita paloja musiikkikirjastostani sinne ilman iTunesia.

Book & a Cover

On tullut aina silloin tällöin mietittyä, että musiikkikipaleiden cover-versiot ovat hyvin harvoin parempia kuin alkuperäiset. Aiheesta oli hieman puhettakin blogistanian muilla nurkilla jokin aika sitten, ja mieleen tuli kirjata oikein ylös lista kappaleista, joissa peittoversio löisi originellin laudalta. Sellainen lista on siis nyt luvassa.

Ensiksi kuitenkin pieni sivupolku: tästä se ajatus sitten lähti.


(Apoptygma Berzerk: Cambodia [alkup. Kim Wilde])

Kyseessä on siis lainakappale, joka on reilusti alkuperäistä parempi. Tämä ei ehkä oikeasti ollut varsinainen motivaattori näiden kappaleiden listaukseen, mutta kun tämän tänään aamulla kuulin, piti se hakea vielä YouTubesta ja äkkiä innostus tämän hautuneen idean toteuttamiseen ylitti innostuksen töihin liittyvien asioiden opiskeluun (kummallinen juttu, tuo).

Samaan syssyyn pitää kuitenkin heittää myös esimerkki toisesta vaakakupista. Tässä siis kappale, jonka cover-versio löytyy samalta levyltä kuin yllä oleva. Olen kuullut pari-kolme uudelleenlämmittelyä tästä, ja aina ne vain jäävät tämän alkuperäisen jalkoihin.


(House of Love: Shine On)

Mutta lopultakin siihen itse listaan.

1. Jimi Hendrix: All Along the Watchtower
    (alkup. Bob Dylan)

2. Ministry: Lay Lady Lay
    (alkup. Bob Dylan)

Bob Dylan on niitä artisteja, joiden alkuperäisiä versioita kappaleista en juurikaan välitä kuulla. Sen sijaan useat miehen kipaleet saavat uuden, mahdollisesti jopa ihmisarvoisen elämän muiden artistien käsittelyssä. Vaikka aluksi ajattelin, etten päästäisi listalle kuin yhden Dylanin, oli lopulta pakko nöyrtyä yhden lisäkappaleen verran. En nimittäin millään malttanut jättää tuota Ministryn tarttuvaa versiota pois, mutta toisaalta Hendrixin Watchtower nyt kuitenkin on jotakuinkin cover-kappaleen malliesimerkki ja voisi kuvittaa sanan määritelmää sanakirjoissa, joten pakkohan se oli nimetä. Myös U2:n versio on alkuperäistä parempi, muttei yhtä selvästi.

3. Type O Negative: Cinnamon Girl
    (alkup. Neil Young)

Neil Youngin nasaali (tai miksi sitä ääntä voikaan kutsua) ja hänen kitaransa räkäiseltä kuulostava särö ovat myös usein alkuperäismuodossaan rasittavia (vaikka kuulemma ovat vain osoitus sielukkuudesta tai muusta hyvien soundien korvikkeesta). Hyviä covereita ei löydy varmaankaan yhtä monta kuin Dylanin uudelleenmuokkauksia, mutta kyllä myös esimerkiksi The Missionin Like a Hurricane on minusta alkuperäistä parempi. Ei tosin yhtä isolla marginaalilla kuin yllä mainitut. Ja se kuulostaa jopa Youngin käsissä ihan hyvältä.

4. Nine Inch Nails: Dead Souls
    (alkup. Joy Division)

Tämä cover-versio onnistuu sikäli mahdottomassa tehtävässä, että se tekee erinomaisesta kappaleesta vieläkin paremman. Tokihan hyvän uusintaversion taustalla pitää aina olla jotenkin hyvä kappale, mutta aika harvoin tulee kuunneltua tasaisen varmasti ja mielissään molempia versioita. Therapy? teki myös mukavan version Joy Divisionin Isolationista, mutta tunnistin sen coveriksi vasta ties kuinka monennella kuulemisella. Ehkä se on hyvä juttu.

5. The Merry Thoughts: The Sun and the Rainfall
    (alkup. Depeche Mode)

Jotenkin nämä minua miellyttävät uudelleenlämmittelyt synkistävät (ja usein myös raskauttavat) alkuperäisiä versioita melkein poikkeuksetta. Niin tässäkin tapauksessa. Alkuperäinenkin versio on hyvä, mutta vähän liian pop tähän verrattuna.

6. Timo Rautiainen & Trio niskalaukaus: Kehtolaulu
    (alkup. Marja Mattlar)

Niskalaukaus on muuttanut parikin Mattlarin kappaletta melkoiseksi jyräykseksi (tämän lisäksi ainakin Linnun). Vaikka hempeilystä tykkäänkin, nämä raskaammat versiot pesevät folk-trubaduuriversiot mennen tullen. Hilpeistä sanoituksista täytyy tosin antaa kaikki kunnia ja papukaijamerkki Mattlarille.

7. Funhouse: Body and Soul
    (alkup. The Sisters of Mercy)

Versioilla ei ole liiemmin eroa, joten coverin puuttuminen YouTubesta ei ehkä hirveästi haittaa. Olisi se tosin hieman puhtaampi ja muutenkin äänimaailmaltaan vakuuttavampi, joskin matalampi laulu menee jo hieman patetian puolelle.

8. Viikate: Sylvian joululaulu
    (alkup. Collan / Topelius / Korpilahti)

Ainoa joululevy, mikä tässä taloudessa soi, on Viikatteen Vuoden synkin juhla. Kiekolla on muitakin lainakappaleita kuin tuo (ja uskallan väittää, että kaikki niistä ovat esikuviaan parempia), mutta olkoon se nyt levyn avausraitana esimerkkinä koko levystä.

9. Jeff Buckley: Hallelujah
    (alkup. Leonard Cohen)

Tämä olisi unohtunut, ellen olisi siirtynyt lunttaamaan mahdollisia löytöjä vielä levyhyllystä. Jos yleinen sääntö on, että pidän alkuperäisiä raskaammista lainoista, tämä voi olla säännön vahvistava poikkeus. Olkoon kuinka nyyhky tahansa, mutta listalle kuuluu silti.

Bubbling under:

A Perfect Circle: Imagine (alkup. John Lennon)

Kesken listan tekemisen päätin ottaa ohjenuoraksi, etten laita listalle mitään, mitä omasta (fyysisestä) levyhyllystäni ei löydy. Se on ainoa syy, miksi tämä ei mahtunut mukaan. (Hempeilyvaihteen iskiessä päälle olisin voinut muuten lisätä Pearl Jamin soundcheck-nauhoituksesta isoksi hitiksi nousseen Last Kissinkin.) Tarkoitus on kyllä korjata tilanne ja hankkia kyseinen kiekko. Alkuperäinen jaksaa innostaa kovin harvoin, tämä toistaiseksi joka kerta.

Yksinkertaisesti pakko jättää pois listalta:

Johnny Cash: Hurt (alkup. Nine Inch Nails)

Cashin versiohan on aivan hidon hyvä ja voisin liputtaa sen puolesta vaikka kuinka. Joinain päivinä se jopa hakkaa alkuperäisen kappaleen levyltä löytyvän version, mutta kun on kerran nähnyt Trent Reznorin soittavan kipaleen yksin lähes säkkipimeässä jäähallissa, ei vain voi nostaa Cashin versiota alkuperäisen ohi. Tosin täytyy sanoa, että tämän lähemmäksi alkuperäisen ohittamista ei voi päästä menemättä ohi. Pahoitteluni, Johnny, mutta tämä lippu ei voita.

HIM: Wicked Game (alkup. Chris Isaak)

HIM: (Don't Fear) The Reaper (alkup. Blue Öyster Cult)

Näiden molempien kohdalla piti tarkistaa YouTubesta nopeasti sekä alkuperäiset että uudet versiot, ja vaikka joskus olisin ollut eri mieltä, nyt pidän alkuperäisistä vähintään yhtä paljon kuin covereista. Tulkaa kivittämään, jos olette eri mieltä.

P.S. Pahoittelen otsikossa luvatun kirjan puuttumista. (Saatte syyttää turhista lupauksista Suzannea.)

Lost in Translation

Joskus kauan, kauan sitten, ennen ajanlaskumme (ainakin tämän marraskuun osalta) alkua, olin viettämässä iltaa ja hörpin siinä samalla hieman oluttakin. Kauppakassiin oli tarttunut muutama uusi juomatuttavuus, mutta niiden makuja paremmin mieleen jäivät niiden etiketit. Vanhaa takinkääntäjän mieltäni nimittäin kovasti ilahdutti, että ainakin kahdessa niistä oli päätetty säästää inhimillisiä vaivoja ja kääntää tekstit usealle kielelle jollakin automaattisella "apu"välineellä. Mikäpä olisikaan hienompaa kuin säästellä ammattikääntäjien rajallisia voimavaroja ja vaivoja (jotka eivät ehkä ole niinkään rajallisia -blog.arv.huom.).

Esimerkkinä toimikoon Doctor Okell's India Pale Ale, jonka etiketistä löytyvät seuraavat kukkaset:

"Oluenpanija kotona The Isle of Man luona" ("Brewed in the Isle of Man")

"Hillitä ohra maltalainen" ("Contains Malted Barley")

"Parhaiten aiemmin: Hiippakunta pullottaa halailla" ("Best Before: See bottle neck")

En halua sataa kenenkään kulkueen päälle, mutta näiden kokemusten perusteella rohkenen kuitenkin esittää nostradamusmaisen visioni ihmiskunnan tulevaisuudesta: meidät lopulta syrjäyttävä tekoäly ei saane alkuaan ainakaan käännösohjelmista.

Some Great Reward

Jos ihminen on oppinut oikein kiltiksi ja vastuuntuntoiseksi ja elättelee toiveita jonkinlaisen karman olemassaolosta, hän alkaa hiljalleen epäilemättä kissautua; hänen henkensä tosin saattaa pihistä muutenkin, mutta aurinko paistaa hänen päiviinsä vain kiitosten myötä. Ja vaikka hänen ylitseen ei käveltäisikään (mikä tosin lienee aika epätodennäköistä -blog.evvk.huom.), perustyytyväisyys ja asioiden oleminen oikeastaan kaikin puolin hienosti eivät hänelle riitä syyksi hymyyn (puhumattakaan maanisesta virneestä, mutta se on ehkä pelkästään hyvä asia). Ehei, onnellisuus nousee Eedenin puun lailla vain siemenestä, joka on kylvetty päätä jatkuvasti silittäen.

Jotkut rakentavat itsetuntonsa öljytyn, kadehdittavan lihaksikkaan vartalonsa varaan (en ehkä tarkoita tässä itseäni, mutta saatte vapaasti toki ajatella niin), toiset vetyperoksidin, muovilisäkkeiden ja paksun maalikerroksen muodostamalle sokkelille. Vaikka kauneus ja komeus onkin kovin katoavaista, heillä on kieltämättä kuitenkin toivoa vaikuttaa itsetuntoonsa itse. Toisten kiitosten ja muiden almujen varaan rakennettua itsetuntoakin saa ehkä tovin pidettyä yllä riittävän ahkeralla nuoleskelulla ja muulla alentuvalla kerjuulla, mutta silti se on lopulta katoavaista kuin mundinen glooria. (Tosin on se ehkä silti terveempää kuin ruokaöljyn ruiskuttaminen oman ihon alle kauneustarkoituksessa. Voitte tarkistaa Koreasta, jos ette ole varmoja.) Kun jatkuva kehuminen ja erinomaisuuden vakuuttelu loppuu (edes hetkeksi), on tällainen tuen kalastelija heikoilla jäillä ja läpeensä kelvoton katiskantäyte.

Siis tiedoksi teille, kaikki (myös tulevat) vanhemmat: opettakaa lapsenne odottamaan kiitosta ja pääntaputtelua päivittäin pelkästä olemassaolostaan, ja he saavat todelliseen maailmaan päästessään erinomaisen opetuksen siitä, mitä pettymys ja ahdistus ovat. Alan ymmärtää, miksi spartalaisilla meni aikoinaan niin lujaa.

(kuvalähde)

Say Just Words

Tiina tarjosi minulle kirjaimen periaatteella "[M]inä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi." Kuten aina, teeskentelen kahvitaukojen lomassa tekeväni työtä käskettyä.

Tällä blogimaailman Siinain vuorella minulla on ilo ilmoittaa teille kymmenestä sanasta, jotka olen kaivertanut yhteen polkkaustauluun. Kirjain, jolla minua paiskattiin, oli H. Tässä viikon oikea rivi, här är veckans rätt rad och rökning är förbjudet, var så god:

1. Hiljaisuus. Tämä ilmiö herättää minussa yksityiskohdista riippuen joko riemun pirskahtelua tai suoranaista pakokauhua. Olen kirjoittanutkin hiljattain aiheesta postauksen, joka on syvällinen kuin uunin taakse tippunut tiskiharja.


2. Haulikko. Tämä jokaisen itseään kunnioittavan kansalaisen perustarvike on mitä parhain apuväline työmatkaruuhkassa tai joskus muutoinkin autoillessa.


3. Happi. On hämmästyttävää, kuinka suuri osa rakkaasta ja elintärkeästä hengitysilmastamme on tätä myrkkyä, eikä kukaan poliitikko tee asialle mitään.


4. Henki. Pyhyyden kolmasosa, joka yhä pihisee, ja on nykyään vieläpä tuplasti vakuutettukin.


5. Hautausmaat. Luonnon kauneimpia paikkoja, joita jokaisella pitäisi olla vähintään yksi, sillä niin letkeä on niiden tunnelma. Kuten joku tuntematon ajattelija totesikin runsas vuosikymmen sitten teekkareiden vappujulkaisussa: "Mustien hautausmaalla oli hyvä negrofiilis."


6. Huvi. Hyödyn erittäin tarpeellinen kaksonen, jonka tapaa yleensä vasta työajan jälkeen. Tai tapaisi, jos ei lusmuilisi töissä kellon ympäri.


7. House. Fiktiivinen lääkärihenkilö, joka on suuri idolini herttaisuudessaan ja ihmisrakkaudessaan. (Tosin ajan/toiston hammas on purrut tästäkin hahmosta jo parhaimman terän pois.)


8. Helikopteri. Jos jonnekin haluaa matkustaa rauhassa, niin kannattanee suosia omaa kopteria. Haittapuolena on toki melkoinen melu, mutta hyvänä puolena on se, ettei tarvitse väistellä vastaantulevaa köyhälistöä.


9. Hajuaisti. Kun joskus kysellään, mistä aististaan luopuisi ensimmäisenä (jos ihan pakko olisi — eli siitä saisi paljon rahaa tai korkeatasoisia seuralaisia ilmaiseksi), hajuaisti on minulla listalla hyvänä kakkosena makuaistin jälkeen. Joskus joukkoliikennevälineissä (etenkin raitiovaunuissa) matkustaessani nostan sen tosin selvälle ykköspaikalle.


10. Hiekkaranta. Minähän en ole mikään auringonpalvoja (sillä kulttini säännöt kieltävät sen), mutta tässä tuulessa ja tuiskussa tarpoessa voisin hyvin tyytyä talveen ihan tällaisenaan ja siirtyä huomisesta alkaen kevään puolelle.

Pinnan alla olisi kuplinut myös Helsinki, mutta en toki halua leimautua tyypilliseksi pääkaupunkiseutulaiseksi nilkiksi kotiseuturakkauteni takia. No, itse asiassa en välitä kilin...korvaakaan siitä, vaikka leimautuisin. Jätinpähän muuten vain pois listalta, kun ajatus ei ehtinyt painoon ajoissa.

I'm not weird, I'm gifted

Brim palkitsi ja haastoi jo ajat sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi vastata haasteeseen. Ensiksi joka tapauksessa kiitokset tästäkin pystistä, ja sääntöjen mukaisesti muutama sana viime viikonvaihteeksi.

Eli säännöt:

1. Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.


2. Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.


3. Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.


4. Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.


5. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Jo heti alkuun voin tunnustaa, etten jaa pystiä enää eteenpäin, kun kaikilla seuraamillani bloggaajilla se jo taitaa olla. Jos ei ole, niin varastakaa naapurilta.

Sitten siihen haasteeseen. Ideana olisi siis kuvailla viisi outouttani. Ja juuri sen takia en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiheesta mitään, sillä en keksinyt itsessäni mitään outoa (vaikka muilta kuulen usein olevani outo — muiden kuvausten ohessa). Toisaalta Tiinan vastauksista tuli sentään jotain mieleen, joten ryöstökalastan ideoita siltä suunnalta. Mutta aluksi taas säännöt:
"Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

1. Kun syön banaania, syön nykyään lähes poikkeuksetta sen kanssa samaan aikaan salmiakkia. En tiedä, miksi banaanista on nykyään tullut minulle niin makeaa, että kaipaan suolaa sen rinnalle (sillä ankeassa lapsuudessani minulla ei ollut edes tällaisia poikkeavuuksia), mutta kaipaan silti. Perunalastujakin olen kokeillut, ja kyllä nekin toimivat, mutta eivät yhtä hyvin.


2. Pienissäkin päivittäisissä asioissa optimoin yleensä puuhasteluani ajan myötä pikkuhiljaa tai jopa kertarysäyksellä. Teen esimerkiksi asioita tietyssä järjestyksessä, jotta minimoin niihin kuluvan kokonaisajan, mistä esimerkkinä aamutoimeni. Pienempänä käytännön esimerkkinä käynee vaikkapa kirjanmerkkini; valitsen yleensä jonkin lappusen, jonka toinen puoli on kuvitettu tai muuten väritetty, ja jätän tuon puolen sitä sivua vasten, jota jäin lukemaan — ja kirjanmerkki jää joko kirjan ylä- tai alalaitaan sen mukaan, olinko lukenut sivua jo yli puolenvälin.


3. Kun syön jotain, puputan yleensä pahimmanmakuiset kuona-ainekset pois lautaselta, ja jätän parhaimmat palat viimeiseksi. Yleensä tasoitan kyllä pöperön sisältömääriä ennen loppua, eli viimeistä edellinen kauhallinen ei välttämättä ole aivan lautasen suosikkiainestani. Sama pätee pitkälti myös irtokarkeissa. Niistäkin yritän raivata pahimmat pois aika nopeasti, ja loppuvaiheessa yritän säästää yhden jokaisesta värisuoraksi, jonka napostelen mieluiten makuhermojen kutkuttelun suhteen nousevassa järjestyksessä.


4. Olen valmis maksamaan pienestä mukavuudesta (ja todennäköisesti siinä samalla oman elämäni hankaloittamisesta) hankkimalla yleensä mieluummin verkko- tai akkukäyttöisiä härpäkkeitä kuin paristoilla toimivia. Noudatan tätä periaatetta lähes kaikissa ostoksissani, digikameroista langattomaan hiireeni asti. (No, ei tuo kaari kuulostanut kovin dramaattiselta, mutta eipä minulla sentään akkukäyttöistä paistinpannua tai keittiöjakkaraa olekaan.) Uskon, että joskus selviäisin helpommalla ja halvemmalla, jos käyttäisin paristokäyttöisiä vimpaimia, mutta en vain tahdo. Muutenkin inhoan kaikkia ns. kuluvia osia hyödykkeistäni. (Voitte arvata, kuinka rasittavaa esimerkiksi autoa on tankata.)


5. Minussa ei ole kuin neljä outoutta.

Enkä haasta. Jos joku ei muka haastetta ole saanut, ja sellaisen haluaa, niin kaapatkoon mukaansa.

Vastarinnan valssi

Matkustaessani viime kuussa kauas kotoa satuin näkemään paikallisessa metrossa erään purukumifirman mainoksia, jotka jäivät mieleeni hauskrasittavan lämpimän ja humaanin luonteensa takia. Sekä tietysti sen takia, että ne ilveilivät Pärstäkirjan kaltaisille sosialismin (vai oliko se "sosiaalisuus"?) keskittymille, joihin en aikaani uhraa sekuntiakaan. (LinkedIn on tietysti täysin eri asia —turh.blog.höh.huom.)

Jokin aika sitten nostalgianpuuskassani kaivoin firman nimen esiin ja etsin nuo kyseiset mainokset (erityisesti tapauksen "Friend request accepted", joka oli se mieleeni jäänyt tapaus) heidän nettisivuiltaan. Niillä jatkettiin mielenkiintoisesti epäverkkomaista linjaa rajaamalla sivujen selailuaika kolmeen minuuttiin. Moinen Oikeaan Elämään (tm) kehottaminen nettinörtteilyn syleilemisen sijasta tuntui suorastaan kuvottavan ihmisläheiseltä ja muutenkin pehmolta, enkä pidä sitä millään tavalla hauskana tai oivaltavana, ja siksi en aio mainita koko mainoskampanjaa tai ainakaan linkata kyseisille sivuille. (En edes videoon, jossa otetaan graafisia hymiöitä hengiltä, vaikka ne ovatkin itse pahuus.)

Pienenä lohdutuksen valopilkkuna keskellä tuota sysisynkkää söpöilyä on se, että tuo nettisivujen aikarajoitusta ilmentävä kello pysähtyy, jos siirtyy katsomaan firman tuotteita tai mainoksia. On lohduttavaa nähdä, että kunnon kapitalismin sydäntä ei pysäytä edes kasvokkain kommunikoinnin hienoutta korostava aate.

Tämä riittänee tästä. Seuraavassa lepakkojaksossa yritän käydä läpi outouksiani (jotka eivät tosin ole outouksia vaan poikkeuksellisen lahjakkuuteni osoituksia).

P.S. Edellinen postaus näytti olleen sadas tähän blogiin kirjoittamani turhake. Leipokaa itsellenne sen kunniaksi vaikka kakku, jos tekee mieli. (Siis kakkua, pervot.)

If Only Tonight We Could Sleep

On se jännittävää, että vaikka olisi flunssainen ja siksi jatkuvasti hieman väsynyt, nukkuminen pitkään on vain totaalisen mahdotonta. Liikunta tietysti auttaisi, mutta tämä "man cold" ei nyt salli normaaleja fyysisiä rasituksiani. Ja kun ei — yrityksestä huolimatta — tule nukuttua tarpeeksi, ei tietysti saa mitään järkevää tehdyksi päiväsaikaankaan. No, eilen tosin sain katsottua digiboksin levyltä 4-5 jaksoa Housea, mitä voidaan pitää merkittävänä lähes-lääketieteellisenä saavutuksena.

Lääketieteellisyydestä tulikin mieleeni (no ei sentään, kyllä minä tätä oikeasti mietin jo ennen postauksen kirjoittamista) hiljattain kuulemani luento (ei, en tarkoita niitä House-jaksoja) aivoista. Dementia yms. "vanhuuteen liittyvät" aivosairaudet ja -ongelmat eivät kuulemma johdu mitenkään suoraan ikääntymisestä vaan aivojen huonosta ylläpidosta — esimerkiksi juuri univajeesta. (Ainakin muistaakseni, vai miten se nyt oli.) Olen siis selvästi menossa kohti synkkää ja huonomuistista tulevaisuutta.

"Jee."

Silence that speaks so much louder than words

Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Ei sentään kaksimielinen, kuten suhteeni lähes mihin tahansa muuhun aiheeseen, mutta kieleni lailla kaksihaarainen kuitenkin.

Joskus hiljaisuus on kauan odotettu vieras, jonka seurassa herneaivoni ja mieleni lepäävät. Akut tuntuvat latautuvan parhaiten hiljaisuudessa, mikä lienee ihmisille aika yleistä. Virikkeiden puuttuessa oma kupoli tosin alkaa yleensä tuottaa omaa "viihdettä", ja joskus se tekee sitä siinä määrin, että on pakko laittaa jotain ulkoista virikettä rauhoittamaan villinä laukkaavaa mielikuvitusta (ainakin jos haluaa esimerkiksi nukkua, kuten ihminen joskus eriskummallisesti saattaa haluta).

On myös toisenlaista hiljaisuutta.

Toisinaan hiljaisuus on nurkissa viipyvä viikatemies, jonka ilmestyminen enteilee pahaa. Ja kun hiljaisuus lopulta päättyy, se päättyy huonoihin uutisiin. Tässä muodossaan hiljaisuus tulee odottamatta, pikemminkin nimenomaan odotusten vastaisesti. Tämä hiljaisuus on kahden ihmisen välillä vallitsevaa hiljaisuutta, jota toinen yrittää rikkoa ja toinen (ainakin puoli-)tarkoituksellisesti ylläpitää. Tämä hiljaisuus liittyy epätietoisuuteen ja aiheuttaa yleensä (mahdollisesti juuri epätietoisuuden kautta) vitutusta.

Kun tuon jälkimmäisen vivahteen hiljaisuudesta on kokenut pariin otteeseen, sitä alkaa jo pelätä. (En tietenkään minä, joka syön villejä leijonia aamupalaksi, mutta joku muu ehkä.) Joskus onneksi turhaankin, sillä joskus hiljaisuudella on kolmas olomuoto — vain sattumasta johtuva hiljaisuus.


(Pink Floyd: Sorrow)

Seventeen Seconds

Minä en osaa, ehdi tai jaksa nyt kirjoittaa mitään järkevää. Siispä tyydyn saattamaan musiikkimeemihaasteeseen vastaamiseni loppuun viidennellä valinnallani.

Tämä kauneusvinkkejä vilisevä kappale on valitsemani viisikon hitain — vaikka ei tuo edellinenkään varsinaisesti mitään speed metalia ollut. Tämä on itse asiassa listaamistani kappaleista ainoa, jota minulla ei ole levyllä hyllyssäni. Sen takia YouTube-versio onkin pyörinyt ahkerasti mm. työkoneeni selaimessa sen jälkeen, kun eräs ihminen minua tämän kappaleen olemassaolosta muistutti.


(Bush: Inflatable)

Stranger in a Strange Land

Tässä hiljattain virkoin, etten varmaankaan ikinä voisi muuttaa ulkomaille. Olen niin sanonutkin moneen otteeseen, kun joku on asiaa kysynyt, viimeksi tässä parin kuukauden sisällä.

Toissaviikkoisella matkallani uuden Amsterdamin raunioille aloin kuitenkin miettiä, että muutto jonnekin kauas ei välttämättä olisi mitenkään mahdoton tai edes kamala ajatus. Toki minä kaipaisin isolla rahalla ostettuja ystäviäni ja tuttuja nurkkia (tosin niihin nurkkiin kusevia känniääliöitä en), mutta kyllähän takaisin tänne turvalliseen lintukotoon lentää metallisiivin helposti. Sitä paitsi omien ja muiden kiireiden keskellä yhteydenpito ystäviinkin tuntuu välillä tapahtuvan lähinnä laajakaistoja pitkin. Se onnistuu kauempaakin, vaikka aikaero voisikin haitata kahdensuuntaista jurputusta pahemmin kuin näkemyserot koskaan.

Oikeastaan koko ajatteluketjun heikkoinekin lenkkeineen herätti huomio, että jo matkan toisena tai viimeistään kolmantena päivänä uin ennestään vieraan suurkaupungin oksennukselta haisevilla kaduilla kuin delfiini (tai joku muu vastaava kala) vedessä. Ehkä kyse on vain siitä, etten halua näyttää typerältä turistilta ja siksi luon itsestäni (jopa itselleni) illuusion sujuvasti kulkevasta paikallisesta. Toisaalta kyse voi olla myös sopeutumisesta ja jonkinlaisesta joustamisesta, jotka ovat varmaan ihan hyviä "toimintoja" — vaikka olen niitä elämäni joillain osa-alueilla harjoittanut ajoittain vähän liikaakin.

Voisihan se olla, että jonnekin kauas muuttamisen todelliset vaikutukset kolahtaisivat kupoliin vasta jonkin ajan päästä ja lomamatkan keston yli sujuvasti kestävä uutuudenviehätys alkaisi hiljalleen haihtua, kun hidasälyinenkin ymmärtäisi muutoksen pysyvämmäksi. Mutta ehkä kaikkeen olemassaolevaan ei välttämättä tarvitse aina tarttua ihan kaksin (tai useammin, jos sattuu olemaan esimerkiksi intialainen jumala) käsin vaan jostakin vanhasta voi luopua ja antaa tilaa uudelle — vähän niin kuin likaisten ja puhtaiden sukkien kanssa.

Luopumisaihetta saa nyt säestää musiikkiviisikkoni neljäs yksilö. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran varmaan kesän puolivälin tienoilla, sittemmin siitä on tullut rauhallisten kotiliesihetkieni suosikki. Matkallani hoidin sillä (ja koko kyseisellä levyllä) myös orastavia univaikeuksiani, hetkittäin jopa onnistuneesti. Ei se silti mitenkään tylsä ole, ainakaan matematiikan monisteiden tavalla.


(Death Cab for Cutie: Tiny Vessels)

Evil

Tänään on kansainvälinen autoton päivä. Ajaessani lauantaina kohti keskustaa huomasin eräänkin väylän varressa maininnan asiasta kaltaisilleni tapauksille, jotka eivät asiaa muuten kuitenkaan huomaisi.

Minusta autottoman päivän idea on ihan hieno ja kannatettava, ja esimerkiksi kadunvaltauksia huomattavasti miellyttävämpi tapa levittää tietoisuutta tästä vihreästäkin aiheesta. Heti perään tosin täytyy todeta, että itse olin ehtinyt unohtaa koko asian tähän aamuun mennessä ja köröttelin töihin bensiinihirvitykselläni. Ihan suoraan sanottuna en myöskään ole varma, olisinko kulkenut bussilla, vaikka olisin asian muistanutkin. Kyllä, olen paha ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen ihminen.

Tähän sopinee seuraava yksilö musiikkiviisikostani, lähinnä nimensä takia. Aika harvoin taidan pitää remix-versioita alkuperäisiä kappaleita parempana, mutta tässä tapauksessa kuitenkin pidän. (Johnny Cashin Hurt-cover saattaa myös olla jopa alkuperäistä NIN-versiota parempi, eli ei tämä nyt ihan tavatonta ole. Mutta cover ja remix ovatkin eri asioita.)

Kävin pitkästä aikaa kirpparilla jokin aika sitten ja bongasin remix-levyn, jolta tämä on lainattu. Koska myös seuralaisellani oli tunteita Nine Inch Nailsia kohtaan, jätin kuitenkin levyn ostamatta ja annoin hänen hankkia sen kokoelmiinsa. Kuuntelin sen sittemmin läpi, ja tämä kappale jäi korviin soimaan. Sain levystä myös oman (ja ihan ostetun, mikä Teostolle tiedoksi saatettakoon) kopion, kun ritarillisuuteni palkittiin ja sain saman levyn tuliaisena ulkomailta.


(Nine Inch Nails: The Great Destroyer [Modwheelmood remix])

Marching Bands of Manhattan

Kun nyt sain matkakuvat lopultakin auki (yllättäen se ei uudella ulkoisella lukijallani onnistunut, mutta työkoneeni omalla sisäisellä kortinlukijalla kyllä), ilahdutan teitä muutamalla kriittisen tärkeällä otoksella. Näillä toivon saavani kansalaisjournalismin Pulitsari-palkinnon, ellei kriittinen yleisö tekstiviestiäänestä minua pois ehdokkaiden joukosta liian pienen ja piilossa pysyvän rintavarustälykkyyteni takia.

Aloitan tärkeimmästä. (Huomattakoon, että tuo yksi kevytversio oli kuusiopakkauksessa niin ovelasti, että huomasin sen vasta kassalla, enkä viitsinyt enää paeta sitä vaihtamaan oikeaan juomaan. Join kyllä tuon viallisenkin yksilön, ja se oli juuri niin pahaa kuin olettaa voi.)


Tässä vieraassa ja primitiivisessä kulttuurissa oli selvästi tapana muistella vainajia tavalla jos toisellakin. Yleensä tämä ilmiö purkautui ilmoille erilaisiin aitoihin kiinnitettynä esineistönä.


Yllä näkyy hieman kestävämpi versio, alla todennäköisesti huomattavasti lyhyemmän ajan toimiva. Tosin jälkimmäisessä ajoitus oli arvatenkin varsin merkittävä osa koko ilmiötä.


Oheen länttään (fani)videon yhtyeeltä, joka on kotoisin visitoimastani kaupungista. Tämä kipale on soinut niin työpaikallani, päässäni kuin autossanikin loppukesän aikana varsin runsaasti. Kun nupit kiskaisee sopivasti kaakon suuntaan, tästä tulee minulle aina mielikuva livekeikan aloittavasta vedosta, jolla yleisön saa edes jokseenkin heräämään.


(Interpol: Untitled)

A Sort of Homecoming

Olen kotoutunut. Oli tarkoitus laittaa tänne matkani kaikkein oleellisimman seikan kiteyttävä kuva lukijoitteni iloksi tai suruksi, mutta omistamani kortinlukija ei tietysti ymmärrä mitään kamerani käyttämän SDHC-kortin päälle (vaikka vanhaa SD:tä toki tukeekin). Siispä palaan aiheeseen yhtä nörttiostosta myöhemmin.

Voisin kuitenkin tarttua saamaani haasteeseen ja ilahduttaa teitä siis viidellä kappaleella, jotka ovat soineet korvissani ja muutenkin päässäni viimeisten kuukausien aikana. Mitään tuoreita tämän syksyn hittejä ei kannata odottaa, sillä (myös) musiikkimakuni suhteen olen valikoiva ja trendejä väistelevä, ja osittain jämähtänyt jonnekin menneille vuosisadoille.

Koska olin jo ajatellut ujuttaa joitakin näistä kappaleista kirjoitusteni oheen enkä nyt ehkä muutenkaan viitsi tuhlata niitä kaikkia heti (ja tietysti haluan myös jättää lukijani musiikkikoukkuun kuin narkkarit odottamaan seuraavaa annostaan –blog.ilk.huom.), ajattelin soveltaa haasteen sääntöjä ja pistää yhden kappaleen viiden seuraavan postaukseni lisukkeeksi, mahdollisuuksien rajoissa postauksen aiheeseen sopivasti. Mikäli tämä ei teitä miellytä, voitte valittaa aiheesta lähimpään hyvin varustettuun kirjakauppaan. Arkipäivän anarkistina jätän myös uudet haastekirjeet lähettämättä, varsinkin kun useimmissa seuraamistani blogeista on oma luolassa evästä syövä viisikko esitelty.

Ensimmäinen kappale ei liity kotiinpaluuseeni oikein mitenkään, mutta on sikäli ajankohtainen, että esittäjät pistäytyivät Suomessa tasan viikko sitten tukemassa hieman tunnetumpaa pumppua. Jatkoa seuraa... no, jatkossa.


(Editors: Bullets)

P.S. Videosta on tarjolla myös ääntä vähemmän särkevä versio, jota ei kuitenkaan saa ujutettua postauksen osaksi. Katsokaa, jos kiinnostaa.

I had a secret meeting in the basement of my brain

Syksy, ilmeisestikin.

Olen ollut varsin laiska kirjoittamaan, mikä pistettäköön muiden kiireiden piikkiin. Kiireet ovat toki tuoneet myös muutoksia mukanaan, ja edessä niitä on lisää. Ensi viikon olen poissa kaukana aavan meren tuolla puolen jossakin maassa, jonka kaukorantaan laine liplattaa. Siellä eivät natiivit puhu juurikaan pohjoismaisia kieliä ja kännykän mukaan ottaminen olisi turhaa, joten se jää kotiin. Toivottavasti raukka pärjää yksinään. Ehkä pitäisi pyytää naapuria kastelemaan sitä.

Paluun jälkeen seuraava isompi muutos lienee selkäänpiiskaajan vaihtuminen. Leipä tulee ansaittua jatkossa hieman eri tavalla kuin tähän saakka, mikä nostanee työskentelymotivaatiota taas vaihteeksi ja aikaansaanee useita pötsihaavoja ja hermoromahduksia — ja tietysti vähentää bloggaukseen käytettävissä olevaa aikaa entisestään, mikä aiheuttanee pienten karvaisten käsien yhteentaputusta ja iloista hihkumista lukijoideni kotopuolissa.

Toisaalta olisi ollut vielä isompi muutos tarttua yhteen toiseen tarjottuun haastatteluun, joka olisi saattanut poikia paikan ison meren takana. Minä taidan olla jotenkin nyhverö, kun näin kovasti takerrun kotimaani multaan, mutta täällä on koti ja täällä on kolo ja nörtillä pehmoinen pääolo.

Tänään taidan myös viettää varsin erikoisen illan ja istua vain telkkarin ja läppärin ääressä. Lieneekin ensimmäinen sohvaperunainen koti-ilta sen jälkeen, kun tuli saatua tapetointiurakka valmiiksi ja tavarat suunnilleen paikoilleen.

Hämmentävää, että minä oikeastaan odotan sitä kuola valuen.


(Viikate: Syys)

The Perfect Kiss

Alcinoe kirjoitti (Annikin jalanjäljissä) suudelmista ja suuteluhistoriastaan. En nyt ajatellut mennä omaan historiaan, mutta kun aihe kuitenkin on kiinnostava, voisin näin kirjoittaa (jälleen yhden) pienen "olen yhä hengissä" –postauksen.

Kävin runsaat pari viikkoa sitten keskustelun siitä, onko oikeasti olemassa hyviä suutelijoita. Oikeastaan kyse oli jonkinlaisesta määrittelystä hyvälle suutelijalle. Keskustelukumppanini mielestä sellaisia on, vaikka tietenkään mitään universaalia mitta-asteikkoa ei (millekään) suoritukselle voi oikein asettaa. Hänellä oli ainakin vahvat mielipiteet siitä, millaisia ovat huonot suudelmat, ja kieltämättä niiden tunnusmerkit tuntuvat eri ihmisten puheissa toistuvan usein kovin samanlaisina. Erityisesti toisen osapuolen tukehduttaminen oman kielen avulla tuntuu keräävän miinuspisteitä.

Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on pakostikin lähinnä henkilökohtainen mieltymys eikä mikään mitattavissa oleva taidonnäyte. Olen aina kallistunut enemmän sille kannalle, että suudelmien miellyttävyydessä on kyse ihmisten yhteensopivuudesta. Sama pätee minusta myös niin seksiin kuin suhteiden ei-fyysisiin piirteisiinkin. Minusta se on makuasioissa jopa aika itsestäänselvää, vaikka cosmojen yms. läpysköiden kansissa kovasti mainostetaankin jotain yleisiä vinkkejä taitojen kartuttamiseen. (Sen verran voin toki antaa asiassa siimaa, että täyttä kädettömyyttäkin maailmaan tuntuu mahtuvan, ja sikäli tuollaisille jutuille voi olla ihan niiden tarpeessa olevaakin — pun intended — yleisöä.)

Sikäli koko pohdinta on aika turhaa ja typerää, että mitään pisteitä ei noista suorituksista jaeta (tai ei ainakaan pitäisi). Toisaalta ihmiset kuitenkin pitävät toisista suudelmista enemmän kuin toisista, eikä sen tunnustaminen minusta ole mitenkään ilkeää ketään kohtaan. Ei sillä, että suoritusten analyyttinen vertaaminen keskenään olisi välttämättä kovinkaan mukava puheenaihe toisen osapuolen kuullen, tai kovin järkevää puuhaa edes itsekseen pimeinä talvi-iltoina.

Saatte olla toki eri mieltä. Vaikka kaikesta.

No, kerrottakoon siitä historiasta nyt kuitenkin sen verran, että äitini mukaan minä olin suudellut jo tarhassa (ja siis itsekin ihan tarhaikäisenä -pedof. syyt. vältt. huom.) jotain tyttöä, tai ehkä paremminkin hän minua, kun minun aloitekykyni tietää. Itse en siitä kotona ollut kertonut, mutta äitini kuuli asiasta tytön äidiltä. Pienokainen oli kuulemma kehuskellut kotona tapahtuneella silmät loistaen. Itse tosin en muista koko tapahtumaa, joten kyseessä saattaa olla vain äitini keksimä tarina kannustamaan minua heterouden tielle. Joka tapauksessa olen itseeni aika pettynyt sen takia, etten sitten tajunnut ottaa moista (siis suutelua, en heteroksi kannustamista) tavaksi ennen kuin vasta monia, monia vuosia myöhemmin (tosin en lastentarhoissa -jäll. pedof. syyt. vältt. huom.).

(Kuva: Francesco Hayez: Il Bacio)

The pretense is not what restricts me

Kerrankin olen tilanteessa, jossa voisin houria joutavuuksia vaikka kuinka monesta asiasta, mutta ei ole aikaa tehdä sitä. Voisin — ja jopa tekisi mieleni — avautua hieman vaikka tuoreehkosta uutisesta ja siitä, kuinka Yhdysvaltain armeijan ei ilmeisesti tarvitse noudattaa minkäänlaisia lain tai yleisen(?) moraalin sanelemia toimintamalleja saadakseen loputtomasti rahoitusta ja valtion tukea ylipäänsä ja pysyäkseen muutenkin paksuna ja hyvinvoivana. Parista muustakin asiasta voisin kirjoittaa, mutta ne eivät ole nyt niin ajankohtaisia, ettenkö voisi siirtää niiden käsittelyä myöhäisemmäksi.

Sen sijaan voisin kertoa eräästä ystävästäni, joka on paitsi ohjannut minua kiinnostavan musiikin pariin, myös ehdottanut erästä järjestelyä elämiemme elävöittämiseksi. No, en kerro sen enempää itse ystävästä, mutta järjestelystä kyllä.

Noin kaksi ja puoli viikkoa sitten valittelin kyseiselle ihmiselle yleistä maailman kamaluutta, ja hän puolestaan kertoi (huomattavasti hillitymmin sanakääntein) olevansa stressaantunut töistään. Hän ehdotti, että mikäli kahden viikon sisällä asioissa ei tapahtuisi parannusta — eli minä en tulisi edes hieman iloisemmaksi ja hän edes hieman vähemmän stressaantuneeksi — keksisimme toisillemme hoitomuodot vaivoihimme. Jotta koko hommassa olisi jonkinlaista ideaa, toisen keksimästä hoitomuodosta ei tietenkään saisi kieltäytyä. (Hoitomuotojen tulisi toki olla ajallisesti, kustannuksellisesti ja "käytöksellisesti" järkeviä, eli puolen vuoden retriitti Nepaliin ei todennäköisesti tulisi kysymykseen.) Viimeistään siksi, että erään aiemmin saamani kommentin ideoimana pyrin vastaamaan hieman entistä ennakkoluulottomammin myöntävästi ehdotuksiin, päätin tarttua haasteeseen.

Tuo kahden viikon aikaraja umpeutui muutama päivä sitten. Ystäväni ei ole ainakaan merkittävästi vähemmän stressaantunut töistään kuin pari viikkoa aiemmin, joten nyt minun on keksittävä hänelle jotain sopivaa toimintaa stressinpoistajaksi. Hetkellinen poisto toki onnistuu melko helpostikin, mutta toivoisin saavani aikaan jotain pysyvämpää vaikutusta. Koska oma pääni ei (edelleenkään) toimi kovin kehuttavasti, en toistaiseksi ole keksinyt mitään erityisen lupaavaa.

Minun on osaltani ollut pakko myöntää, että hän on (juuri ja juuri, rimaa hipoen) vapautunut omasta keksimisvastuustaan — mikä saattaa olla ihan hyvä asia, sillä kerrottuani tuosta kieltäytymisen systemaattisesta välttelystä ystäväni suunnitteli käskevänsä minut noudattamaan tuota linjaa hyvinkin jyrkästi muutaman viikon ajan (visioiden muun muassa pyytävänsä minut sen jälkeen siivoamaan hänen keittiönsä). Ihan niin rohkea en edelleenkään taida olla, että olisin moisesta pelkästään innostunut.

Kevyesti keskellä päivää

Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista.

Postilaatikossa oli kuusi viestiä, joista viisi automaattisia ja siis ainoastaan yksi, josta tarvitsi välittää. Sekään ei ollut henkilökohtainen vaan isommalle joukolle lähetetty ilmoitusviesti, joka ei vaatinut toimenpiteitä (huvittuneen hymähdyksen lisäksi). Nenäni eteen hommia kantavat henkilötkin ovat poissa pari-kolme viikkoa, eli juuri sopivasti seuraavaan lomaviikkooni asti. Kun taivaalta vielä sataa kissoja ja koiria ja muita matelijoita, lämpimiin sisätiloihin töihin palaaminen oli oikeastaan aika rentouttavaa. Kun stereot eivät kotona ole vieläkään kiinni kaiuttimissa eikä ulkoinen kovalevy ketjutettuna koneeseen, musiikin kuunteluni lisääntyy toimistoympäristössä taas aivan uusiin sfääreihin. Sitä paitsi nyt minulla on hyvä syy istua koneella taas monta tuntia päivässä, ja minulle vielä maksetaan siitä. (Ainakin nimellisesti.)

Olisin minä ehkä silti halunnut jäädä aamulla sänkyyn makaamaan.

Huomenna vaihtuu elokuuksi

Jälleen kerran kesä on kirmannut ohi ja yli kuin pegasus bulgarialaisjugurtissa. On tapahtunut pieniä asioita ja isoja asioita, ja on ollut tapahtumatta pieniä asioita ja isoja asioita. Ja on tullut kirjoitettua järkyttävän typeriä ja mitäänsanomattomia virkkeitä blogiin, mistä todisteena edellinen.

Ehkä minun kesästäni kertoo kaiken oleellisen se, että sen todennäköisesti paras saavutus oli meressä uiminen pari päivää sitten. Ei sillä, että se olisi ollut tämän kesän mukavin päivä. Mutta olihan se kieltämättä onnistunut uimasuoritus.

If It Be Your Will

Joskus sitä vain räpiköi kiinni itsessään. Oman onnensa eteen asettaa kaikki löytämänsä esteet, ja vielä pyytää naapurin mukaan etsimään lisää. Ja oikeastaan kyse on siitä, että kannattaisi vain kerrankin vastata myöntävästi, tai ainakin pidättäytyä kieltäytymästä.

Mutta eihän sellainen käy laatuun. Sellainen olisi päätöksen tekemistä, ja siinä minä en ole hyvä. Ehkä voisin ollakin, jos sitä kokeilisin, mutta en kokeile. En oikeastaan ikinä.

Päinvastoin, minä vältän päätösten tekemistä aina viimeiseen asti. Töissä uskallan sanoa vankasti mielipiteeni johonkin asiaan, jos olen siitä aivan varma ja se kestää kuinka kriittisen tarkastelun tahansa. Mieluummin annan päätökseni tai työni jäljet jollekin muulle, jotta hän voi ne hyväksyä (ja mieluiten ottaa niistä myös lopullisen vastuun).

Kuten tarkkanenäisimmät katsojani ovat jo varmaan kuulleetkin, en ole erityisen uskonnollinen ihminen. En kysy neuvoa jumalilta, koska kiinnostukseni mytologisiin olentoihin on kovin pinnallista ja uskoni niihin sangen epäröivää, ellei peräti täysin kieltävää. Vankkumattoman uskoni horoskooppeihin jokainen voi itse todeta. En siis oikein pysty pohjaamaan päätöksiäni isompiin auktoriteetteihin ja piiloutumaan sellaisten selän taakse (josko horoskoopeilla kovin kummoista selkää olisikaan).

Joskus taannoin keksin kuitenkin tavan kiertää tätä rajoitetta: minä heittelin vähäpätöisten valinnan hetkien edessä kolikkoa. Kyllä, toistan: heitin kolikkoa. Minä, joka olen saanut kuulla ihan korkeakoulutasoisen opetuksen muodossa, kuinka kyseessä on lopulta satunnainen ilmiö, jonka tuloksen todennäköisyys on teoriassa aivan tarkasti ennustettavissa. Puolustuksekseni sanottakoon, että heittelin kolikkoa ilmaan aina lähinnä saman kysymyksen edessä lauantai-iltaisin: "Lähteäkö tänään baariin vai ei?" Ehkä johtui täysin annetuista vaihtoehdoista, että yleensä seurattuani kolikon antamaa neuvoa (kumpi ikinä se olikin) olin tyytyväinen sen "päätökseen", mikä tietysti kannusti nakkelemaan maksuvälinettä ilmaan jatkossakin. (En minä siihen touhuun silti mitenkään koukkuun jäänyt, ja kokaiinin avulla siitä oli ihan helppo päästä eroon.)

Itsessään tuo olisi kovin harmiton, joskin ehkä nolo tapa (jos sitä nyt tavaksi voi edes sanoa). Jos nyt kuitenkin alan analysoida itseäni puhki, niin kaipa voisin nähdä siinäkin kovaa hinkua olla tekemättä itse päätöksiä vaan antaa ne jonkin toisen — tässä tapauksessa modernin oravannahan — käsiin.

Kaipa tämän kaiken voisi selittää vastuun pakoiluna. Tosin se ei kuulostaisi lainkaan imartelevalta minun kannaltani, joten jätän selittämättä ja syytän sen sijaan kärpässieniä. Tästä pohdiskelusta voi muutenkin vetää ainakin sen johtopäätöksen, että oman itseni analysointi on syytä lopettaa mitä pikimmiten ja keskittyä vaikka pubitikan heittoon.

Niille hiton kärpässienille haluan nyt kuitenkin uhmaikäni alkutaipaleella saattaa tiedoksi seuraavaa: nyt minä olen päättänyt ottaa riskin ja kantaa vastuun sen seurauksista, ja ihan piruuttanikin nautin siitä.


(I Love You But I've Chosen Darkness: The Owl)

Burning Down the House

hei isä ja äiti stop olen hengissä stop uutta tapettia on seinässä jo enemmän kuin vanhaa stop vastahan tässä puolitoista vuotta tuli tätä remonttia aiottua stop nyt on toisaalta hyvä aika stop kukapa sitä lomallaan muuta tekisikään kun ulkonakin on hellettä stop kylppäri varmaan meneekin sitten kokonaan uusiksi ja tilit samalla iloisesti pakkasen puolelle stop

p stop s stop pientä malariaa ilmassa stop pahuksen baarisääsket stop

Communication

Tänään on ollut useammassakin mielessä tapahtumarikas päivä, jos asiat suhteuttaa minun elämäni normaaliin, tylsyyteen kuollutta etanaa muistuttavaan hektisyyteen. Tapahtumarikkaus ei tietenkään ole yhtä hienoa kuin raharikkaus, sillä jälkimmäisellä on helpompi saada bikinimalleja kanssaan samaan porealtaaseen, mutta realismin ja tukanleikkuun nimissä keskityn nyt ensimmäiseen.

Varsinainen päivä alkoi visiitillä Kierrätyskeskukseen, jonne heitin yhden monitorin ja olohuoneeni nurkassa yli puoli vuotta poiskuljetusta odottaneen ison putkitöllöni. Ei, kaikissa asioissa minä en ole erityisen nopea, ahkerasta nyt puhumattakaan. Tänään kuitenkin olin, ja vielä niin ajoissa liikkeellä, että sain hengittää raikasta ilmaa parikymmentä minuuttia aamulla keskuksen pihassa ennen kuin tavaroita alettiin ottaa vastaan. Kaipa ne olisi voinut ulkona oleville pöydille jättää kysymättäkin, mutta minä nyt kuitenkin ajattelin odotella kiltisti ihmistä, jolle kertoa asiasta.

Matkalla kotoa melkein-hyväntekeväisyyteen ja sieltä töihin tuli kuunneltua aika monta kertaa Interpolin uusimman levyn avauskappale, missä ei normaalitilassani ole mitään hirveän erikoista. Levyn kolahdettua postiluukusta viime viikolla olin kuitenkin kyvytön kuuntelemaan sitä tai mitään muutakaan minun musiikkimakuni normaaliin pirteyssektoriin osuvaa. (Mikä on muistaakseni ensimmäinen kerta elämässäni, kun noin käy. Elämme outoja aikoja, ystävät ja muut hyväkkäät.) Tosin olin minä sitä kuunnellut jo muutenkin tällä viikolla, joten ei se tämän päivän tapahtumarikkauteen liity, mutta sainpahan vähän täytettä tähänkin postaukseen.

Töihin päästyäni selvisi puolivahingossa, että minun ja erään ystäväni välinen runsaan kuukauden mittainen hiljaisuus johtui puhtaasti sattumasta ja sitä seuranneista väärinymmärryksistä. Pidimme yhteyttä sähköpostitse, ja viimeisin viestini hänelle oli jostain syystä jäänyt menemättä perille. Me molemmat sitten oletimme olevamme viimeisenä ns. äänessä ollut ja odotimme vastausta toiselta, uskaltamatta lähettää uusia viestejä siinä pelossa, että hiljaisuus johtui "kamalasta, sanoinkuvaamattomasta loukkauksesta" (ystäväni sanoja vapaasti lainaten), jolla olimme toista täysin tarkoituksetta paiskanneet. Ja nyt syyksi siis paljastui yksinkertaisesti se, että yksi kirottu viesti oli jäänyt poikittain johonkin piuhaan.

Vaikka tässä hattarantuoksuisessa postauksessani näin olikin onnellinen ja ällöttävä söpöilevä loppu, moinen kommunikaation hauraus pistää kieltämättä miettimään, mihin kaikkeen onnettomaan ihminen voikaan törmätä ja mitä kaikkea menettää puhtaasti väärinkäsitysten takia.

Hidon pitkä meemi

Tiina tavallaan vähän vihjasi, että toisaalla olisi joku meemi, jota tehdessä jäljellä oleva elinaika lyhenisi taas lupaavasti. Siispä ei muuta kuin toimeen.

ALKUKYSYMYKSET

1. Syysi tämän gallupin aloittamiseen?

Kukaan ei tänäänkään tullut kadulla vastaan ja ampunut päähän.

2. Paljonko kello on?

Liian paljon.

3. Tämän hetken tunnelmat?

Väsyneet, mutta eivät ollenkaan onnelliset.

SITTEN SIIRRYMME VARSINAISIIN KYSYMYKSIIN:

1. Millainen on unelmiesi nenä?

Sellainen suunnilleen keskellä kasvoja oleva. Niin itsellä kuin muillakin.

2. Minkä muotoinen olisi unelmiesi televisio?

Sen verran epäumpio, että ruudun näkee. Joidenkin ohjelmien kohdalla se umpio olisi toisaalta parempi ratkaisu.

3. Minkä väriset hampaat Marsilaisilla on mielestäsi?

Riippuu viikonpäivästä. Ovat ailahtelevia pirulaisia, ne.

4. Tiedätkö, kuka on Vladimir Horowitz?

No höh, tietysti.

5. No kuka se on? Jos vastasit edelliseen kyllä, kerro ihmeessä. Jos vastasit ei, koita arvata!

Ei pienintäkään aavistusta. Sukunimen perusteella veikkaan Winona Ryderin isää.

6. Kenen kanssa mieluiten soutaisit Atlantin yli? Perustele.

Vihamieheni, jos hänen jalkansa on valmiiksi valettu betoniin. Perille ei kannata odottaa molempia.

7. Kuka/mikä on elämäsi hyönteinen?

Nigella Lawson.

8. Minkä antaisit nimeksi nelihäntäiselle, myrkynvihreälle hamsterillesi?

Yhdennäköisyyden takia ehkä Dorian II.

9. Kenen toivoisit pumppaavan sydäntäsi, jos se ei olisi automaattinen lihas?

DNR.

10. Oletko todella elossa vai onko se vain ihmiskunnan sinuun iskostama olettamus?

Jos se on olettamus, niin on hiton huonosti iskostettu.

11. Osaavatko kärpäset uida?

Ehkä eivät, mutta punnukset jaloissa ne osaavat ainakin sukeltaa.

12. Onko sinulla lempi seksifantasiaa?

Kaikki lempiseksini on fantasiaa.

13. Jos on, niin kerrohan millainen?

Aloitan yleensä siitä, että minun pitää itseni olla siinä mukana. Sen jälkeen ei teekään enää mieli jatkaa pitemmälle ja ruokahalukin on mennyttä.

14. Onko isäsi fiksu mies?

On, ja omena on tippunut todella, todella kauas puusta.

15. Oletko syönyt saippuaa?

Työmaaruokalan tarjonnan tietäen varmasti olen.

16. Ovatko Muumit pelottavia?

Pimeällä kadulla epäilemättä.

17. Mikä on maailman turhin asia?

Maailma.

18. Mitä saat yleensä kuulla ulkonäöstäsi?

"Eikö valtio voisi kustantaa sinulle jonkinlaisia isoja paperipusseja muiden iloksi?"

19. Matkustaisitko Kuuhun, jos saisit tilaisuuden?

Luulen, että minulta ei edes kysyttäisi mielipidettä ennen kuin olisin jo rahtialuksen ruumassa.

20. Oletko koskaan tuuminut millaista olisi olla sika?

Kysymyksen konditionaali hämää.

21. Ovatko ruotsalaiset viisaita?

Sulkekaa minut kymmeneksi vuodeksi kartanoon kahdestaan prinsessa Victorian kanssa, ja voin esittää valistuneen mielipiteeni.

22. Jos kuristat smurffia, minkä väriseksi sen kasvot muuttuvat?

Vaaleanvihreiksi kevyellä Burberry-kuviolla.

23. Miksi kaukoäädintä painetaan kovempaa kun patterit ovat loppumassa?

Painostus ja uhkailu tehoaa aina paremmin kuin kiltti pyyntö.

24. Onko homoerotiikka mielestäsi kiihottavaa?

Mieluummin katson vaikka jääkiekkoa. Myös esileikkinä.

25. Mihin avaruus loppuu?

Mainoskatkoon.

26. Onko outoa rakastaa Disneyn piirrettyjä?

Kaukorakkaus on ihan ok, mutta aviovuoteen jakaminen alkaa mennä vähän yli.

27. Mitä kirosanaa käytät kaikkein eniten? Vai kiroiletko ollenkaan?

"Rakkaus".

28. Mikä on maailman tärkein kysymys?

"Paljonko maksaa?"

29. Kenen kanssa haluaisit harrastaa seksiä?

Riippuu hinnoista.

30. Millaisessa tilanteessa on hyväksyttävää lyödä poliisia?

Jos on itse se samainen poliisi.

31. Ovatko delfiinit söpöjä?

Johdatteleva kysymys! Minä oikeasti luulin sen olevan täysi-ikäinen.

32. Oletko koskaan puhunut vain päästääksesi ääntä?

Lähinnä sen takia.

33. Tajuatko edes itsekään miten typerältä se kuulostaa?

Se kuulostaa huomattavasti fiksummalta kuin puheeni muuten.

34. Puhutko paljon itseksesi?

Sen verran, että puhelimeni tuuttaa kaikille muilla jatkuvasti varattua.

36. Mitä on tärkeintä boikotoida?

Boikotteja.

37. Inhoatko kastematoja?

Luulen niiden inhoavan minua enemmän.

38. Mille koirarodulle on ominaista sininen kieli?

Riittävästi kuristamalla varmaan mille tahansa.

39. Valehteletko usein?

Vain puhuessani tai kirjoittaessani.

40. Kenelle valehtelit viimeksi jostain asiasta?

Sille, jolle viimeksi puhuin.

41. Hyi sinua, etkö tiennyt, että valehteleminen on rumaa?

Jos valehtelija itse on ruma ja puu kaatuu metsässä yksikseen, onko sillä lopulta väliä?

42. Oletko koskaan tippunut katolta?

En riittävän korkealta.

43. Tuntuuko sinusta joskus, että avaruusoliot ovat yön aikana käyneet ryöstämässä aivosi?

Toki, samalla kun veivät Ferrarin pihastani.

44. Oletko rehellinen itsellesi?

En, koska en ole ikinä luottanut siihen kaveriin.

45. Onko sinun koskaan tehnyt mieli vetää jonkun nalle vessanpytystä?

Ei, mutta sen omistaja kyllä.

46. Miksi blondeja pidetään tyhminä?

Meillä ne pysyvät pitämättäkin. Eikun äh.

47. Kenen opettajan kanssa voisit asua saman katon alla, jos olisi pakko?

Jos hänellä olisi isot munkit, on ihan sama, ketä hän opettaisi.

48. Mikä on pahin syntisi?

Yleisimmin taidan rikkoa käskyä "Älä houri".

49. Oletko luulosairas?

Ainakin on hyvin vahva tuntemus siitä, että minulla on kaikki luulosairauden oireet.

50. Pidätkö maksalaatikosta?

Ystävänä kyllä.

51. Kumpi; Barbie vai Bratz?

Ken tietää.

52. Mikä on hölmöin juttu mitä olet ikinä tehnyt?

Syntyminen.

53. Mikä naisten rinnoissa viehättää miehiä?

Öö...? Mikä niissä ei viehätä miehiä?

54. Kenen kanssa haluaisit mennä naimisiin?

Minun blogissani ei kiroilla.

55. Entäpä kenet tahtoisit työntää parvekkeelta alas?

Itseni.

56. Mikä on elämän tarkoitus?

Aiheuttaa muille enemmän mielipahaa kuin mitä saa itse osakseen.

57. Oletko kuuhullu?

En, vain muu hullu.

59. Onko Suomi hyvä maa? Perustele.

Asteikolla yhdestä kymmeneen sanoisin Suomen saavan arvosanan "Pohjoismaa".

60. Kuka on maailman seksikkäin nainen?

Veikkaisin, ettei ainakaan maailman parrakkain nainen.

61. Entäpä seksikkäin mies?

Kts. ed.

62. Miksi marsuja kutsutaan marsuiksi?

Koska jos niitäkin kutsuttaisiin mursuiksi, häkin ostaminen olisi hämmentävämpää.

63. Ovatko amerikkalaiset tyhmiä?

Kun minut ja prinsessa Victoria noudettaisiin sieltä kartanostamme kymmenen vuoden kuluttua, kummallakaan meillä ei varmaankaan olisi minkäänlaista vastausta tähän.

64. Oletko koskaan kokeillut huispausta?

En muistaakseni, mutta eiköhän sekin selviä seuraavan kerran sukupuolitautiklinikan testeissä.

65. Tiedätkö edes mitä se on?

Jos vastaus menee oikeuden pöytäkirjoihin, minulla ei ole aavistustakaan, mistä puhutaan.

66. Uskotko joulupukkiin?

Eiköhän hän ole ihan yhtä luotettava kuin minäkin. Eli en todellakaan.

67. Onko lohikäärmeitä ollut olemassa?

Tätä teidän täytyy kysyä muilta, sillä itse en tunne lainkaan kalastusta. Veikkaisin, että jos on, syypää niiden katoamiseen on Itämeren happikato.

68. Onko sinulla lyhyt pinna?

Ei suinkaan, mutta on se nyt Saatana, että näistä Perkeleen meemeistäkin tehdään nykyään näin Helvetin pitkiä.

69. Mikä on mielenkiintoisin asia maailmassa?

Kts. kohta 53.

70. Milloin viimeksi kerroit jollekin rakastavasi häntä?

Täytyy tarkistaa kuitista.

71. Oletko koskaan viillellyt itseäsi?

En, mutta harva se viikko sahaan itseni kahtia.

72. Mikä on anteeksiantamattomin teko koko maailmassa?

Kts. vastaus 52.

73. Mitä tekisit, jos joku opettajistasi yrittäisi iskeä sinua?

Iskisin takaisin, ja vyön alle. Paitsi jos kyseessä olisi sen luokan sensei, ettei takaisin olisi enää iskemistä.

74. Onko appelsiinimehu hyvää?

Vodkan kanssa kyllä, varsinkin ilman appelsiinimehua.

75. Jos avaruus on ääretön, niin mistä sen tiedetään olevan ääretön?

Jos se äärettömyys on lähtöoletus, niin menkää kysymään Aristoteleelta. Tai menkää vaikka tupakalle — ihan sama, kunhan jätätte minut rauhaan.

76. Oletko koskaan koettanut työntää päätäsi muurahaispesään?

Riippuu siitä, mistä päästä tässä nyt puhutaan.

77. Missä haluaisit harrastaa seksiä, jos saisit valita paikan?

Jossain muualla kuin unissani.

78. Kuinka vanhana opit lukemaan?

Toivottavasti ennen eläkeikää.

79. Oletko koskaan ajatellut olevasi outo?

Ei ole käynyt mielessäkään — mikä saattaa olla aika outoa.

80. Kuka on maailman turhin julkkis?

Tiukka kisa, jossa jaetaan lähinnä vain jaettuja ykkössijoja.

81. Entäpä tyylikkäin julkkis?

Vähäpukeisin.

82. Oletko koskaan imenyt suoraan maitoa lehmän utareesta?

Sovimme, ettemme puhu siitä julkisesti, joten en kommentoi.

83. Mitä kieliä osaat puhua?

Kuuntelijoiden mielestä en yleensä mitään.

84. Onko Seth Green söpö?

Ehkä taljana takan edessä.

85. Kenen kanssa menisit mieluiten alasti suihkuun?

Miesvankilassa en todennäköisesti kenenkään, jos voisin asiaan vaikuttaa.

86. Millä olennolla on häntä ja sarvet?

Hah. Tiedän, että kysymykset hamsterista ja marsuista yrittävät johtaa harhaan, mutta tiedän silti oikean vastauksen olevan se kohdan 31 delfiini.

87. Kumpi oli ensin; muna vai kana?

Jompikumpi -haukka.

88. Mikä eläin äidistäsi tulee ensimmäisenä mieleen?

Ei ainakaan lepakko.

89. Ovatko mursut kivoja?

Ovat, jolkotellessaan häkeissään pienissä juoksupyörissään.

90. Oletko koskaan uinut järvessä vaatteet päällä?

Kukaan sivusta seurannut tuskin kutsuisi sitä uimiseksi.

91. Tiedätkö, mikä on Runescape?

Tiedän, lääkäri kirjoitti sitä nivusteni ihottumaan.

92. Onko sinulla oma hengaaja joukossasi?

Minulla on kokonainen lauma omia salibändäreitä.

93. Tekeekö mielesi Vaasan Ruispaloja juuston kera?

En tunnusta mitään, elleivät Ruispalot Vaasasta ole täysi-ikäisiä.

94. Oletko henkisesti vai fyysisesti kiero ihminen?

Fyysisesti olen uljaan suoraselkäinen kuin Quasimodo, henkisesti olen paljon terveempi. Oikea vastaus on siis "henkisesti".

95. Miksi Nasse-setä on vihainen?

Minä en tietenkään tiedä siitä pyörän satulan voitelemisesta vaseliinilla mitään, joten ainakaan minulle ei kannata olla mistään syystä.

96. Jos murhaisit jonkun, miten tekisit sen?

Salakavalasti.

97. Uskotko keijuihin?

En todellakaan, ja kerron sen niille aina kohdatessani.

98. Tiesitkö, että joka kerta, kun joku kieltää uskovansa keijuihin, yksi keiju kuolee?

Tiesin, että joka kerta kun ajan humalassa keijujoukkoon maastoautolla, todennäköisesti vähintään yksi keiju kuolee. (Jos ei, toinen kerta yleensä auttaa.)

99. Söisitkö kuolleen Tarantellan, jos saisit vastineeksi 10 000 euroa? (Mieti tarkkaan, oletko varma pystyisitkö siihen)

Sen tiedän, etten söisi 10 000 euroa, jos saisin siitä hyvästä kuolleen tarantellan.

100. Oletko koskaan ennemmin vastannut näin typeriin kysymyksiin?

Töissä joka päivä.

LOPPUKYSYMYKSET:

1. Tykkäätkö roikkua pää alaspäin?

Onhan se vaihtelua pää ylöspäin roikkumiselle.

2. Osaatko murista?

Kun on jonkun nilkka hampaiden välissä, on vaikea äännellä muutenkaan.

3. Onko kaapissasi jo valmiiksi verinen kirves?

Sitä pitää kysyä kaappitontultani.

4. Oletko helpottunut, että tämä gallup loppui?

Onhan se hyvä alku, kun kaikki muu tuntuu vain jatkuvan.

5. Kuinka kauan sinulla kului tämän tekemiseen?

Neljä päivää, yksitoista yötä ja käytetty uunikinnas.

6. Ja olet vielä täysin järjissäsi?

Hek. Tööt.

Somewhere the rainbow ends my dear

Isä, minä olen tehnyt syntiä. Niin, sitä samaa, ikuista, jatkuvaa syntiä kuin aina ennenkin. Sitä ainoaa syntiä. Minä olen ollut (ja olen) typerä.

Nyt viikonloppuna olen sohvani kangasta reilusti kuluttaen miettinyt, miten oikeastaan elämääni elän. Tulin siihen johtopäätökseen, että minä olen kuin joka toisesta tarinasta tuttu sivuhahmo, joka vain odottaa. Ja odottaa. Tiedättehän te ne tarinoiden tarjoilijattaret jossain sivukylien kuppiloissa, jotka elävät tippien varassa ja joiden ainoa unelma elämässä on se, että jonain päivänä asiakkaaksi tulee joku komea ja rikas adonis, joka kaappaa heidät urheiluautoonsa ja ajaa heidät auringonlaskuun ja onnellisuuteen jossain aivan muualla. Minä olen sellainen hahmo. No, en tosin tarjoilijatar, enkä nyt ihan tarkalleen ottaen edes tarjoilija, ja unelmanikin on enemmän sellaista rikasta, tyhjäpäistä perijätärsorttia, mutta ehkä ymmärrätte, mitä yritän sanoa. (Jos ymmärrätte, niin hyvä. Itse en ole ihan varma, pysynkö enää kärryillä.) Minä olen Hollywoodin liepeillä olevaan kuppilanmurjuun jämähtänyt wannabe-tähti, jolla on oma käsikirjoitus pöytälaatikossa ja hiljakseen hiipuva toive siitä, että joku tulee juuri sellaista minulta vielä joskus kyselemään.

Ehkä ainoa erotus noihin hahmoihin on se, että minulla ei oikeasti ole edes sitä unelmaa. Tiedän toki haluavani asioiden muuttuvan niin, että saan prinsessan ja puoli valtakuntaa ja ikuisen alennuskortin huoltoasemalle ja voin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Ongelma onkin siinä, että minulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä moinen muutos vaatii. Olen toki ollut onnellinen joskus, montakin kertaa, ja elämääni jopa yleisesti varsin tyytyväinen. (Tämä saattaa tulla monelle teistä yllätyksenä, mutta noin on joskus käynyt/ollut. Ei se nyt niin ihmeellistä ole — sataahan sitä joskus sammakoitakin.) Ehkä tuollaisiin hetkiin on liittynyt aika oleellisesti toisten ihmisten läsnäolo. Noista hetkistä olen tietenkin kiitollinen, ja niistä mahdollisesti seuranneen oman onnellisuuteni loppuminen ei todellakaan ole noiden ihmisten syytä vaan omaani.

Kenties tuo riippuvaisuus muiden läsnäolosta on vain ilmentymä siitä, että minusta nyt vain on niin kovin mukavaa jakaa asioita (lukuun ottamatta maallista omaisuuttani, joka on tietysti minun ja vain minun, ruahahaa!). Kyse siis lienee siitä, että asioista nauttiminen ja kärsiminen yhdessä tuntuu parantavan jotakuinkin kaikkia asioita. Lopulta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole (enää) mitään varsinaista tavoitetta, jota tavoittelisin. Pitkään saatoin piiloutua opintojeni taakse ja väittää niiden olevan kovin rasittava, mutta pakollinen taakka, ja oikeasti niiden loppuun saattaminen antoi elämälleni tarkoituksen. Voisin sanoa yrittäväni myös kehittää omaa töihin liittyvää osaamistani aina vain pitemmälle, mikä varmaan pitää osin paikkansakin, mutta loppujen lopuksi minulle ei tunnu olevan kiinnostusta ja jaksamista moiseen, jos ns. jokin muu puuttuu. Minulla on myös yksi aktiviteetti, jonka voisin nimetä ainoaksi varsinaiseksi harrastuksekseni (jos nyt unohdetaan ne musiikin kuuntelut ja elokuvien katselut, joita jokainen terve ja myös valtaosa himmeistä vatipäistä harrastaa), mutta ei siitäkään elämän tarkoitukseksi ole.

Voihan sitä toki elämänsä odotellenkin viettää. Sitten kun on vetänyt överit jonkin pikaruokalan saniteettitiloissa ja makaa kaakeleilla odottaen sirrakuskien tulevan ja pistävän penaaliin, voi valaistuneena viimeisillä voimillaan huokaista, että hitsinpimpula kun eipä vain sitten lopultakaan osunut mitään kohdalle. Minä tosin olen sen verran turhamainen, että haluaisin jotain vähän hohdokkaampaa. Lisäksi muutun jatkuvasti entistä kärsimättömämmäksi ja eläkeiän lähestyessä vääjäämättä vihaan odottamista entistä enemmän. Tänäänkin aamulla olin menossa urhoilemaan yksikseni sopivaan karsinaan, mutta sen portit olivatkin kiinni. Odoteltuani paikalla muutamaa minuuttia yli kymmeneen miettien vaihtoehtoisia paikkoja kirmasin takaisin kotiin yhden mahdollisen vaihtoehdon kautta todetakseni, ettei se ollut vaihtoehto laisinkaan. Netistä sitten luin, että sen kirotun portin olisi pitänyt aueta kymmeneltä, ja se varmaan aukesikin heti lähdettyäni. Jos olisin tuon aikataulun tiennyt, olisin ollut varmaan vartin myöhemmin liikkeellä eikä minun olisi tarvinnut palata kotiini odottamaan... no, jotain. Mitä tahansa.

Jos joku haluaa vaihtaa typeryyteni johonkin muuhun riippuvuuteen, vaikkapa tupakointiin, niin ottakoon yhteyttä. Tuollaisiin pahoihin tapoihin kun on edes jotain hoitokeinoja. Tietysti jos joku tietää typeryyteen tehoavia purukumeja, laastareita tai inhalaattoreita, niin saa vinkata niistäkin (tai lähettää postissa ihan lupaa kysymättä).

P.S. Mikäli tämän blogin outo nimi muuttuu piakkoin muotoon "Itsesäälimonologit", tiedätte tätä samaa vinkumista ja valitusta olevan luvassa vielä rutkasti lisää.

Pikkusormitriptyykki

Postauksen nimestä tuli nyt aika harhaanjohtava. Tuollaiseksi minä sen kuitenkin jo eilen ehdin päättää, ja kun minä jotain päätän, niin sitten muu maailma saa siihen mukautua. (Jos minä jonain päivänä päätän, että maailma on litteä, sillä hetkellä kannattaa olla sitten kaukana sen reunoista.)

Alkuperäinen ideani oli ottaa pikkusormestani kolme kuvaa, yksi eilen illalla, toinen tänään aamulla ja kolmas tänään illalla. Niistä sadat tai tuhannet ällistyneet lukijani olisivat saaneet seurata, kuinka kalvakan vaalea pienoisraaja alkaa saada punertavanmustan tai purppuran sävyjä.

No, kaksi ensimmäistä kuvaa ehdin jo ottaakin, mutta eihän niistä sävyistä saa juuri minkäänlaista selvää. Tyytynen siis toteamaan, että elämääni on lopultakin ilmestynyt edes jonkinlaista väriä, vaikka sitten vain yhden tai kahden nivelen kohdalle.

Töihin päästyäni tuo sormi on alkanut jopa taipua hieman. Toipuminen (joko aito tai valheellinen) on siis alkanut nopeammin kuin oletin. Ei tuo eilenkään hirveän kipeä ollut, mutta kun se urhoillessa osumaa otti, kanssaurhoilija irvisteli kolmenkymmenen metrin päässä ja sanoi kuulleensa, että nyt napsahti (kerrankin muualla kuin päässä). Ei kai se sitten ihan terve ole. (Siis sormi. Kanssaurhoilija saattaa olla.)

Sana (tai jotain muuta) viikonvaihteeksi

Pahoittelen kovasti aiempaa synkistelyäni. En tiedä, mistä ja miten moinen roska pääsi läpi nettiin. Mikä lie tietoliikenneongelma...

Moisen ilmiön vastapainoksi ja yleiseksi ilmanraikastajaksi ajattelin "ilahduttaa" teitä jollain, minkä löysin (tai joka itse asiassa minulle oikein kädestä pitäen näytettiin, mutta mitäs pienistä yksityiskohdista) viime viikolla.


(via, via, via)

Hate to Feel

Sen odottamisen suhteen olin (jälleen) oikeassa. Uutiset olivat erittäin huonoja ja epämieluisia. Jos positiivisesti haluaa ajatella, niin ne olisivat kyllä voineet olla vielä asteen huonompia, mutta en minä tätä ihan voittona pitäisi.

Nyt on aivan Helvetin paha ja kelvoton olo. Heinäkuut eivät selvästikään ole minun kuukausiani.

I Will Follow You into the Dark

Mielessäni on pyörinyt jo jonkin aikaa tarina Orfeuksesta ja Eurydikestä. Tarinan mieleen palauttaneita syitä on monia (eikä tuo tarina synkässä kauneudessaan ikinä päästäni ole poistunutkaan sen jälkeen kun sen ensimmäisen kerran luin), mutta viime päivien tapahtumien takia minun piti lopulta etsiä tarina käsiini kirjahyllystäni löytyvänä Sandman-sovituksena. (Jos ette tiedä, mitä tarinassa tapahtuu, lukekaa tuon ensimmäisen linkin takaa. Sieltä löytyy aika kompakti tiivistelmä.)

Täytyy sanoa, että kertomus on yhä yhtä lumoava kuin ensimmäisen kerran luettuna, vaikka tuon mainitun version kuvitus onkin minusta aika mitäänsanomatonta (tai jos nyt sanotaan ihan suoraan, että huonoa). En tiedä, olenko kieroutunut tuntiessani suunnatonta viehtymystä tuollaisten surullisten tarinoiden edessä, mutta ainakin rakastan sitä siirappia ja symboliikkaa (kavereiden kesken vain "S & S"), joita tuonkin lehden sivuilta okulaareihini ja käsilleni tihkui. Joskus tosin pistää tosissaan miettimään, kiehtooko minua rakkauteen ja muuhun kuvottavaan ällösöpöilyyn liittyvä dramatiikka enemmän kuin nuo ilmiöt itsessään. (Tästä päästäisiinkin kätevästi filosofisiin kysymyksiin noiden ilmiöiden perimmäisestä luonteesta, mutta moinen pohdinta jääköön — yhä — rasittaville, omahyväisille m*lkuille, jotka sen paremmin hallitsevat.) Mikäli niin on, pääni kaipaisi varmaan pientä hienosäätöä (mitä se nyt toki kaipaa muutenkin —blog.huom.). Se saattaisi myös selittää historiastani aika monia tapahtumia, joista en voi olla kovinkaan ylpeä.

P.S. Esimerkkinä sattuman oudosta huumorintajusta mainittakoon, että tuon julkaisusarjan oikeaa osaa hyllystä etsiessäni silmiini pisti erikoinen (feminiiniseen intiimihygieniaan liittyvä) kirjanmerkki, joka oli jäänyt yhden kirjasen väliin niitä viimeksi lukeneelta ihmiseltä. Se oli vieläpä juuri oikean kirjasen välissä, minkä tosin huomasin vasta kahlattuani puolet noista kymmenestä nivaskasta läpi. Tuo löytö sai minut kyllä hymyilemään, mikä olikin ensimmäinen kerta tänään, kun moinen onnistui; tuli nimittäin mieleen, että ehkä oli lopulta ihan hyvä, että se olin minä, joka sen kirjan välistä löysi.

(Kuva: Gustave Moreau: Orpheus)

There's no comfort in the waiting room

Harrastin hiljattain itseilmaisua odottelun rasittavuudesta. Keskityin kuitenkin lähinnä jonottamiseen tai seisomiseen bussipysäkeillä tai treffipaikoilla. Niiden lisäksi on kuitenkin olemassa yksi merkittävä odottelun alalaji. Kyseessä lienee niistä vieläpä se kaikkein ärsyttävin ja raskain: yhteydenoton tai uutisten odottelu.

Osaltaan se johtuu siitä, että jos odottaa tärkeitä uutisia, oma keskittymiskyky on melko alhainen eikä siis oikein voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Lähes kaikki omat toiminnot (kuten esimerkiksi tällaisten täytekirjoitusten kirjoittaminen blogiin — vaikka eihän tässä kirjoituksessa toki ole mitään omakohtaista tilannetta taustalla) ovat vain ajan tappamista, kun odottaa tuota ulkoa tulevaa syötettä. Ja odottaa. Ja odottaa. Ja... (no, tajusitte varmaan jo).

Sitä paitsi moinen odottelu tuntuu noudattavan sitä kaavaa, että mitä enemmän ja kauemmin niitä uutisia odottaa, sitä huonompia ne ovat.


(Death Cab For Cutie: What Sarah Said)

Dead and Bloated

Eräs kesän ns. isoimpia juttuja minun osaltani on takana, ja olen vielä hengissä. Hengissä pysyminen ei tuottanut kovin suuria ongelmia, mutta välillä meinasivat käämit kyllä palaa ja pelihousujen puntit riekaloitua. Tiivistyksenä täytyy ehkä vain sanoa, että minulla on kovin erilainen tyyli tehdä joitain asioita kuin muutamilla muilla ihmisillä. Ehkä kyse on vain siitä, että minä kittaan kepardia pullollisen (tai kaksi) siinä, missä muilta menee korillinen (tai kaksi).

Samalla ympäripyöreyden tasolla voisin tässä maalailla muista kuulumisistani edessä olevia ikuisuusprojekteja oman kämpän suhteen, mutta en viitsi, kun ne alkavat kuitenkin vain masentaa. Niiden sijasta mainitsen siis vain yhden edessä olevan melko lailla pakollisen tilaisuuden, joka toisaalta on minulle vähintään siedettävän mieluinen. Lisäksi on kovat odotukset muidenlaisten tilaisuuksien määrän kasvusta, mutta se kasvu ei tunnu nopeudessaan jäljittelevän ainakaan rairuohoa. Sammalta ehkä. Vai kasvaako sammal hitaasti? Onko sillä merkitystä? Onko millään? Olenko ihan terve?

(Tässä välissä iski pieni metabloggauksellinen hetki, jonka ajan mietin, mitä hittoa oikein kirjoitan ja — ennen kaikkea — miksi.)

Minä taidan nyt ottaa pizzan uunista ja painua katsomaan Kovaa laakia taikalaatikosta.

For What It's Worth

Tässä hiljattain erään poliittisen ja ehkä muunkinlaisen elimen eräät edustajat pohtivat erään verkossa tapahtuvan ilmaisumuodon ilmentymien jonkinlaista "hallintaa". Ideana oli mm. se, että kyseisen elimen jokin alielin voisi arvostella noita ilmentymiä ja sitten kertoa tyhmemmille, mitkä niistä ovat hyviä ja missä on vain vääriä mielipiteitä.

Ihan puhtaasta kunnioituksesta moisen ajatuksen erinomaisuutta ja nerokkuutta kohtaan ajattelin säästää tuon poliittisen el(ä)imen jonkin alielimen vaivaa ja tehdä jo valmiiksi yhden merkin, jolla ne parhaat ilmaisumuodon ilmentymät voi sitten erottaa akanoista. (Värit ja muu symboliikka on toki täysin satunnaisesti valittu.)

Saa käyttää ja muokata vapaasti.

(Jälkimmäisessä pitäisi olla läpinäkyvä tausta, mutta eräälle bloggauspalvelulle moinen kummastus on liian vaikea jippo, joten se on muuttanut taustan valkoiseksi.)



(Muokkaus: tein kuvista uudet versiot, joissa aiemmin pienessä simassa hieman paikaltaan eksynyt tähti on nyt laitettu ruotuun ja nuhdeltu. Samalla sen jälkimmäisen läpinäkyvyyskin meni jakeluun.)

A Short Term Effect

Alcinoe naputteli verkkoharhailijoiden näkimille omia kokemuksiaan jonottamisen syvimmästä olemuksesta. Sen sijaan, että olisin hourinut tuntikausia tuon kirjoituksen kommenttilaatikossa, päätin sivuta aihetta täällä omin voimin. (Tämän metaosuuden jälkeen voimmekin pitää mainostauon. Painukaa jääkaapille siellä.)

Mitä itse jonottamiseen tulee, minä jaan Alcciksen pyhän vihan etuilijoita kohtaan. Pelihousuni palavat ja hihani repeävät yleensäkin kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden ja ahneen itsekkyyden edessä (tai takana tai sivuilla) (paitsi jos minä itse saan siitä hyötyä, tietysti), eikä jonossa etuilu ole poikkeus. Tämä pätee niin kahdella jalalla seisten kuin uskollisen peltilehmäni sisällä — joskin jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti ilmaisen tuohtumukseni aika paljon äänekkäämmin, kun sen etenemisestä itsekkään idiootin korviin ei ole juurikaan pelkoa. (Oikeudenmukainen saatan olla, rohkeudesta en puhunut mitään.)

En pahemmin pidä odottelusta yleensäkään. Ei minulla toki tarvitse välttämättä olla aina mitään tähdellistä tekemistä tai ohjelmaa, toisin kuin kärsimättömällä pullamössönuorisolla, joiden keskittymiskyky ei riitä edes... Mistäs minä taas puhuinkaan? Niin, siitä odottamisesta. Jos en odota mitään tapahtuvaksi, lorvailu saattaa olla ihan mukavaakin. Vaan jos olen matkalla jonnekin tai odotan esimerkiksi toista ihmistä tapaamiseen, saattaa odottelu tuntua rasittavalta.

Esimerkiksi työmatkojen kanssa on käynyt useamman kerran niin, että joku bussi on jättänyt tulematta tai ajanut pysäkin ohi etuajassa (sillä minähän en myöhästele vaan vika on aina muissa). Sen sijaan, että odottaisin pysäkillä vartin seuraavaa bussia, kuljen mieluummin muin välinein kohteeseeni, vaikka sitten olisin lopulta viisi minuuttia myöhemmin perillä kuin sen seuraavan bussin kanssa. En vain jaksa jäädä pysäkille kaivamaan nasaalisia hengitysteitäni, jos vaihtoehto on tuijottaa lattiaa hieman kiertoteitäkin kulkevassa ajoneuvossa.

Koska olen kyömsuoraselkäinen ja rehti nuorimies (no, mies nyt ainak... äh, unohtakaa koko juttu), odottelen sovitulla tapaamispaikalla kuitenkin mieluummin kuin annan toisen osapuolen odottaa. Periaatteessa se on kai hyvä juttu. Toisaalta siinä on se ongelma, että jos seison keskellä satavia sammakoita vartin ennen sovittua tapaamisaikaa ja pienet murmelit syövät varpaitani yms. pientä ikävää, saattaa yleensä iloinen ja pirtsakka mielialani hieman nuupahtaa (hieno sana, eikö?) ennen toisen ilmaantumista paikalle. Tapaaminen ei välttämättä ala sitten ihan parhaissa merkeissä, jos on ottanut pohjiksi hieman nyrpääntymistä (toinen hieno — ja varmaan ihan oma — sana, eikö?).

Tosin toisen ihmisen odottelu ei suinkaan ole yhtä ikävää kuin oharit (pienellä kirjoitettuna), ja yleensä valitsen seurani niin, että myöhässäkin saapuminen on odottelun ikävystymisen pois pyyhkäisevä katharsis.

(Kuva: Édouard Manet: L'Homme mort)

Liikkuvan kuvan meemi

Elokuvien ystävänä tai ainakin tuttavana innostuin Alcinoen aloittamasta ja Tiinan jatkamasta meemistä. Yllättäen sen jatkamisen ongelmaksi ei muodostunutkaan motivaation vaan sopivan samaistumisen kohteen puute.

Ensimmäisenä mieleen tuli pätkä, johon samaistun kovasti niin fyysisten kuin järjenjuoksullistenkin ulottuvuuksieni puolesta.



Tuota ajatusta seurasi välittömästi kuitenkin toinen (ehkä ihan aavistuksen verran vakavampi) vaihtoehto, joka toisaalta sopii elämääni monin tavoin kuin miekka mahaan, mutta toisaalta ei voisi olla siitä monessakin mielessä yhtään kauempana.



Näiden mielessäni perintöprinsessoiksi jäävien lainausten jälkeen jäin pohtimaan, mikä olisikaan se elokuvahistorian hetkinen, joka summaisi minut kätevästi minuuttiin tai kahteen. Muutama kohtaus viipyili mielessäni, mutta nekin piti oikein kaivamalla kaivaa onton pääkoppani syövereistä, eivätkä ne siltikään tuntuneet olevan yhtä osuvia kuin tuo Vaarallisten suhteiden todennäköisesti parhaasta filmatisoinnista lainattu herkkä otos.

Jos siis haluaisin lopullisen voittajan nimetä, sen täytyisi olla noista kahdesta jälkimmäinen. Kelvatkoon siis paremman puutteessa.

In-Between Days

Nyt ei ole juuri lainkaan kansalaisjuornalistinen olo. Kirjallinen inspiraatio antaa odottaa itseään (kuten se on tehnyt viimeiset kolmekymmentä vuotta), eikä absinttikaan oikein enää maistu. Blogini päätoimittaja uhkaa kuitenkin perua jaloviikirjoituspalkkiotoimitukseni, jos en edesauta osaltani Internetin täyttymistä. Siispä väännetään tikusta ja takusta aisaa.

Päällimmäisenä ilmiönä eloni taipaleella tuntuu tällä hetkellä olevan aikataululliset yhteensovitusongelmat. Näitä on ilmennyt kahdessa eri tapauksessa, mutta molemmissa onneksi jonkinlainen ratkaisu on jo löytynyt. Tosin toisessa tapauksessa löytynyt ajankohta on melkein liian aikaisin, toisessa puolestaan ehdottomasti aivan liian myöhään. Keskiarvoon voinen kuitenkin sitten olla tyytyväinen.

Eräs aikatauluihinkin vaikuttanut tila on toisaalta nyt lopultakin muuttunut koko lailla pysyvästi. (Ei ihme, jos postaukset kasvavat kuin pavunvarsi, jos käytän lauseissani näin reilusti täytesanoja. -polk. turh. huom.) Pelkoni erään lipaston laadukkuudesta (eli sen puutteesta ("sen" = laadukkuuden, eikä suinkaan minkään irstaan)) on osoittautunut todeksi ja pimeän opintoputken päästä näytetään valoa jopa minun kaltaisilleni. Näin jäivät villit tieteen poikamiesvuoteni taakse ja pöydän jalan alla koreilevat korkeakyldyrellin hamsterin paperit. Ilmeisesti niin matalia rimoja on sittenkin olemassa, etten edes minä niiden ali mahdu.

Negatiivisten saavutusten puolelta mainittakoon bravuurini, eli niskani saaminen vihlovan kipeäksi taloyhtiössämme eilisaamuna olleen lämpimän veden jakelukatkon takia. Joskus sitä suorastaan itsekin yllättyy kaikesta, mitä osaa ja minkä seurauksena. Onpahan jotain, millä täyttää CV.

Houston, hankkikaa oikeita ongelmia.

Folsom Prison Blues

Eräs ystäväni alkoi pohtia, pitäisikö yhdeltä ihmissukupuolelta poistaa esimerkiksi äänioikeus kokonaan, kun kyseisessä sukupuolessa (tai sen edustajissa) vaikuttaa olevan jotain perustavanlaatuista vikaa. Tämän varsin seksistisen ajatuksen taustalla oli kuonalehdestä luettu juttu, jonka mukaan Itävallan tämän hetken suurin antisankari saa vankilaan rakkauskirjeitä naisilta.

Jos nyt unohdetaan provosoiva sukupuoliyleistys, jää jäljelle kyllä yhä huoli kirjeiden lähettäjien mielenlaadusta. Itselläni ei ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta (ellei mukaan lasketa päiväunien gynekologisia kenttätutkimuksia) tai muunkaanlaista pätevyyttä arvioida kenenkään mielenterveyden tilaa, mutta tavallisen kuolaavaisen äänellä minun on ihmeteltävä, voiko noilla ihmisillä olla kaikki palikat tallella.

Rikollisen itsensä selitykset ovat toki jo itsessään surullisia ja pelottaviakin, mutta enemmän minua karmaisee se, että joku muu(kin) ne uskoo ja vielä miestä niiden takia ihailee. On aika pysäyttävää yrittää miettiä, mitä ihmisen omassa elämässä on täytynyt tapahtua, että moiseen symppaukseen taipuu. Vaikka empatiakykyä kovasti arvostankin, tässä ei nyt liene kyse ainakaan pelkästään säälistä.

Tiedän toki, että ilmiö on aika yleinen (ja valitettavasti juuri tiettyyn suuntaan sukupuolien kannalta ilmenevänä, minkä takia tavallaan ymmärrän ystäväni reaktiota hitusen). Silti se jaksaa joka kerran ihmetyttää uudestaan.

High Hopes

Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Harmi vain, että aiemmin esittämäni UTR-analyysi on osoittautunut yhä kivuliaan paikkansapitäväksi sen(kin) määritelmän osalta.

Minulla on suorastaan eriskummallinen tapa antaa avaimet omaan onneeni muiden käsiin, joskus jopa ihan kirjaimellisesti. Ja aika ei koskaan ole niin pitkää kuin odottaessa, että se tuottaisi jotakin. Varsinkin, kun ei tuota, ja odottamista saa jatkaa sitten seuraavaan moiseen yrittämiseen saakka — mikä minun tapauksessani tarkoittaa muutaman vuoden vuoroväliä.

Eipä se toki toisten vika ole, jos minä tyrkytän heille pyytämättä vastuun omasta ilostani ja riemustani. Kun ensin jätän sopivasti lukuisat mahdolliset tilaisuuteni käyttämättä ja sitten viimeisenä oljenkortena heitän pallon heille (mikä sinänsä on kyllä jo enemmän riskinottoa kuin mitä yleensä saan aikaiseksi), ei oikein voine syyttää muita kuin itseään. Siinä onkin sellainen kaveri, joka alkaa pikkuhiljaa käydä hermoilleni. Tekisi mieleni antaa sille ympäri korvia, jos vain notkeus riittäisi.

Lopulta kaikki taitaa olla kiinni siitä, että jos ylipäänsä itse toimii, toimii liian myöhään. Taitaisi tehdä ihan hyvää nauttia muutama annos rohkeutta (ei tosin nesteen muodossa, niin kuin kovin monet tuntuvat tekevän) ja sitä myöten hieman itseluottamusta. Tulee jotenkin mieleen vieraskielinen sanonta: "Whether you believe you can or believe you can't, you're probably right." No, onhan se kuitenkin kiva olla edes oikeassa.

I'm on Standby

Bye...
I'm on standby
out of order or sort of unaligned
powered down for redesign
bye bye...
I'm on standby
according to the work order
that you signed
I'll be down for some time...
I'll be down for some time

  (Grandaddy: I'm on Standby)

Minä ajattelin pitää tämän blogin puolella nyt vähintään viikon kirjoitustauon. Eipä se siinä mielessä mikään erityinen ilmoitusasia olisi, että olen minä ollut hiljaa pitempäänkin ihan varoittamatta. Uskon kuitenkin asian näin lupauksen muotoon kirjanneena pitäväni siitä itse helpommin kiinni.

I Wanna Be Adored

Tänään aamulla bussiin noustessani samalta pysäkiltä kiipesi kyytiin eräs mies. (Tämä ei ole itsessään vielä kovinkaan merkittävää, ja sitä on havaittu tapahtuneen aiemminkin.) Hän juuttui kuljettajan viereen kysymään, josko eräs ns. yleinen rakennus on kadun päässä, jonne bussi reitillään kulkee ennen kääntymistään autuaammille liikennemaille. Kuljettajan jäätyä miettimään asiaa minulla ehti — kerrankin — raksuttaa päässäni sen verran, että tiesin oikean vastauksen; miehen pitäisi kulkea kaksi pysäkinväliä, ja rakennus olisi jo käsien ulottuvilla (olettaen, että sattuu omistamaan muutamakymmenmetriset mutanttikädet). Ennen kuin ehdin suoltaa tietämystäni maailmaan, kuljettaja kuitenkin jo vastasi epävarman myöntävästi ja mies vaikutti kuulemaansa tyytyväiseltä, joten tein niin kuin kunnon kaupunkilaisen pitää: pidin pääni kiinni, välitin vain omista asioistani ja painuin lähelle bussin raggariosastoa istumaan.

Bussin pysähtyessä seuraavalla pysäkillä nostin katseeni avaamastani kirjasta kohti bussin keskiovia, ja ehdin juuri sopivasti todistaa okulaareillani, kuinka kyseinen mies astui ulos bussista ja jämähti pysäkille tähyilemään etsimäänsä rakennusta. Mietin, ehtisinkö vielä viittilöidä hänet takaisin bussiin, mutta tajusin sen liian myöhäiseksi. Se oli tietysti sikäli ihan hyvä asia, että viittilöidessäni olisin varmasti näyttänyt (jopa normaalia enemmän -blog. huom.) täydeltä idiootilta, ja sehän lienee pahin kohtalo, joka voi pienen ihmisen kohdalle osua.

Sitten iski harmitus. Jos olisin avannut suuni bussiin ryömiessäni, olisin nanosekunnin vaivalla säästänyt tuolta miespololta parin sadan metrin kävelymatkan kauniissa auringonpaisteessa ja raittiissa (no, lähes) ulkoilmassa. Vaikka harmituksen oireet eivät ilmenneet hiusten repimisenä tai muuten havaittavana normaalina toimintana, sisälläni kuohui. Olinhan jo ollut puolittain valmis neuvomaan tuota pyhiinvaeltajaa, ja sitten jättänyt sen tekemättä. Ja tässä oli tulos: miehen aamu oli varmasti pilalla, ja marssiessaan oikean pysäkin ohi kohteeseensa hän varmaan itsekin harmistui. Ties vaikka olisi vihaistuksissaan teurastanut koko talon väen hihastaan kaivamallaan muovilusikalla.

Jonkinlainen harmitus jatkui lähes koko lopputyömatkani ajan. (Joka tarkoittaa noin kymmentä riipivän pitkää minuuttia.) Siinä moottorivossikassa istuessani mieleen hiipi kuitenkin myös kevyt valaistumisen tuntu, kun pohdin omaa reaktiotani.

Joskus nuorena ja naiivina kuvittelin olevani kiltti ja empaattinen ihminen, kun pyrin auttamaan muita näennäisen alrtr... arltui... pyyteettömästi, kaipaamatta muuta kuin omaa hyvää oloa ja ehkä kiitoksen, jolla kuulemma saa pidettyä kissojakin hengissä. Nyt pitkän iän ja elämän viisastuttamana ymmärrän, että lopulta tuollainen muka-kiltti empaattisuus on pelkästään egoistista.

Se lienee itsestäänselvää, että pyyteettömiä tekoja ei ole olemassakaan, sillä lopulta jokainen meistä on pelkästään itsekäs k*sipää. Hyvät teot teemme vain silittääksemme omaatuntoamme myötäkarvaan, jotta voimme sitten hyvillä mielin palkita itsemme ostamalla sen sademetsää ja villikaneja tuhoavan kaupunkimaasturin, johon meillä ei olisi edes varaa. Tämä on jo niin tyhjäksi keskusteltu aihe, etten jaksa näytellä älykköä paasaamalla siitä lisää käyttäen idioottimaisia sivistyssanoja.

Sen lisäksi auttamisessa on nimittäin pohjalla toinenkin ikävä piirre, eli jo mainitsemani egoistisuus. Eikö nimittäin ole aika itsekästä olettaa, että maailma ei pysyisi radallaan ilman omia "hyviä" tekoja? Ja että esimerkiksi bussissa muutaman sanan sanomalla pelastaisi maailman kuin ohimennen? Moiset luulot lienevät lähinnä oireita jonkinlaisesta supersankarikompleksista. Kenenkään ei kannata käytöksellään tunnustaa kärsivänsä moisesta, joten on parasta jatkaa hyväksi havaitulla tiellä ja istua hiljaa, tapittaen eteenpäin kuin Naurusaarten kivipatsas. Puhua saa, mutta vain tutuille, ja heillekin mielellään vain puhuteltaessa.

Kun siis seuraavan kerran päätätte lähteä heikoille jäille pilkkimään ja putoatte ns. raikkaaseen veteen pulikoimaan, on turha odottaa minua paikalle naskaleiden kanssa. En ole nimittäin enää niin itsekäs, että moisella tempauksella rupeaisin kiillottamaan omaa egoani.

Voitte toki olla tästä asiasta eri mieltä, mutta turhaan. Tämä on nimittäin totuus. (Todistus sivuutetaan triviaalina.)