Viime kuussa mietin, kuinka muutaman vuoden hammaslääkäritauon takia oli oma vikani, että purukaluston pienet korjaukset tekivät melkoisen loven lompakkooni. Tänään moinen summa ei tuntunut juuri missään — no, paitsi yhä siellä lompakossa — kun hain autoni huollosta. Vien sen sinne vielä uudestaan pientä lisäkorjausta varten, ja huoltojen yhteissumma on yli kolminkertainen hammaslääkärilaskuun verrattuna. Niin että nyt sekä minun että auton lienee sitten prkl parempi hymyillä mahdollisimman näyttävästi ja leveästi, etteivät vähäiset varani ole menneet aivan susieläimeen.
Ajattelin sitten piristää itseäni katsastuttamalla auton, että saisin edes jotakin lopullisesti — eli vuodeksi — pois päiväjärjestyksestä. Konttorin pihalla autojen määrä näytti jo pahaenteiseltä, ja kun toimistosta luvattiin noin tunnin jonoa, jäi sekin askare ensi viikkoon. Positiivisesti ajatellen siinä säästyi rahoja, mutta tuskinpa operaation hinta laskee ennen ensi viikkoa, jolloin minua riistetään siellä kuitenkin.
Onneksi töissä on sentään kivaa, eikä silmiä vaivaava kipu ole vielä tyystin vienyt näköä. Muuten(kin) tuntuu kyllä siltä, että lääkärin eilinen diagnoosi oli varmaan oikea. Voisi ehkä siis tehdä ihan hyvää lähteä kotiin.
Onneksi olen tottunut ajattelemaan positiivisesti. Tuo kummasti lohtua kun saan muistutettua itseäni siitä, etten elä ikuisesti.
(Kuva: Gustave Dorén kuvitusta Coleridgen runoon)
keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Bullet in the Head
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Nuo ovat hyviä esimerkkejä hommista, jollaisia on aivan liian helppo lykätä, kunnes lopulta edessä on paljon kivuliaampi operaatio, mahdollisesti kirjaimellisestikin.
Sellaisista askareistahan ei muutenkaan ole pulaa. Siivoamisesta lähtien "kaikki" olisi helpompaa jos asiat hoitaisi ajoissa, eikä vasta kun on pakko. Ei se itse tekeminen yleensä isoin ongelma olekaan, vaan aloittaminen, ryhtyminen ja rupeaminen, l. takapuolen väkivaltainen irrottaminen hetkeksi sohvasta.
Vanha viidakon sananlasku tosin tietää, että ahkeruudesta ja ennakoimisesta palkitaan (ehkä) joskus tulevaisuudessa, mutta laiskuudesta saa palkinnon heti.
Mulla ei ole autoa, mutta hampaat kyllä löytyy (toistaiseksi). Pitäisiköhän joskus tosiaan käydä hampilekurissa, koska vaikka minä(kään) en elä ikuisesti, niin saattapa olla, että kuitenkin sen verran kauan, että ehdin kärsimään, mikäli laiminlyön hampaideni huollon...
Aktiivisen lykkäämisen lisäksi ne on myös varsin helppo unohtaa ihan tarkoituksettomasti, jos on tarpeeksi muuta puuhaa. Ja sitähän riittää, kun on päivittäin kuunneltava television virityskuvaa ja katseltava radiota kynttilänvalossa. Huoh.
Siivoamiseen ei kyllä tarvitse alentua vieläkään, kun vasta pääsiäisenä imuroin. Enää ei valitettavasti ole tenttejä, joihin pitäisi lukea, niin ei tule siivottua hetken mielijohteesta koko kämppää lattiasta kattoon.
Olen kyllä aiemmin pyrkinytkin elämään enemmän Bon Appétit -elämää ja siis tarttumaan hetkeen. Ehkä tämä on sitten sitä.
Itse olen ajatellut kulujen säästämiseksi luopua omista hampaista ja alkaa pureskella yleisillä tai ainakin suosia kimppahampaita. Laskun viime kuussa saatuani juttelin aiheesta työkaverini kanssa, ja hän oli välttänyt hammaslääkäriä tehokkaasti kymmenen vuotta "kun ei nyt mitään isoja kipuja ollut" ennen kuin sellaisella pistäytyi. Remontti oli sitten sen mukainen, ja hampaita oli useamman hoitokerran jälkeen vähemmän kuin lekurille mennessä.
Lähetä kommentti