I Started Something I Couldn't Finish

Kuten rakas ystäväni Ludvig Wittgenstein totesi, Kalliossa täytyy olla jokin musta aukko, joka imee kaiken käytettävissä olevan ajan. Päädyin tähän modernin fonetiikan perusteita koko lailla vavisuttavaan paljastukseen laskemalla erinäisiä objekteja — joista kaikki eivät ehkä ole aivan fyysisiä — kotoani. Sormien loputtua kesken operaation ajattelin jatkaa tunkkimiehen kirjanpitoa blogini puolelle. Löysin:

• 20 katsomatonta DVD:tä (VHS-nauhoituksia on katsomatta jostain 15 vuoden takaa, joten niistä en edes ala...)


• 60 katsomatonta ohjelmaa digiboksin levyllä


• 18 lukematonta erään pääkaupunkiseudulla ilmestyvän lehden viikkoliitettä, joiden lukeminen on minulle jostain syystä pakkomielle


• 27 lukematonta kirjaa (jotka haluaisin lukea) kirjahyllyissä


• 20+ lukematonta numeroa sitä ainoata lehteä, jota varsinaisesti tilaan


• 18 kynttilälyhtyä, joissa ei ole ikinä poltettu kynttilää (en tiedä, miten tämä liittyy muuhun listaan, mutta ei se mitään)


• jne.

Mihin häviää kaikki se vapaa-aika, joka yleensä käytetään omista enemmän tai vähemmän viihteellisistä harrasteista ja hankinnoista nauttimiseen? Itse veikkaan salaliito-oravaa, jonka takana on se sama pesukone, joka aina syö toisen yksilön jokaisesta sukkaparista.

Parempia teorioita saa esittää.

(Muokattu 30.12. lisäämällä pari merkityksetöntä sanaa puhtaasti tekstin visuaalisen ilmeen parantamiseksi. Tiedän, olen outo, mutta olen näennäisesti myös esteetikko.)

(Kuva: Bartholomäus Bruyn: Vanitas)

A Warm Place

Jokaisen kiven rohkeasti kääntävänä ja lukittuja ovia pelotta uhmaavana kansalaisjournalistina ajattelin tarttua aiheeseen, jota kukaan muu ei uskalla näinä epävarmuuden aikoina edes lyhyesti sivuta: jouluun.

Paketoidessani tänään soraa lahjaksi lähisukulaisilleni aloin miettiä, kuinka joulujen viettäminen on osaltani muuttunut. Ei vaatinut kovin kummoisia älynlahjoja päätyä lopputulokseen, että suunta on ollut suorastaan masentava. Lapsuuden joulut olivat mukavia materialistia juhlia, jolloin itse sai vältettyä kaikki vastuulliset askareet keskittymällä väkivaltaviihteen katseluun televisiosta ja antamalla vanhempien ihmisten taikoa pöytään kaikkia turhia sörsseleitä kädet ruvella ja hermot lopullisen romahduksen partaalla. Ainoa poikkeus tähän leppoisaan oleskeluun oli kuusen koristelu, johon kai osallistuin ilmeisessä mielenhäiriössä vieläpä innoissani.

Toki joulu itsessään oli nuorelle hampuusille ehkä tavallaan nykyistä stressaavampaa. Piti vääntää yli kolme viikkoa paperikalentereista luukkuja auki joka ainoa aamu ja saada uskoteltua vanhemmille, ettei muka ollut syönyt suklaakalenterin koko sisältöä jo marraskuun puolella. Luonnollisesti lahjonta oli yksipuolisuudestaan huolimatta myös hermoja kiristävää, kun piti jännittää koko syksy aina aattoiltaan saakka kasvavalla intensiteetillä, saako viimeinkin toivomansa nuubialaisen orjattaren vai onko paketeissa jälleen radio-ohjattavia villasukkia ja mummon virkkaama suklaalevy. Myös keplottelu irti joulukirkossa käynnistä oli hetkittäin ajankohtaista, kun joku vielä satunnaisesti yritti sellaiseen mukanaan raahata.

Kaikista näistä koettelemuksista huolimatta tuntuu kuitenkin todella siltä, että vuosien myötä kokonaiskokemus vuodenvaihteen juhlapyhistä on entistä(kin) negatiivisempi. Tämä asiaintila ei johdu pelkästään juhannuksesta lähtien telkkarissa pyörineistä joulumainoksista tai korvia raastavista, epäjumalia palvovista infernaalisista rallatuksista, joita saa sietää kaikissa kaupallisissa tiloissa kuukausitolkulla ennen kuin jolupunkki puskee sisään piipusta. Itse juhlarituaaleistakaan en stressaa, koska tämän kerettiläisen näennäis-kwanzan viettäminen ei ole sen enempää velvollisuus kuin pisteytystä vaativa suorituskaan. Ehkä tavallaan siinä juuri piileekin koko ongelman ydin; kun juhla on jokseenkin yhdentekevä, se ei juuri putkijuoksua hidasta tai hetkauta.

Ei sillä, ettenkö tässä 11 päivän "lomani" aikani viettäisi varmaan paria päivää sukuloiden ja lahnaillen nojatuoleilla ja sohvilla saamatta mitään varsinaisesti aikaan, ja etteikö saamattomuus (enkä tarkoita sellaista rivoutta, mitä jo ehditte miettiä — tai siis sellaista rivouden puutetta... tai siis jotain) tekisi ihan hyvää. Ainakaan meidän perheessämme siihen ei tosin tarvita punanuttuista setää ojentamassa krääsää vinkuville kerubeille vaan cosa nostra voi istua pöydässä tuntikausia syöpöttelemässä ja hourimassa sukulaisten tyräleikkauksista. Tämä pyhä sattuu käytännössä mahdollistamaan lähinnä sen, että hetkellisen passivoitumisen lisäksi töitä saa tehdä kahdeksan tunnin sijasta kellon ympäri tulevina päivinä. Revi siitä sitten hyvää joulumieltä.

Totuuden (eli jonkun muun kuin itseni) nimissä on tosin sanottava, että muutosten suunta saattaa noudattaa tiettyä kaavaa vain suuressa mittakaavassa, ja satunnaisia vahinkoja tapahtuu joskus. Viime joulu oli itse asiassa ihan mukava, ja odotettavissa lienee, että tätä joulua seuraavatkin sujuvat hieman vähemmän ahkeroinnin merkeissä. Siispä kippis sille.

(Kuva: tuntemattoman tekijän kuvitusta kansantarinaan)

Half a Person

Pidän siitä, että ihmiset ovat rehellisiä. Erityisen hienoa on se, jos naiset ovat rehellisiä. (Enkä nyt yritä vihjata, että naiset eivät mahtuisi ihmisen käsitteeseen, jos joku tuon niin tulkitsi.) Joskus totuus saattaa kuitenkin olla julma ja tehdä kipeää.

Sitä se teki esimerkiksi tänään, kun kuulin, että sovittamani housut "sopisivat paremmin sellaiselle, jolla on ihan kunnon takapuoli". On järkyttävää herätä huomaamaan, että hanurini ei ehkä olekaan absoluuttisen objektiivisesti katsottuna vain kuolattava ja kiinteä muistutus siitä, että jumalia on sittenkin olemassa, vaan mahdollisesti jotain muuta kuin "kunnon takapuoli". Sitä paitsi neito oli oikeassa, ja toiset housut istuivat minulle paljon paremmin, joten ostin ne. Pöh. No, ainakin ostamani housut ovat paremmat minun istumalihaksiani ihastelevien kannalta (mikä tiedoksi saatettakoon ja yleisesti levitettäväksi faktaksi mainittakoon).

Absoluuttisista ja hämmentävistä totuuksista tuli mieleeni eräs hiljattain historiaan siirtynyt lauantai, jolloin istuimme ystäväni kanssa tuopposilla ja keskustelimme elämän suurista mysteereistä. Tai no, lähinnä minä keskustelin. Ystäväni lähinnä kiemurteli häpeissään ja yritti selvästi antaa mielikuvaa, ettei tunne minua. Ongelma ei ilmeisesti ollut pikainen elokuva-arvostelu, jossa haukuin Neil Gaimanin Stardust-kirjasta tehtyä leffaa liian imeläksi versioinniksi. Ilmeisesti pikaista muualle pääsemisen toivoa aiheutti lähinnä illan toinen kiehtova ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oleellinen pohdinta, eli merenneitojen genitaalien sijainti ja/tai rakenne.

Valitettavasti koulun biologiantunneilla keskityttiin johonkin epäoleellisuuksiin ja tällaiset tärkeät asiat sivuutettiin. Vaikka faktatieto on hataraa ja kuvallinenkin todistusaineisto näiltä osin varsin (etten jopa sanoisi "harmittavan") vähäistä, lienee kuitenkin syytä olettaa, että nämä iloiset pyrstökkäät ovat kaikin puolin asiallisesti varusteltuja — myös vesirajan alapuolella, jos tällainen merellinen ilmaisu näin vulgäärissä yhteydessä sallitaan.

Tätä voitaisiin perustella jo silläkin, että ilman kattavaa ja perinpohjaista miehiseen sukupuoleen vetoamista merenneitojen maine tuskin olisi sitä, mitä se on merimiesten keskuudessa aina ollut. Toisaalta jos ajatellaan miesten aivotoimintaa ja esimerkiksi yläosattomissa keikistelevien naisten tarjoamien autopesujen suosiota, ei merenneitojen, noiden meriemme viehättävien topless-seireenien, suosio ehkä sittenkään yllätä, vaikka hameen alta ei löytyisikään mitään suomuja kummempaa.

Toki voisin olla tylsä ja perustella luuloja myös sillä, että merenneidotkin tuntuvat lisääntyvän. (Eivät ehkä juurikaan määrällisesti, mutta jollakin muotoa kuitenkin.) Olihan sillä kuuluisallakin tapauksilla niin isä, sisaria kuin isoäitikin. Ja turha tulla selittämään haikaroista, jotka tekevät toimituksia myös merille. En minä sentään mihinkään mielikuvitusolentoihin usko.

Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse sekoilla ja nolata itseäni yksin, vaan sama kysymys on askarruttanut myös muita bittiavaruuden ihmemaassa. Ja mikä vielä riemukkaampaa (tai pelottavampaa), joku on myös päättänyt kertoa näkemyksensä (eli totuuden, koska se on Internetiin kirjoitettu) aiheesta. Sinne siis tutustumaan seikkaperäiseen selvitykseen — joskin jälleen ilman asiaankuuluvaa kuvitusta.

Tämän jälkeen lienemme kaikki viisaampia, tai ainakin enemmän höyrypään maineessa kuin aiemmin.

(Kuva: John William Waterhouse: A Mermaid)

Only When I Lose Myself

Jo yli kuukausi sitten tulin törmänneeksi YouTubessa mielen- kiintoiseen videoon, josta en kuitenkaan saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Yllättävää.

Kyseessä on Miranda Julyn kirjoittama ja Miguel Artetan ohjaama lyhytelokuva miehestä, joka esittää ohikulkijoille kiinnostavan, joskin (ainakin gallupiin) hieman omalaatuisen kysymyksen: "Oletko kenenkään suosikki-ihminen?" Oikeastaan kiinnostavampi on kuitenkin tekeleen pohjalta syntynyt meemivideo, jossa pyöritellään samaa kysymystä omalla kohdalla. Moinen pähkäily tulee varmaan aika monelle mieleen, kun he tuon edellisen pätkän katsovat. Ja kyllä, toki kysymys on periaatteessa turha ja moraalisesti arveluttava ja tuhoaa sademetsiä ja plaa plaa.

Meemissä on oikeastaan kaksi osaa: aluksi pitäisi miettiä, onko kenenkään suosikki-ihminen, ja toiseksi pitäisi nimetä oma suosikkihenkilö (ja mieluiten lähettää linkki omaan videoon sitten tälle - eikö ole sööttiä?). Ensimmäinen vaihe on tavallaan aika masentava; on jotenkin selvää, ettei ole kenenkään suosikki, tai ei ainakaan "pitäisi" olla. Uskon, että aika moni realistisesti ajatteleva päätyy pitkälti samaan tulokseen. (Ne, jotka eivät päädy, ovat epärealistisia ja itsekkäitä sikoja.)

Niskakiikun jo houkutellessa voi kuitenkin siirtyä toiseen vaiheeseen, eli miettimään omaa suosikkihenkilöään. Ainakin omalla kohdallani koko pohdinta alkoi tässä vaiheessa tuntua niin absurdilta, että se enemmänkin huvitti kuin masensi. En minä pystynyt nimeämään ketään, joka olisi "suosikkini" yli muiden. Lopulta moinen kysymys kuitenkin rinnastuu jossain määrin siihen, kenestä välittää eniten tai kuka on tärkein ihminen itselle. Sellaista henkilöä on itse asiassa paljon hankalampi nimetä kuin aluksi voisi kuvitella.

Jo ennen videoihin törmäämistä tulin lukeneeksi Yliopisto-lehdestä artikkelin, jossa käsiteltiin epäonnistujia (tai leppoisasti "luusereita"), noita metsiemme pieniä jyrsijöitä. Artikkelissa haastateltu professori Juha Siltala toteaa osuvasti: "Työ on äärettömän hyvää terapiaa. Ei työ masenna, jatkuva vertailu ja mittaaminen masentavat." (Olen siinä määrin eri mieltä, että minusta myös työ voi olla äärimmäisen masentavaa, mutta ehkä oleellisempaa on nyt keskittyä tuohon kommenttiin vertailusta.) Lopultahan lienee aika itsestäänselvää, että häviäjiä ja epäonnistujia voi olla vain siellä, missä ihmisiä tai heidän suorituksiaan vertaillaan. Ja vaikka sitä, ettei satu olemaan kenenkään suosikki-ihminen, ei ehkä epäonnistumiseksi voi sanoakaan, se lienee silti pienen ihmisen synkässä mielessä tulkittavissa jonkinlaiseksi vertailussa häviämiseksi. Mikä puolestaan lienee lopulta tosiaankin typerää ja absurdia (vähän niin kuin elämä toisaalta muutenkin).

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö elämässä tulisi tilanteita, joissa suosikki-ihmisen nimeäminen voisi olla helppoa. Eikä velvollisuudesta tai kiltteydestä, vaan ihan oikeasti siksi, että se tietty ihminen on vain universaalin objektiivisella asteikolla mitattuna niin paljon parempi kuin kukaan muu (tai ainakin maksaa parempia lahjuksia kuin toiset).

(Kuva: Jean-Léon Gérôme: Slave Market in Rome)

Blood Makes Noise

Viikonloppuna pyysin luettavakseni vuosikymmenien takaa säilytetyn lehtileikkeen, jonka olin lukenut kerran aikaisemminkin.

MIES RUHJOUTUI KUOLIAAKSI
pillastuneen hevosen juostessa päin junaa.

Eilen klo 17.15 aikaan oli X:n Y:stä kotoisin oleva til. N.N. palaamassa myllymatkalta hevosineen. Hänen lähestyessään rautatieylikäytävää, pillastui hevonen ilmeisesti siitä syystä, että samaan aikaan kulki juna rautatiellä. Hevonen lähti kovaa vauhtia juoksemaan junaa kohti ajajan onnistumatta sitä hillitsemään. Hurjaa vauhtia juosten hevonen törmäsi junan viimeistä edelliseen vaunuun ja sinkoutui kuolleeksi ruhjoutuneena radan sivuun ajajan joutuessa radalle junan pyörien ruhjottavaksi. Silminnäkijöiden ennätettyä paikalle oli N.:ssä vielä elonmerkkejä, ja häntä lähdettiin kuljettamaan lääkärin luo, mutta täällä hän kuitenkin kuoli heti ruhjevammoihin ja verenvuotoon. N.:n alaruumis ja toinen käsi mm. olivat aivan kokonaan ruhjoutuneet.

Ikävällä tavalla surmansa saanut N. oli syntynyt v. 19-- ja jäi häneltä vaimo ja yksi lapsi.

Nykyään(kin) puhutaan paljon siitä, miten lehdet kirjoittavat onnettomuuksista ja väkivallasta mässäillen yksityiskohdilla. Ilmiö - sen paremmin "mässäily" kuin sen arvostelukaan - ei toki rajoitu vain painettuun sanaan. Televisiouutisissa asioita saatetaan käsitellä hieman hienotunteisemmin ja vähemmän dramaattisesti kuin iltapäivälehdissä, mutta kuvien alkaessa elää teho saattaa silti kasvaa entisestään. Taikalaatikon muissa ohjelmissa käsittelytyylikin voidaan vaihtaa hyökkäävämpään ja herkutella tragedioilla kaksin käsin.

Juuri perjantaina keskustelin ystäväni kanssa siitä, kuinka itsekin huomaa turtuneensa väkivaltaan ja purskahtelevaan hurmeeseen siinä määrin, että esimerkiksi 70-luvulla varsin pelottavina pidetyt elokuvat lähinnä naurattavat nykyään, ja kuinka harvat uutisoidut kuolemantapaukset tai onnettomuudet edes varsinaisesti pysäyttävät enää. Toki todellisista tapahtumista kertovat kirjoitukset tai kuvat saavat usein ajattelemaan helpommin kuin viihteellinen fiktio. Tosin yleensä tämä vaatinee sen, että tapahtumat osuvat lähelle tai että niihin voi muuten samaistua. Muussa tapauksessa taidokkaasti tehty draama lienee paljonkin tehokkaampi kyyneltenpyöräyttäjä. Itsekin voin tunnustaa palan tarttuvan kurkkuun aika helpostikin vaikka monen sadan vuoden taakse sijoittuvaa pukudraamaa katsellessa, kun jokin (vaikka täysin fiktiivinenkin) tragedia kuvataan riittävän koskettavalla tavalla. Toisaalta ilmeenikään ei värähdä, kun iltauutisissa kerrotaan tuhansien ihmisten kuolleen tulvissa toisella puolella maailmaa. En ole moisista reaktioista lainkaan ylpeä, mutta en pidä niitä myöskään mitenkään poikkeavina ainakaan länsimaissa.

Esimerkiksi iltapäivälehtien lööpit saavat minussa kyllä reaktioita aikaan, kuten niiden on tarkoituskin. Tosin yleensä heräävät tunteet ovat enemmän kiukkua kuin empaattista herkistelyä - jota toki saatan tuntea, mutta en lööppien ansiosta. Olen huomannut, että minusta on huomattavasti hyväksyttävämpää näyttää ja käsitellä viihteessä (mahdollisesti todellisiakin) tragedioita kuin tehdä tragedioista viihdettä. Näiden kahden raja on ajoittain varmaankin aika häilyvä, mutta useimmiten tiedän, kummalle puolen rajaa esimerkiksi lehtijutut sijoitan. Ymmärrän tiedotusvälineiden vain toteuttavan tehtäväänsä kertomalla traagisistakin tapahtumista, eikä niistä minusta pidä missään nimessä vaietakaan, mutta kertomistyylissä ja aihevalinnoissa olisi joskus reilusti parantamisen varaa.

Lainaamani lehtileike on vanha, mutta sen kerrontatyyli kaikessa yksityiskohtaisuudessaan vaikuttaa nykypäivän onnettomuuskuvauksiin verrattuna aika raa'alta, vaikka eroa ei ehkä olekaan hirveästi. Vammojen tarkka kuvailu ja etenkin uhrin tarkkojen henkilötietojen kertominen tuntuu oudolta, ellei suorastaan pelottavalta. Siitä huolimatta uskon, että vaikka onnettomuus olisi ollut suurempi ja koskettanut useampia ihmisiä, vuosikymmenien takaisissa lehdissä tuskin olisi ollut seuraavina päivinä naapureiden, vanhojen koulutovereiden ja kadulla vastaan kävelevien kuolaavaisten haastatteluja ja pohdintaa siitä, pitäisikö junat ja/tai hevoset kokonaan kieltää. Loppujen lopuksi voisinkin ehkä olla yhtä mieltä arvostelijoiden kanssa siitä, että "uutisoinnissa" on todellakin menty huonompaan suuntaan. Inhimillinen tragedia ei mielestäni saa tärkeitä lisäpiirteitä siitä, että sitä vatvotaan tiedotusvälineissä päivä- tai viikkotolkulla.

Lehtileikkeessä mainitun ihmisen kannalta tämä pohdinta on toki jo merkityksetöntä. Hänen onnettomuutensa on useimmilta jo aikaa sitten unohtunut. Itse toki pohdin tapausta vieläkin, kun olen mukana uhrin haudalla viemässä kynttilää ja kuljen matkalla jälleen kerran onnettomuuspaikan läpi.

Fake Plastic Trees

Sain työtoveriltani linkin erääseen omalla tavallaan aika hätkähdyttävään uutiseen. (Tästä eteenpäin oletan, että seuraatte linkkiä kiltisti ja käytte lukemassa uutisen. Jos ette, niin loppu tästä tekstistä ei välttämättä ole kovinkaan selkeä.)

Reaktioni heittelivät lievästä epäuskoisuudesta huvittuneisuuteen lukiessani oikeusjutusta ja "laittomasta kotietsinnästä". Toisaalta oli kuitenkin pakko vakavoitua; vaikka "varastetut" tavarat virtuaalisia olivatkin, niihin liittyi myös oikea, reaalimaailman raha. Ja sekös jos mikä tekee tapahtuneesta merkittävää ja vakavaa.

Oikeusopillisesti tilanne on tietenkin aika kutkuttava. Oli virtuaalitavaroiden tarpeellisuudesta tai edes järkevyydestä mitä mieltä tahansa, ihmiset ilmeisesti sellaisia kuitenkin tahtovat. Ja vaikka sellaisia olisi aluksi vaikea mieltää miksikään, mitä voisi vakavalla naamalla väittää voitavan oikeusopillisessa mielessä varastaa, voi alkaa miettiä virtuaaliesineiden suhdetta verkosta ostettaviin yksinkertaisiin palveluihin, kännyköiden taustakuvista ja soittoäänistä nyt puhumattakaan. Niillekin on omat "maallisissa" oikeusistuimissa pätevät lakinsa esimerkiksi tekijänoikeuksien osalta, samoin kuin digitaalisille(kin) kuville. Odotan uteliaana, joskaan en henkeäni pidätellen, tapauksessa tehtäviä päätöksiä.

Huomattavasti mielenkiintoisempaa pohdittavaa on mielestäni kuitenkin se, miksi ihmeessä joku on valmis maksamaan oikeaa rahaa virtuaalisista esineistä, joilla voi ehkä "leikkiä" Second Lifessa tai muussa vastaavassa keinotekoisessa ympäristössä. Minun on sitä jotenkin vaikea hahmottaa, mutta voin yrittää arvailla syitä.

Kuten nimi kertoo, Second Life tarjoaa ihmisille (ilmeisesti) mahdollisuuden elää toista elämää - sellaista, jossa omaa päätösvaltaa on ehkä enemmän kuin omassa oikeassa elämässä. Ympäristö voi tarjota mahdollisuuden tehdä kaikkia niitä asioita, joita on aina halunnut tehdä, mutta joita ei ajan, rahan tai päättäväisyyden puutteen takia ole tehnyt reaalimaailmassa. Tämä ajatus tasapainottelee mielessäni jossain säälittävän ja lohduttavan välimaastossa. Toisaalta minusta on sääli, että ihmisillä on (jälleen: ilmeisesti) niin paljon reaalimaailmassa toteutumattomia toiveita ja haluja, että heillä on tarve ja halu toteuttaa niitä edes virtuaalisesti. Ilkeästi voisi todeta, että ihmiset ehkä vain kompensoivat saamattomuuttaan toteuttamalla unelmiaan siellä, missä vaivannäön aita on tosimaailman aitoja matalampi. (Tosin en totea, sillä en tietenkään ole ilkeä ihminen.) Toisaalta taas voi pohtia sitä, onko virtuaalinen kokemus merkitykseltään jotenkin huonompi tai laimempi kuin reaalielämässä koettu. Samaan adrenaliiniin tai dopamiiniin se ihmisen kehossa todennäköisesti vaikuttaa. Ja mikäli ihminen voi virtuaalisessa ympäristössä kokea jotain, joka reaalimaailmassa on kertakaikkiaan mahdotonta (vaikkapa liikuntakyvyttömyyden takia), eikö se ole vain hyvä ja onnellinen asia? Muutenkin fyysisten kynnysten poistaminen saattaa helpottaa ainakin jonkinlaisen onnen saavuttamista ja varmaan ilahduttaa post-/transhumanismista kiinnostuneita.

Onko virtuaalinen onni siis "tavallista" onnea huonompaa, parempaa tai yhtä arvokasta? (Tai onko niiden vertailussa edes järkeä?)


P.S. Harkitsin vakavasti kirjoittavani Me naiset -lehdestä lukemastani (ei, en ole tilaaja vaan luin toisen ihmisen lehteä) artikkelista, tai paremminkin sen aiheesta: amerikkalaisista siveystanssiaisista. Lopulta päätin kuitenkin olla kirjoittamatta. Ehkä voitte itse käydä kuitenkin vilkaisemassa, mistä on kyse, ja reagoida sitten asianmukaisesti - miten se sitten onkaan.

(Kuva: tuntematon: Allegory of the Vanity of Earthly Things)

The Chemicals Between Us

Olen tässä kahvi- ja tupakkataukojen¹ välissä miettinyt hieman vapauden syvintä olemusta. "Syvin" tosin tarkoittaa tässä ehkä kahluualtaan matalaa päätä, kun en ole filosofiaa edes lukion oppimäärän vertaa harrastanut, ja muutenkin koko ajatus on muotoutunut lähinnä muutaman promillen humalaa vastaavassa väsymystilassa. Tämä ikään kuin varoituksen sanana vakavista filosofisista keskusteluista pitäville mainittakoon. Ehkä on turvallisinta ajatella, ettei tällä ole filosofian kanssa mitään tekemistä. Ja jos en kohta pääse asiaan, ei tällä taida olla mitään tekemistä minkään muunkaan kanssa...

Ajattelin vapautta jotenkin siltä kannalta, että se voisi olla ihmisen omaehtoista päätäntävaltaa, jota ulkoiset seikat eivät rajaa tai sanele. (Mikäli tällainen määritelmä vapaudelle kuulostaa kovin oudolta, kuvitelkaa sen tilalle joku toinen sana - joku sellainen, jolle ei sanakirjassanne vielä ole selitystä.) Voidaan kai kuitenkin ajatella, että kaikki ihmisen tiedossa olevat asiat vaikuttavat häneen jotenkin, vaikka sitten äärimmäisen pienessä määrin? Ihminen voi toki nämä asiat tiedostaen hallita pitkällekin sitä, kuinka paljon antaa niiden vaikuttaa, mutta tuskin kokonaan. Jos ajatusta jatketaan pitemmälle ja otetaan huomioon myös välilliset vaikutukset, päästänkin varmaan "kaikki vaikuttaa kaikkeen" -maailmankuvaan, mutta ehkä jätän sen käsittelyn nyt sikseen, tai jaarittelustani ei tule ikinä loppua.

Jos tällainen vaikutus nyt sattuisi olemaan olemassa, niin voiko ihminen lopulta olla täysin vapaa mistään, minkä olemassaolosta hän on tietoinen? Voiko ihmisen oma vaikutus toiseen lakata tyystin vain siten, että hän lakkaa täysin olemasta (mikä lienee pitkälti mahdotonta, kun muistikuvat yms. hötöt otetaan laskuihin mukaan)? Voidaanko tästä siis päätellä, että toiselle voi tarjota suurimman (käytännössä) mahdollisen vapauden vain häviämällä tämän elämästä täysin? Minulla ei ole aavistustakaan, mutta jotenkin loogiselta tuo kuulostaisi. Logiikka (matemaattisen sellaisen perusteita lukuun ottamatta) ei tosin ole ehkä ikinä ollut vahva alueeni, joten en väitä olevani oikeassa.

Ehkä asiaa voi miettiä myös negaation (joka muuten sekin on minulle tuttu siis lähinnä matemaattisista yhteyksistä) kautta. Jos kaikki tiedossamme oleva rajaa omaa vapauttamme, missä vaiheessa mennään vakavamman vapaudenriiston puolelle? Minulle tulevat mieleen ainakin tilanteet, joissa joutuu käytännössä odottamaan toisten ihmisten toimintaa voidakseen "edetä" (ja varmaan vastavuoroisesti myös tilanteet, joissa muut odottavat omaa tulosta). Kaipa niin taloudelliset kuin palveluksiinkin perustuvat velkatilanteet voisi myös nähdä vapautta rajoittavina. Silloin voisi kai sanoa, että (täyttä) vapautta ei ole missään, missä on keskeneräisiä asioita osapuolien välillä.

Omassa vapaudenkaipuussani ainakin minua vitharmittaakin yleensä joutua odottamaan jotakin taholta, johon olen sen takia pakotettu olemaan sidoksissa. Jokainen, joka on esimerkiksi työpaikan vaihdon jälkeen joutunut odottelemaan edellisen paikan palkkoja tai muita saamisiaan muutamia viikkoja tai jopa kuukausia, ymmärtänee tunteen. Uskon, etteivät entiset työantajat tai muut instanssit sido ihmisiä itseensä tarkoituksella tällä tavalla, mutta silti odottavan hermot saattavat joutua koetukselle. Enkä tarkoita nyt pientä odottelua, joka lienee väistämätöntä ja välttämätöntä kestettävää, vaan kuukausitolkulla venytettyä saamattomuutta ja passiivisuutta. Rasittavaa.

Vaikka maailmasta ei toki ikinä tulekaan valmista, asioiden keskeneräisyys voi silti ottaa joskus kupoliin aika rankasti.


¹En juo kahvia tai polta (muuta kuin harhaoppisia), joten kyseessä on taiteellisen vapauden nimiin menevä ilmaisu

(Kuva: Eugène Delacroix: La liberté guidant le peuple)

Hang on to Your IQ

Sain tuttavaltani linkin animaatioon, jonka löydätte¹ vaikka täältä, ja siihen liittyvän teorian, joka on luettavissa ainakin täällä. Ennen kuin paljastelen itseäni (valitettavasti vain "tuloksieni" osalta), kannattanee käydä vilkaisemassa kuvaa, jos haluaa yrittää testata tuolla itseäänkin.

Ja sitten siihen tulokseen: typyhän pyöri aluksi sitkeästi tasan yhteen suuntaan, myötäpäivään. Vaikka hampaat irvessä sain neitiä lopulta kontrolloitua mieleni mukaan (mihin tietysti pyrin myös oikeassa elämässä), jäi alkuperäinen tilanne ja varsinkin sen selitys hämäämään. Jos tuota varsin yksioikoista tulkintaa uskoisi, minä käyttäisin enemmän aivojeni oikeaa puoliskoa, ja siis olisin enemmän tunteiden ja mielikuvituksen kuin logiikan ja faktojen varassa. Lisäksi arvostaisin enemmän riskejä kuin tuttua ja turvallista.

Lienee turha sanoa, että mielestäni koko tuon aivoselityksen on oltava kauheaa tuubaa.


¹Teeskentelen sitkeästi, että minulla on useita lukijoita

Every Day Is Exactly the Same

Keskustelin erään tuttavan kanssa hiljattain ja hän kysyi minulta, kuinka spontaani olen. Ehkä kaiken oleellisen vastauksesta kertoo jo se, että minun piti miettiä sitä minuuttitolkulla ennen kuin uskalsin ottaa asiaan kantaa.

Pidän rutiineista. Minusta on mukavaa, kun asiat pysyvät paikoillaan ja tietää, miten ja koska voi mennä minnekin. Pidän siitä, että asioihin voi luottaa. Lopulta kyse lienee kaikenlaisen stressin minimoinnista. Etenkin tiukkojen aikataulujen edessä teen mieluummin tuntikaupalla valmisteluja etukäteen kuin panikoin ennen H-hetkeä sitä, ehdinkö ajoissa. Ehkä olen järjestelmällinen, ehkä vain tappavan tylsä.

Ainakin tietyt rutiinini voi nähdä melko (tai liian) pitkälle vietynä järkeilynä. Herätin äskettäin hilpeyttä kertomalla ystävälleni arkipäivien aamutoimistani ja niiden suunnitelmallisuudesta. Minusta on kuitenkin loogista ja aivan täysjärkistä esimerkiksi aloittaa aamu suihkulla myös siitä syystä, että tällöin hiuksilla on aikaa kuivua mahdollisimman pitkään ennen niiden lopullista kuivaamista. ("Myös siitä syystä" siksi, että pääsyy on suihkun tehokas herättävä vaikutus. Se tosin kuulostaa varmaan useimmista aivan järkevältä eikä herätä edes hilpeyttä.) Minusta on myös selkeitä syitä pestä hampaat ja pukeutua vasta aamupalan jälkeen, mutta tietysti ennen ehostautumista (mikä minun kohdallani tarkoittaa tietysti hiusten kurittamista haluttuun kampaukseen). Siinä ei ole mitään huvittavaa. On hankalaa olla väärin ymmärretty arkipäivän nero. Puuh.

Toki pidän myös miellyttävistä yllätyksistä. Suurin osa yllätyksistä ei vain ole miellyttäviä. Joskus myös rikon tarkoituksella rutiineja tunteakseni hetken itseni vapaammaksi ja tuulen tuiverruksen hiuksissani. Kyse on kuitenkin enemmän poikkeuksista kuin vallitsevasta elämäntyylistä. Ymmärrän myös, että vain muutoksen kautta voimme löytää jotain uutta. Olen kuitenkin siinä määrin kontrollifriikki, että haluaisin pystyä vaikuttamaan siihen, mikä muuttuu ja milloin. Tietysti olen jo oppinut hyväksymään sen, että maailma ei vain toimi niin.

Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin siitä. Minusta maailmassa on se hankala vika, että se ei pyöri vain minun käskystäni. Jos uskoisin takuun olevan yhä voimassa, haluaisin vaihtaa koko riesan toimivampaan kappaleeseen.

(Kuva: Gustave Dorén kuvitusta Poen Korppiin)

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Laura haastoi:

Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa.

Bloggaan lähinnä kotona, joskin olen ajatusteni harhaillessa kirjoittanut aika paljon myös töissä. Kirjoitan aika usein mieleen tulleita ajatuksia ylös pieninä alkuina, joista versoaa sitten kokonaisia kirjoituksia. Useimmiten kirjoitan kuitenkin postaukset yhdellä istumalla, käyttäen aiempia merkintöjäni vain muistuttajina niistä tunteista tai ajatuksista, joista tarve tai halu kirjoittaa tietystä aiheesta lähti. Harvoin alan enää tehdä suuria muutoksia kokonaiseen kirjoitukseen, mikä ehkä paistaakin läpi tekstistä; vaikka yritän muotoilla sanat edes jotenkin järkeviksi, on postausten sisältö enemmän tajunnanvirtaa, josta yritän saada (lähinnä itselleni) jotain jäsenneltyä kirjoittamalla sen julki.

Kuva on sellainen kuin se on, koska kaihtimet ovat yleensä kiinni kirjoittaessani, niin kotona kuin töissäkin. Vaikka kotona pidän niitä toki aukikin, maisema ei merkitse minulle mitään. Lasittunut katseeni ei yleensä näe mitään, kun kirjoitan. En edes tiedä, ovatko silmäni auki.

The Mark Has Been Made

Joskus lukiossa saimme luettavaksemme novellin, jossa mummo istuttaa viimeisinä päivinään kukkasen ruukkuun ja huolehtii siitä tunnollisesti loppuun(sa) saakka. Opettajamme kysyessä meiltä tunnilla syytä vanhan naisen toiminnalle minua fiksumpi luokkatoveri osasi kertoa, että tämä halusi jättää kuollessaan jotain jälkeensä - jonkin merkin siitä, että oli joskus ollut olemassa.

Itse en ole ikinä kaivannut mausoleumia tai pyramidia merkiksi elämästäni, tai edes toivonut saavani omaa pientä lehteä sukupuuhumme. Olisihan se silti jotenkin imartelevaa, jos olisi jättänyt itsestään jonkinlaisia merkkejä maailmaan, ja eläisi ainakin sanoissa tai ajatuksissa vielä, kun tuhkakin on jo tullut maaksi jälleen tai kadonnut tuulen mukana.

Not on sad Stygian shore, nor in clear sheen
Of far Elysian plain, shall we meet those
Among the dead whose pupils we have been,
Nor those great shades whom we have held as foes;
No meadow of asphodel our feet shall tread,
Nor shall we look each other in the face
To love or hate each other being dead,
Hoping some praise, or fearing some disgrace.
We shall not argue saying “’Twas thus” or “Thus,”
Our argument’s whole drift we shall forget;
Who’s right, who’s wrong, ’twill be all one to us;
We shall not even know that we have met.
Yet meet we shall, and part, and meet again,
Where dead men meet, on lips of living men.

  (Samuel Butler: Life After Death)

Lopulta koko postuumien jälkien merkitys on kuitenkin hieman kyseenalainen. Oleellisempia ovat varmaankin jäljet, joita jätämme ja joiden vaikutukset näemme jo eläessämme. Kun mietin omaa elämääni, huomaan jättämieni jälkien olevan minulle kovin tärkeitä. En kuitenkaan ihaile kuviani lehdissä tai nimeäni matrikkeleissa vaan mietin jälkiä, joita olen jättänyt itsestäni muihin ihmisiin.

Muistan yhä elävästi, kuinka yli kymmenen vuotta sitten eräs kirja menetti kantensa siksi, että sen joltakin sivulta löytyi kaimani nimi. Sama brutaali kirjanmutiloija oli myös joskus minulle äkäinen (joskin leikillään) siitä, mitä "minä" olin tehnyt hänen unessaan. En vieläkään tiedä, mitä se oli, mutta kuulemma jotakin mustasukkaisuutta aiheuttavaa.

Olen imarreltu siitä, että herätin toisessa ihmisessä tuollaisia reaktioita. Toisaalta tunnen olevani varsin itsekäs ja tunnen syyllisyyttä tuosta "ylpeydestäni". Nuo mainitsemani reaktiot kun ovat oikeastaan negatiivisia, ja silti muistot niistä tuntuvat jollain tavalla lämmittäviltä vielä näin monen vuodenkin jälkeen. Onko kyseessä ollut valta, jota minulla on ollut toiseen ihmiseen? Useinhan vallalla tarkoitetaan juuri sitä, että saa toisen tekemään jotain, mitä tämä ei haluaisi tehdä. Puolustuksekseni minun on tosin sanottava, että kumpaakaan yllämainituista teoista en ollut toivonut aiheuttavani, joten vallankäyttöni ei ainakaan ollut tahallista.

Ehkä oikeastaan merkittävämpi kysymys on se, miksi muihin jättämäni jäljet ovat minulle niin rakkaita. Olenko metsässä kaatuva puu, josta ei lähde ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa? Haenko toisten hyväksyntää ja/tai huomiota, jota ilman en ehkä merkitse mitään? Onko oma olemassaoloni jopa riippuvaista siitä, että minut havaitaan? Elänkö ehkä muiden kautta?

Oli miten oli, toivon voivani tuntea jonkinlaista ylpeyttä jättämistäni jäljistä jatkossa(kin). Voin vain toivoa, että mahdollisimman harvat niistä olisivat arpia.

(Kuva: Antonio de Pereda: El sueño del caballero)

There's a Place in Hell For Me and My Friends

Pistäydyin R&A:ssa katsomassa ilmeisen odotetun I'm a Cyborg, But That's OK -rainan. Kyseessä on Oldboy:n ohjaajan tuorein tekele, jossa nuori naisenalku uskoo olevansa kyborgi.

Pyrkimyksissään olla hyvä kyborgi tyttö yrittää tunnollisesti välttää kyborgien seitsemää kuolemansyntiä, jotka eivät (tietenkään) ole suinkaan samat kuin esimerkiksi katolilaisilla. Meille tutummat synnithän ovat (pahemmuusjärjestyksessä):

1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Kohtuuttomuus (ylensyönti)
7. Irstaus

Kyborgien seitsemän kuolemansyntiä ovat näiden sijaan (uskoakseni niin ikään pahemmuusjärjestyksessä):

1. Sympatia
2. Surullisuus
3. Levottomuus
4. Epäröinti
5. Tarpeeton unelmointi
6. Syyllisyys
7. Kiitollisuus

(Elokuvassa nämä synnit oli kuvattu kirjana, jokainen synti kuvitettuna hellyyttävällä, piirretyllä kissa-aiheisella kuvalla. Valitettavasti verkossa noita kuvia ei vaikuta saatavilla olevan, joten en voi niihin linkata.)

Tulevaisuuteni kannalta on hämmentävää huomata, että minusta tulisi vielä huonompi kyborgi kuin katolilainen (etenkin jos tuo ihmisten kuudes kuolemansynti nyt tulkitaan vain ylensyöntiä tarkoittavaksi). Siinä meni sitten sekin hyvä suunnitelma uusiksi...

(Kuva: Hieronymus Bosch: Tisch mit Szenen zu den sieben Todsünden und den letzten vier Dingen)

Shadows and Tall Trees

Lauantaina istuin jonkinlaisella lounaan ja päivällisen välimuodolla kolmisen tuntia siemaillen punaviiniä minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Nousin pöydästä kesken kaiken vain heitelläkseni pähkinöitä pikkulinnuille, jotka kerjäsivät ruokaa naputtamalla parvekkeen ikkunan karmeja. Tuijottelin paikalle parveilevia siivekkäitä tuntien sekä jonkinlaista kateutta että sääliä niitä kohtaan. Toisaalta mietin, kuinka tinttien ei tarvitse välittää arkipäivien työtaakoista tai murehtia asioita, jotka länsimäinen yltäkylläisyys saa tuntumaan elämän suurimmilta ongelmilta. Toisaalta juuri siinä, kerjäämässä ruokaa ihmisiltä, linnut muistuttivat minua vahvasti myös henkiinjäämiskamppailustaan, joka on niillä jatkuvaa ja pahenee pian kelien kylmetessä. Päädyin toteamaan, että en ehkä kuitenkaan haluaisi vaihtaa paikkaa niiden kanssa.

Pöydässä keskustelu kääntyi joukostamme poistuneisiin sukulaisiin. Tunsin itseni taas vanhaksi ja saamattomaksi vätykseksi, joka on onnistunut väistämään tai suorastaan tyrmäämään hetkittäiset mahdollisuutensa saavuttaa jotain pysyvää. Vaikka tiedän minua siunatun paljolla, läsnä oli jälleen vahvimpana tunne siitä, että minulta puuttuu jotain merkityksellistä ja tärkeää. On outoa tuntea niin, kun keskustelee läheisten ihmisten kanssa heille harvinaisen syvällisistä aiheista, harvinaisen kaksisuuntaisesti, lasi täynnä hyvää punaviiniä.

Sunnuntaina minulla ei pähkinöitä ollut, vaikka ottajia olisi riittänyt. Kuljettuani yli asvaltin ja hiekan tuulen sotkiessa hiuksiani päädyin lopulta rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, jossa olisin voinut taas päätyä vertaamaan itseäni muihin ja saavutuksiani heidän saavutuksiinsa. Sen sijaan tuijotin kauniita, yleensä varsin vähäpukeisia ihmishahmoja lumoutuneena. Olisin halunnut ojentaa käteni ja kuljettaa sitä pitkin käsivarsia, lanteiden kaaria, olkapäitä ja siroja kasvoja. En ojentanut. Tiesin kokeilemattakin, että kädet, lanteet ja kasvot olisivat kylmiä. Jos korvansa olisi painanut jotain rintakehää vasten, ei olisi voinut kuulla sydämen lyövän.

Katsoessani sitä onttoa kauneutta mietin taas, kuinka päällisin puolin hyvistä ja kauniista asioista voi puuttua jotain tärkeää, ja sitä myöten kaikki.

(Kuva: John Singleton Copley: Young Lady with a Bird and Dog)

All Cats Are Grey

Sain lopultakin luettua loppuun kirjan, jota olen lukenut parin kuukauden ajan työmatkoillani bussissa istuen. Kirja oli Rosemarie Putnam Tongin Feminist Thought: A More Comprehensive Introduction, joka tietääkseni kuuluu esimerkiksi naistutkimuksen opintojen kirjallisuuteen. Se herätti paljon ajatuksia, jotka vaihtelivat pienistä ymmärryksen hetkistä melkoiseen turhautumiseen saakka.

Voin suoraan tunnustaa, että feminismin suhteen olen melkoinen ummikko, vaikka uskon esimerkiksi tasa-arvoa kannattavanikin vahvasti. Sikäli olikin aika silmät avaavaa lukea johdantoja feminismin laajaan kenttään ja havaita, kuinka paljon "aatteen" sisälläkin on erilaisia - keskenään kovinkin ristiriitaisia - koulukuntia. (Voin tosin myös sanoa, että olen toki aiheesta keskustellut aiemminkin, osin myös juuri kyseisen kirjan antia koskien.) Oli myös mielenkiintoista lukea tulkintoja siitä, mikä kaikki erilaisten feministien mielestä liittyy tai on linkittynyt feminismiin. Uskon myös saaneeni ainakin joitakin vihjeitä vastauksista, joita kirjasta lähdin etsimään.

Toisaalta kirjaa lukiessa tuli mieleen, että joko kirjassa esitetyt skenaariot eivät oikein istu 2000-luvun Suomeen (mikä historiaosuuden kohdalla on tietenkin aivan luonnollista) tai sitten allekirjoittanut on patriarkaalisen yhteiskunnan aivopesemä tavalla, jota ei yhdellä kirjalla kumota. Suoraan sanottuna ärsytyskynnys ylittyi monta kertaa lukiessani, mitä "miehet" ovat ja tekevät. Näin siitäkin huolimatta, että jo miesten ja naisten erilaisuuden korostaminen on yksi feminismin eri koulukuntien välisistä kiistakapuloista. Kieltämättä tunne kuitenkin sai ajattelemaan, miltä naisista täytyy tuntua kovin usein, kun naiseus tai naiset leimataan miesten (tai koko yhteiskunnan) puolelta tietynlaisiksi, eivätkä he yksilötasolla koe sopivansa tarjottuun muottiin.

Mieleeni tuli myös Birdyn yli viisi vuotta vanha kirjoitus, jossa sukupuoli on minusta maalattu vähän liian isolla ja vääränvärisellä pensselillä ainakin osittain sukupuolen oman edustajan toimesta. Itse en ole Schwanitzin kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, kuinka paljon tuosta tekstistä perustuu kirjaan ja kuinka paljon bloggaajan omaan tulkintaan. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Birdykään ei tietääkseni ajattele enää noin synkästi. Jos kirjoitus olisi tuoreempi, hyppisin täällä todennäköisesti tasajalkaa huutamassa: "Ei se noin mene!"

Vaikka on varmasti ihmisiä, jotka pitäisivät tätä naurettavana juuri minun kirjoittamanani, kirjoitan sen silti: minusta ihmisiin tulisi suhtautua ensisijaisesti ihmisinä eikä tietyn sukupuolen edustajina. En voi kyllä väittää eläväni tässä(kään) asiassa niin kuin saarnaan, mutta yritän niin tehdä (hetkittäin enemmän, hetkittäin vähemmän). Enkä mielestäni todellakaan yritä kohdella naisia miehiä huonommin, enkä uskoakseni syyllisty lasikattojen tai hyvävelikerhojen aktiiviseen ylläpitoonkaan. Passiiviseen ylläpitoon saatan osallistuakin, kun en barrikaadeille nouse.

Yritän myös arvottaa muiden ihmisten tekemisiä yleensä riippumatta heidän sukupuolestaan; minusta esimerkiksi perheväkivalta on ehdottoman tuomittavaa täysin riippumatta siitä, onko siihen syyllistyvä mies vai nainen. Tiedän, että miehet syyllistyvät siihen enemmän ja jälki on niin päin ehkä usein tuhoisampaa, mutta teon hyväksyttävyyteen se ei vaikuta. Mielestäni oman sukupuolen käyttö oikeutuksena ikäviin tekoihin on myös alhaista. Minulle on aivan sama, esittävätkö ihmiset oman kusipäisyytensä (pardon my French) perusteluksi oman sukupuolensa "saavutetun ja ansaitun aseman" tai "vapautustaistelun". Se on silti kusipäisyyttä, ja sukupuolen taakse piiloutuminen ei sitä minun silmissäni muuksi muuta.

En tiedä, johtuuko aiheen minussa aiheuttama kiihtymys lopulta siitä, että (myös) miehiä käsitellään esimerkiksi tiettyjen Tongin kirjassa mainittujen feministien taholta mielestäni liiallisen ankarasti ja monet miehet ovat minusta oikeasti esitettyä "parempia ihmisiä" (minä itse tietysti mukaan luettuna) vai siitä, että kalikka on oikeasti nyt kalahtanut koiraan pahemman kerran. Älähdän joka tapauksessa.

(Kuva: Gustave Doré: Andromeda)

Why Can't I Be You?

On olemassa ihminen, johon suhtaudun hyvin kaksijakoisesti. Uskon hänen olevan pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja - omien arvojensa mukaan - korkeamoraalinenkin henkilö. Hän yrittää elää jonkinlaisten periaatteidensa mukaan, vaikka lipsuukin niistä mielestäni liikaa.

Hän on kuitenkin tuottanut minulle enemmän pettymyksiä kuin muut tuntemani ihmiset yhteensä. Voisin ehkä jopa sanoa, että hän on pettänyt luottamuksenikin useammin kuin kerran. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä läheisyytemme takia suhtaudun hänen tekemisiinsä - ainakin joihinkin niistä - todennäköisesti ankarammin kuin kenenkään muun. Tiedän tämän, eikä ole varmasti liioiteltua sanoa, että olen antanut hänelle anteeksikin useammin kuin kenellekään muulle.

Uskon tuntevani hänet hyvin, mutta hän on päässyt teoillaan ja ajatuksillaan myös yllättämään minut monet kerrat. Joskus olen ollut varma hänen mielipiteistään ja haluistaan, ja tullut yllätetyksi, kun totuus onkin tuntunut paljastuvan täysin toisenlaiseksi. En tiedä, onko hän valehdellut tarkoituksella vai vain ollut itsekin epävarma siitä, mitä haluaa. Juuri tällaisista tilanteista on kuitenkin kummunnut yllätysten lisäksi myös mainitsemiani pettymyksiä.

Välimme ovat joskus riitaisat ja katkeratkin ja joskus on hetkiä, jolloin suorastaan inhoan häntä. Fyysisesti en ole ikinä häntä halunnut vahingoittaa, mutta joskus olen miettinyt hänen kaipaavan kivuliaitakin opetuksia, jotta hän oppisi läksynsä. Joskus olen ollut hänestä ylpeä, joskus olen suorastaan hävennyt häntä. Ainakin fyysisesti pystyn kuitenkin katsomaan häntä silmiin päivittäin, ja katsonkin, vaikkakin vain peilin kautta.

Olen miettinyt, olenko kaksinaismoralisti. Uskon hyväksyväni epätäydellisyyden ja jonkinlaiset "puutteet" paremmin muissa kuin itsessäni. Ainakin osittain tämä johtunee siitä, että tiedän oman rajoittuneisuuteni ja epätäydellisyyteni, enkä ne tietäen usko voivani vaatia muiltakaan ainakaan mitään enempää kuin itseltäni. Päästänkin uskoakseni muut usein vähemmällä kuin itseni - mutta ehkä vain siinä tapauksessa, että minulle ei siitä aiheudu suoranaista haittaa. Jonkinlainen itsekkyys siis varmaankin kummittelee taustalla myös silloin, kun koen olevani salliva ja ymmärtäväinen muita kohtaan. Oli miten oli, en usko kohtelevani itseäni tässä asiassa samalla tavalla kuin toisia.

Tiedän vaativani itseltänikin paljon, mutta en tiedä, vaadinko silloin samoja asioita kuin toisilta. Voin antaa asioita näennäisesti anteeksi niin itselleni kuin muillekin, mutta lopulta muistini on todella pitkä. Ja kuten Henry Ward Beecher sanoi: "I can forgive, but I cannot forget, is only another way of saying, I will not forgive." Muistan tekemiäni typeryyksiä ala-asteelta saakka varsin selvästi, ja vaikka en läheskään kaikista niistä itseäni varsinaisesti enää soimaakaan, en niitä edelleenkään hyväksy.

Siitä huolimatta myönnän omalla kohdallani, että minun on mahdollista muuttua ja että saatan oppia omista virheistäni ja että itselleni vihaisena oleminen ei lopulta johda mihinkään hyvään. Jos tähän toisten kohdalla pystynkin, saattaa se viedä hyvin pitkän ajan tai olla vain hetkellinen tunne, jonka jälkeen palaan taas aiempaan katkeruuteeni. Osittain tämä liittynee siihen, että alistun joissain asioissa liian helposti kynnysmatoksi ja odotan muilta samaa. Kun niin ei käy, se on tietysti muiden vika ja minun mielipahani on liian herkästi heidän syytään. (Tällä kärjistyksellä en tarkoita sitä, ettenkö olisi kohdannut myös kohtelua, josta minulla on mielestäni (ollut) täysi syy olla vihainen.) Voi siis olla, että toisissa asioissa olenkin lopulta ankarampi muita kuin itseäni kohtaan.

Voiko ihmistä kohdella eri tavalla kuin muita siksi, että asuu tämän ruumiissa? Onko se peräti väistämätöntä, kun kuitenkin tietää itsestään ja motiiveistaan enemmän kuin voi ikinä tietää muista?

(Kuva: Rembrandt van Rijn: omakuva)

The Same Deep Water As You

Minua riepoo nähdä, kuinka hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Minua surettaa katsoa vierestä ystävän murhetta voimatta auttaa häntä juuri mitenkään. Toisaalta siinä hetkessä en haluaisi - rajallisuudestani huolimatta - olla missään muualla, varsinkin kun uskon ymmärtäväni hänen tuntemuksiaan juuri silloin paremmin kuin kovin moni muu. Voin vain toivoa, että se riittää.

In a Lonely Place

Takana on hyvä viikonloppu. Kävelyä rantakallioilla ja virvoitusjuoman nauttimista rantaravintolassa auringonlaskun hyväillessä kasvoja. Musiikin kuuntelua ja yli 600 kilometriä autolla ajamista ilman aikatauluja tai karttoja. Istumista aamulla väsyneenä auringonpaisteessa rantahiekalla silmät kiinni kuuntelemassa rantaan lyöviä aaltoja, joiden hidas ja lempeä kohina peittää muut äänet. Ja lopulta nukahtaminen sunnuntai-iltana omassa sängyssä tunteeseen, että ympärillä on yhä hienoa hiekkaa ja oman hengityksen tasainen ääni on aaltojen kohinaa.

Arki ja pakolliset käytännön asiat palauttavat jalat tukevasti maahan. Aamupäivällä havahdun (jälleen kerran) siihen, että jostain lukemani, täysin minuun liittymättömät yksittäiset sanat ovat kuljettaneet minut ulapalle kauas turvallisista rannoista. Huomaan ajattelevani elämässäni olleita hetkiä, joista olen todella nauttinut ja jotka ovat aikanaan yllättäneet minut jotenkin sillä tavalla, että ne ovat jääneet pienimpiäkin yksityiskohtia myöten mieleen. Ylitseni iskee hyökyaallon lailla ajatus siitä, että niitä hetkiä ei saa mitenkään takaisin, ja yhtäkkiä minun on vaikea niellä.

Periaatteessa haluan muistaa kaiken kokemani hyvän. Lopultahan aika kuluu ja hetket jäävät historiaan, ja ainoa keino olla menettämättä niitä on muistaa ne mielessään. Toisaalta toivoisin, että voisin "korvata" kipeimmät muistot jollain muulla; toivon, että eteeni tulee jälleen uusia ihmisiä ja hetkiä, joiden autuus saa minut keskittymään hetkeen eikä rämpimään muistojen suossa loputtomiin. Haluaisin kokea niin vahvaa onnellisuutta, että voisin muistaa myös aiemmat onnen hetkeni ilman, että minun tarvitsisi verrata niitä millään tavalla nykyhetkeen. Haluaisin olla elämättä menneisyydessä.

Tunnen itseni aika avuttomaksi, kun en keksi mitään muuta keinoa helpottaa oloani kuin yrittää unohtaa kaiken sen, mitä aiemmin muistelin hymyillen, ja eristää elämästäni kaikki, mikä muistuttaa minua liikaa menetyksistäni. Aiemmin niin vahvoiksi kuvittelemieni ja minulle niin tärkeiden siteiden katkominen - tai suorastaan kitkeminen juurineen - tuntuu todella pahalta. Niin lienee kuitenkin pakko tehdä, koska vaihtoehto tuntuu vielä pahemmalta. On pakko opetella pitämään niin tutulta tuntunutta taas tuntemattomana ja vieraana, jotta voisi muistaa oman itsenkin olevan vielä olemassa. Valinnanvapaus olisi kovin hienoa, elleivät ainoat mahdollisilta tuntuvat vaihtoehdot rajautuisi kahteen lohduttomuuteen. Voin vain odottaa pinttyneiden ajatusten ja mielikuvien haalistumista ja toivoa, että ne painuvat aikanaan unholaan jättäen kuitenkin muistot hyvistä hetkistä jälkeensä.

Päässäni alkaa soida toistuvasti ja hiljaisesti kaikuen The Smiths:
Please keep me in mind...

(Kuva: Gustave Doré: The Burial of Sarah)

Beside You in Time

Pistäydyin vilkaisemassa pitkästä aikaa Ikuisuushetkesi-blogia, johon ei valitettavasti ole uusia hetkiä tullut enää pitkiin aikoihin. Blogin kuvauksessa on selitetty ikuisuushetkien ajatus aika tyhjentävästi: "Pirullinen kysymys kuuluu: jos sinun olisi pakko valita oikeasti tapahtuneesta elämästäsi se hetki, jossa joudut kuolemasi jälkeen viettämään "afterlifesi", ikuisuutesi, mikä hetki se olisi?" Kyseessä on siis hetki, joka valitaan koko omasta eletystä elämästä jälkikäteen. Vaikka erilaisten hetkien vertaileminen ei varmasti ole helppoa, käytössä on siis kuitenkin "täydellinen" tieto joukosta, josta valinta pitäisi tehdä. (Mainittakoon, etten ole After Life -elokuvaa nähnyt, joten en osaa sanoa, miten hetkien valinta siinä onnistuu. Yritän täyttää tämän aukon sivistyksessäni ensi tilassa.)

Muistan joskus teinivuosinani kuulleeni toisen variaation samasta aiheesta tarinan muodossa. Siinä mies tapaa Paholaisen, joka tarjoaa hänelle eräänlaista vaihtokauppaa. Paholainen antaa miehelle mahdollisuuden pysäyttää elämänsä koska tahansa lopullisesti, jolloin hän voi jäädä ikuisesti elämään siihen hetkeen, jossa sillä hetkellä on. Sopimuksen kääntöpuoli on se, että mies joutuu suoraan kiirastulen ohi Helvettiin (ja viettää ikuisuutensa sitten siellä), jos ei ole pysäyttänyt aikaansa ennen sitä. Tarinan mies näkee elämää ja vanhenee, mutta aina harkitessaan ajan pysäyttämistä tiettyyn hetkeen hän antaa sen lopulta mennä ohi, ehkä odottaen jotain vielä parempaa. Lopulta Kuolema korjaa miehen, ja Paholainen saapuu ottamaan tämän vastaan. Sopimuksen mukaisesti mies ei lähde kohti kiirastulta vaan astuu junaan, jonka on tarkoitus viedä hänet ikuisiksi ajoiksi Helvettiin. (Lopulta mies kuitenkin pysäyttää oman aikansa istuessaan junassa eikä ikinä saavu perille, mutta se ei ole mielestäni nyt tässä yhteydessä edes oleellista.)

Minä pidän ajatusleikistä, jossa joutuu miettimään, mitkä hetket elämässä olisivat niitä, joissa voisi viettää ikuisuuden. Toki yhden sellaisen hetken valitseminen olisi varmaankin vaikeaa. Lisäksi itse valitsisin varmaankin hetken, johon liittyisi toinen ihminen. Koska tällaisiakin hetkiä on useita ja useiden ihmisten kanssa, niiden vertailun voisi jollain tasolla nähdä myös - ainakin välillisesti - kyseisten ihmisten vertailuna, mikä ajatuksena tuntuu aika ikävältä tai jopa vastenmieliseltä. Siitä huolimatta minun täytyy rehellisesti sanoa, että joinain hetkinä olen vain kokenut olevani pakahduttavan onnellinen, ja voisin suuremmitta tunnontuskitta sellaisen hetken valita, vaikka se ehkä tavallaan suosisikin yhtä minulle rakasta ihmistä toisten kustannuksella. Lopultahan kyse on kuitenkin omasta tuntemuksesta valitulla hetkellä, ja vaikka toinen ihminen siihen on ollut vaikuttamassa oleellisesti, valinta ei kohdistu suoraan yhteen ihmiseen toisten yli. En myöskään missään nimessä halua vähätellä muita onnellisia hetkiäni.

Kaikkien oman elämän hetkien vertailu jälkikäteen olisi varmaan sekin haastavaa, mutta vielä mielenkiintoisempana näen tuon toisen skenaarion, jossa valinta täytyy tehdä tietämättä, mitä on luvassa tulevaisuudessa. Siinä joutuu katselemaan muiden hankaluuksien lisäksi myös omaa ahneuttaan; jos aina odottaa jotain parempaa, päätyy lopulta viettämään ikuisuutensa lämpimässä paikassa (tai parhaimmillaankin sinne vievässä junassa).

Olen joskus kannustanut toisia "tartu hetkeen" -elämään, jossa nautitaan nykyisestä eikä murehdita menneitä tai tulevia. Tämä lienee eräs selkeimpiä alueita elämässäni, joissa en lopulta itse elä niin kuin saarnaan. Vaikka joskus koenkin pystyväni elämään varsin keskittyneesti tietyssä (yleensä onnellisessa) hetkessä, lopulta taidan katsella elämää aika paljon pitkänä ja suurena kokonaisuutena. Luulen, että tämä liittyy aika läheisesti siihen, että annan symbolisille pysyvyyslupauksille niin paljon arvoa ja sellaisia haluan.

Minkälaisia hetkiä sitten valitsisin tai olisin valinnut noissa kahdessa skenaariossa? Hetkien yksityiskohdilla ei liene muille merkitystä, mutta pari omaa ajattelutapaani ehkä selventävää seikkaa voin mainita. Olen lähettänyt yhden ikuisuushetken mainittuun blogiin (ja se on toki myös julkaistu), mutta nykyään nimeäisin sinne eri hetken. Uskon ja toivon, että myöhemmin nimeäisin sinne jälleen uuden hetken. Toisaalta "reaaliajassa" tehtävän valinnan olisin jo tehnyt, ja sen olen myös sillä hetkellä ääneen sanonut. Jos näistä jonkinlaisia johtopäätöksiä haluaa tehdä, niin ehkä minun voi päätellä muuttavan "tarvittaessa" (uusien kauniiden kokemusten karttuessa) mieltäni, mutta loputtoman ahne en ehkä ole.

(Kuva: Albrecht Dürer: Tod und Landsknecht)

Samaistumista

Hiljattain jossain muualla tulin miettineeksi ja kommentoineeksikin muutamalla sanalla sitä, kuinka toisten kirjoittamiin teksteihin voi samaistua vahvastikin, vaikka kirjoittajan teksti kumpuaisi jostain aivan muusta kuin mitä itse on kokenut tai tuntee. Luulen, että erityisesti "taiteelliset" (en edelleenkään keksi parempaa sanaa) tekstit jättävät tulkinnalle usein niin paljon tilaa, että niistä on helppo löytää jotain oleellisella tavalla tuttua.

Viime aikoina olen kokenut samaistuvani usein toisten teksteihin. Ehkä sitten koen sellaiseen tällä hetkellä tarvetta tai halua. Olin aikeissa julkaista omaa höpinääni jo eilen tai tänään, mutta taidankin nyt tyytyä lainaamaan kappaletta, johon ehdin tänään samaistua jo vähintään kaksikymmentä kertaa ennen kuin työpäivä oli lähelläkään puoliväliä.

See the animal in his cage that you built
Are you sure what side you're on?
Better not look him too closely in the eye
Are you sure what side of the glass you are on?
See the safety of the life you have built
Everything where it belongs
Feel the hollowness inside of your heart
And it's all
Right where it belongs

What if everything around you
Isn't quite as it seems?
What if all the world you think you know
Is an elaborate dream?
And if you look at your reflection
Is it all you want to be?
What if you could look right through the cracks?
Would you find yourself...
Find yourself afraid to see?

What if all the world's inside of your head
Just creations of your own?
Your devils and your gods
All the living and the dead
And you're really all alone?
You can live in this illusion
You can choose to believe
You keep on looking but you can't find the woods
While you're hiding in the trees

What if everything around you
Isn't quite as it seems?
What if all the world you used to know
Is an elaborate dream?
And if you look at your reflection
Is it all you want to be?
What if you could look right through the cracks?
Would you find yourself...
Find yourself afraid to see?

  (Nine Inch Nails: Right Where It Belongs)

Jos kappaleen tunnelma avautuu huonosti tekstinä, korvilleen voi keksiä tekemistä Youtubesta.

(Kuva: Gustave Dorén kuvitusta Miguel Cervantesin Don Quijoteen)

Uhrautumisesta, osa II

Kun kirjoitin aiemmin uhrautumisesta, aloin pohtia, minkälaisia "uhreja" lopulta vaadin toiselta ihmiseltä, jos haluan hänet lähelleni päästää. Lista on tietenkin pitkä ja raaka, mutta yritän muotoilla muutaman esimerkin jotenkin ymmärrettäviksi sanoiksi. Toivon, että tämä vaikuttaa enemmän vakavalta pohdinnalta kuin toivomuskirjeeltä Joulupukille.

Minulla on ollut joskus tapana miettiä erilaisia hypoteettisia tilanteita ja sitä, miten toimisin niissä. Aika usein tilanteet ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Eräs tilanne tuli mieleen, kun näin parin päivän sisällä sellaisesta kerrottavan useammassakin visuaalisessa viihdetuotoksessa: kun pitkän liiton toinen osapuoli kuolee, miten käy suhteelle? Mielestäni on jotenkin suorastaan oletusarvoista, että toinen osapuoli jatkaa elämäänsä ja aikanaan kokee uuden rakkauden (tai useampia), jos niin haluaa ja siihen tarjoutuu mahdollisuus. Näin lopulta haluaisin omankin kumppanini tekevän, jos heittäisin henkeni ollessani suhteessa, enkä häneltä varmasti mitään muuta ikinä vaatisi. Toisaalta tilanteen osuessa kohdalle toisin päin tilanne ei minusta tuntuisi lainkaan selvältä; toki uskon, että aikanaan itsekin voisin aloittaa uuden suhteen, mutta ajatuksena se tuntuisi jotenkin pahalta ja vaatisi käytännössäkin varmasti aikaa täysin riippumatta siitä, mitä kuollut puoliso olisi eläessään mahdollisesti tilanteesta sanonut.

Aloin pohtia, että uskon olevani valmis yleisestikin itse "uhrautumaan" suhteissa enemmän kuin mitä vaadin toiselta. (Nyt täytyy todeta, että "uhrautuminen" kuulostaa väärältä sanalta tässä yhteydessä, mutta käytän sitä johdonmukaisuuden ja sopivamman ilmaisun puutteen takia.) En koe olevani marttyyri vaan enemmänkin aika joustava. Luulen, että sallisin suhteen mahdollisten kompromissien aiheuttaman mielipahan itselleni suurempana kuin toiselle. Eikä tämä siis tee minusta suinkaan mitenkään erityisen hyvää ihmistä - joku voisi sanoa, että pikemminkin epätoivoisen ja tahdottoman alistujan, mutta toisaalta en koe sietäväni itseni rajoittamista kovin pitkälle.

Haluaisin, että toinen voisi ajatella olevansa minun "omani" ilmauksen melko karmaisevista kaiuista huolimatta. Tällä tarkoitan jonkinlaisen mustasukkaisuuden ja omistamisenhalun ymmärtämistä (en puhu "sietämisestä", sillä se antaisi vaikutelman vahvemmasta alistumista kuin mitä voisin toivoa). Ainakin tähän pätisi yllä esittämäni ajatus molemminsuuntaisuudesta, sillä voisin hyvinkin rakastaa ihmistä, joka on minusta lievästi mustasukkainen ja haluaa jossain määrin "omistaa" minut. Käytännössä tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kummankaan liikkumisenvapautta saisi rajoittaa; molemmilla pitää olla oikeus tavata, keitä haluavat ja käydä, missä haluavat. Jonkinlaista omistautumista ja pysyvyyttä molemmat saisivat kuitenkin mielestäni odottaa.

En usko, että mikään vaatimusten esittäminen on perusteltua sillä verukkeella, että on itse valmis tekemään kaiken sen, mitä toiselta haluaa. Aina voinee kuitenkin toivoa ja haluta, että tiettyihin ehtoihin (tai rajoituksiin tai "uhrauksiin") sitoutuminen vapaaehtoisesti olisi molemmille mahdollista ja kivutonta. Toisen pakottaminen mihinkään tuntuu sikäli vastenmieliseltä, että jo pelkästään "vaadin"-sanan käyttö "haluan"-sanan sijasta tuntuu raa'alta. Luulen kuitenkin vaatimisesta puhumisen olevan tässä yhteydessä rehellisempää.

(Kuva: Jules Eugène Lenepveu: Jeanne au bûcher)

Omistamisesta

Hiljattain olen tuntenut oman peilikuvani muuttuvan kiltistä, huomaavaisesta ja hellästä välittäjästä omistajaksi, joka haluaa kahlita jonkun kaksijalkaisen lemmikin liekaan ja pakottaa tämän geneeriseen tyttöystävämuottiin välittämättä tämän yksilöllisistä ominaisuuksista ja tukahduttaen tämän henkilökohtaiset halut, jotka poikkeavat lemmikilleni varaamastani sapluunasta. Vaikka nämä kuvaukset ovatkin karikatyyreja ja nämä molemmat puolet (niin kuin monet muutkin hahmot) ovat varmasti jo pitkään eläneet minussa rinnakkain, muodonmuutos hahmosta toiseen on omissa silmissäni ollut varsin ruma ja myös rajulla tavalla yllättävä, kun en ole pitänyt silmiäni ja korviani auki kuunnellakseni ulkoa tulevia viestejä itsestäni tai etenkään tarkkaillut itseäni riittävän kriittisesti. Osittain olen kyllä tunnistanut tuon ruman hahmon itsessäni jo aiemmin, mutta en ole yrittänyt suitsia sitä niin kuin olisi pitänyt.

Lopulta en kuitenkaan haluaisi kohdella ihmistä kuin lemmikkiä, jonka osoittama "rakkaus" on kiinni sen täydellisestä riippuvuudesta isännästään. Vaikka toki yritän tarjota itseäni tueksi ja olla käytettävissä (ja jopa jollain tavalla tehdä itseni tarpeelliseksi), uskon, etten voi olla kovinkaan onnellinen, jos koen toisen olevan (vain) vahvasti riippuvainen jostain, mitä voin tarjota. En tunne kiinnostusta esimerkiksi prostituoitujen tai muiden maksullisten seuralaisten tarjoamia palveluja kohtaan, sillä rahalla ostettu muka-kiintymys ei merkitse minulle paljoakaan, jos mitään. (Toki palveluiden käyttöön liittyy muutenkin mielestäni monenlaisia laillisia ja moraalisia ongelmia, jotka varmaankin vaikuttavat myös asenteeseeni.) Silti minusta tuntuu, että tahdon pystyä lunastamaan toisen vapaaehtoisen sitoutumisen ja lojaalisuuden tavalla, joka oikeuttaa minut "omistamaan" hänet. Väitän kirkkain silmin, että ihminen on minulle maailman rakkain, ja kuitenkin pidän häntä lopulta enemmän "saavutettuna etuna", josta pidän kiinni (ainakin - ja toivottavasti vain - henkisesti) kynsin ja hampain. Pahimpina hetkinä pelkään niin kovasti, että kiristän liekaa entisestään, mikä varmaankin viimeistään sinetöi toisen halun paeta ja olla oma itsensä ilman asettamiani rajoitteita.

On hämmentävää, miten ystävilleen ja (lapsuuden) perheenjäsenille on aina ollut helppo antaa vapautta eikä ole juurikaan tuntenut heistä mustasukkaisuutta. Miksi saman vapauden antaminen sille "tärkeimmälle" ihmiselle on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa? Täytyykö ihminen pitää kahleissa, jotta hän ei pääsisi satuttamaan? Onko itsetuntoni täysin sen varassa, että joku muu haluaa omistaa elämänsä minun palvomiselleni? Haluaisinko tai pystyisinkö tarjoamaan vapauden sille rakkaimmalle ihmiselle, kun hän pyytää jotain, minkä haluaisin oman turvallisuuden ja eheyden tunteeni takia kieltää?

Näitä kysymyksiä olen pohtinut paljon viime päivinä ja öinä, enkä osaa vieläkään vastata itselleni oikein millään tavalla. Tiedän, että vielä en riittävän vapauden antamiseen ole pystynyt enkä ihan heti tule pystymäänkään. Pelottavan usein jopa uuden, ruman peilikuvani varjossa minusta myös tuntuu, että en sitä edes halua.

(Kuva: Akseli Gallen-Kallela: osa Aino-taru -triptyykistä)

Uhrautumisesta, osa I

Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta jo lähes kaksi viikkoa sitten, mutta jotenkin sanani eivät tuntuneet osuvan lainkaan kohdalleen. Se on ollut viime aikoina tuttu tunne, mutta tällä kertaa yritin jopa kuunnella sitä. En tosin tiedä, osaanko edelleenkään kirjoittaa aiheesta sitä, mitä oikeasti ajattelen, mutta nyt on aika yrittää.

Koska en oikein tiedä, miten aloittaisin kirjoituksen (paitsi tällaisella metalöpinällä), lainaan T.S. Linnun aiempaan kirjoitukseeni kirjoittamaa kommenttia:

Retoriikka (ja luultavasti uskomus) on näissä tilanteissa usein astetta ovelampaa: omistusoikeutta ei voi vaatia, mutta rakkaussuhteen olettaminen 'aidoksi' ja 'syväksi' voi edellyttää, että toinen ihminen antaa itsensä vapaaehtoisesti.

Tämä kuulostaa niin kovin tutulta. Suhteessa tietyn omistautumisen odottaminen - ja jopa vaatiminen - tuntuu olevan varsin yleistä, jopa normi; suhdetta pidetään vahvana, jos (ja vain jos?) sen osapuolet ovat valmiita luopumaan jostakin sen edestä. Vaikka usein sanotaan, että onnellisessa parisuhteessa kumpikin voi olla oma itsensä eikä kummankaan tarvitse luopua, käytännössä odotukset tuntuvat useimmiten kuitenkin olevan toisin.

Luopuminen - tai paremminkin toisen puolesta "uhrautuminen" - koetaan ilmeisesti yleisesti hyveeksi. Luettuani Rosa Meriläisen nuoruusliitostaan kertovaan kirjoitukseensa saamat kommentit tämän asenteen jyrkkyys alkoi suorastaan kuvottaa. Täysin tuntemattomien ihmisten suhteen "laadun" arvostelu viittaisi siihen, että kaikki eivät näe uhrautumista mitenkään kahden ihmisen välisenä sopimuksena tai symbioosina, vaan yleisenä velvollisuutena. Ilmeisesti kaikkien pitäisi sitten kärsiä ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta.

Ehkä on oleellista myös miettiä, miten ihminen käytännössä uhrautuu suhteessa. Yleisesti kai voisi sanoa, että ainakin jonkinlaisesta vapaudesta luopuminen liitetään kiinteästi sitoutumiseen. Joissakin (murheellisissa) tapauksissa suhteen osapuoli saattaa joutua luopumaan myös esimerkiksi tietyistä ihmisistä tai harrastuksista. Ajatuksen ikävyydestä huolimatta ihmiset suostuvat tällaiseen. On hieman hankala miettiä, miksi. Pelkäävätkö ihmiset yksin jäämistä niin paljon, että mieluummin alistuvat ja uhrautuvat? Kokevatko he saavansa suhteesta uhrautumisesta huolimatta jotakin niin merkittävää, että kaikki lopulta kannattaa? Jos he kokevat luopuvansa suhteensa takia kovin paljosta, onko heidän onnellisuutensa suhteessa jonkinlaista teeskentelyä? En tiedä.

Tietysti voi kyseenalaistaa sen, tajuavatko ihmiset edes uhrautuvansa. Ja jos eivät tajua, onko lopulta kysekään uhrautumisesta? Itse olen suhteissani toki ymmärtänyt, että minulta on odotettu jotain parisuhteen osapuolena - ehkä vapauttani on rajattu tavalla, jota yksin ollessani kukaan ei ole minulta pyytänyt. Toisaalta en ole ikinä kokenut, että olisin menettänyt mitään oleellista vapautta ollessani suhteessa. Voihan olla, että olen uhrannut jotain itsestäni huomaamattani. Lopulta tiedän kuitenkin vain, että mitään sellaista se ei ole ollut, joka olisi estänyt minua olemasta onnellinen - tai ainakaan tuntemasta itseäni onnelliseksi. Lopulta saattaa olla kyse siitä, että olen oppinut tai suorastaan opetellut olemaan onnellinen minulle ulkoa määriteltyjen rajojen sisällä. Ehkä kyse on miellyttämisenhalusta ja suunnattomasta halusta olla jollekin maailman tärkein asia, mutta tällaisena kameleonttina ollessani en ole osannut tai halunnut kaivata muuta vaan olen ollut tyytyväinen. En tietenkään voi vakuuttaa, etteikö lopulta olisi käynyt toisin, jos suhteeni olisivat jatkuneet pitempään kuin jatkuivat.

Voi olla, että olen myös sekoittanut tietämättömyyttäni onnellisuuden ja tyytyväisyyden, ja uskonut olevani onnellinen, vaikka olenkin lopulta ollut tyytyväinen. Tähän en kuitenkaan halua uskoa, sillä olen onnekseni saanut kokea elämässäni edes hetkittäin jotain niin kaunistakin, että en millään haluaisi kutsua silloisia tuntemuksiani "vain" tyytyväisyydeksi.

(Kuva: Albert Edelfelt: Sven Dufva)

Onnen tunteet

Muistin kirjoittaneeni jotakin tunteiden tuntemisesta nähtyäni Amerikan psykon elokuvaversion TV:stä vuosia sitten. Kaivoin kirjoitukseni esiin, ja se paljastui olevan yli neljän vuoden takaa. Siinä pohdin, olisiko jonkinlainen apatia ja täydellinen tunteettomuus ihanteellinen olotila. Koko ajatus tuollaisesta tuntuu nyt todella kummalliselta ja pelottavaltakin ajatukselta.

Luettuani kirjoitukseni nyt uudestaan huomaan muistaneeni "päätökseni" väärin. Vaikka jollain tavalla kaihosin voimakasta välinpitämättömyyttä (jonka pitäminen mustasukkaisuuden vastakohtana liittyy läheisesti edelliseen kirjoitukseeni), päädyin kuitenkin siihen, että kaipaan ns. suuria tunteita. Koin niiden olevan mahdollisia vain, jos heittäytyy elämään täysin avoimena ja haavoittuvana, ja sen myötä myös jokseenkin valmiina ottamaan vastaan myös eteen tulevia synkimpiä aallonpohjia.

Pohdin jälleen, minkälaista onnellisuutta haluaisin, kun luin Anthony de Melloa hiljattain. Hän totesi, että jos haluaa kokea huumaavimpia positiivisia hetkiä (jotka usein mielletään onnellisuudeksi), tulee olla valmis ottamaan vastaan myös näitä huumehuippuja seuraavat krapulat. Tulkintani mukaan hän itse koki, että huomattavasti paremman onnellisuuden voi saavuttaa olemalla "perusonnellinen", luopumalla kaikista oman onnensa ehdoiksi määrittelemistään riippuvaisuuksista ja nauttimalla vain siitä, mikä on aina ja pysyvästi.

Sinänsä de Mellon ajatus onnellisuudesta ja sen ehdoista tuntuu jopa loogiselta. Hän toteaa, että vaikka ihmiset usein asettavat onnelleen jonkinlaisia ehtoja (toisen ihmisen, työssä menestymisen, rahan), he ovat varmasti olleet joskus onnellisia ilman näitä ehtojakin; usein alakuloisuus ja surkuttelu pysyy itse asiassa poissa, kunnes muistaa, että itselle määritellyt ehdot onnellisuudelle eivät ole vielä/enää täyttyneet. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä etenkin, jos miettii lapsuuttaan. Silloin ei osannut olla onneton, vaikka ei ollut työtä, rahaa tai parisuhdetta. Niitä ei osannut silloin kaivata, eikä onneaan ehdollistaa niillä. Ihmisen täytyy siis varmaankin olla kykenevä onnellisuuteen myös ilman näitä asioita, kunhan oppii taas olemaan haluamatta - tai ainakin vaatimatta - niitä.

Toisaalta mietityttää, että vaikka hahmottaisi erot yleisesti toitotetun hekumallisen onnellisuuden ja tuon perusonnellisuuden välillä, voiko oppia haluamaan toisen sijasta toista? Asiahan lienisi yksinkertainen - joskin varmasti vaatisi käytännössä haastavaakin opettelua - jos varmasti haluaisi esimerkiksi tuollaista perusonnellisuutta sokerikuorrutusten sijasta. Kun on kuitenkin niin kiintynyt draamaan ja pateettisiin kuvauksiin, joissa rakkaus voittaa kaikki maalliset esteet, tuntuu varsin vaikealta luopua niiden kuvaamista (potentiaalisista) huipuista, vaikka samalla pääsisikin eroon myös syvimmistä kuiluista. Ja kuitenkin tuntuu, että pateettisissa kuvauksissa roikkuminen on itsepetosta ja valheeseen tukeutumista. Lopultahan ainoa pysyvä onni voi olla jotain sellaista, mikä ei ole mistään riippuvaista, ja nimenomaan jotain pysyvää esimerkiksi itse koen kaihoavani.

Myönnän, että ajatukseni ovat myös jumiutuneet ehkä vaarallisestikin sellaisille raiteille, joissa "perusonnellisuus" sijoittuu tunneasteikolla varsin lähelle apatiaa. Tämä ennakkoluuloisuus sumentanee silmät pahasti. Tiedän, että tämä rinnastus pitäisi purkaa ja miettiä avoimesti, mitä perusonnellisuus voisi tarjota ja mitä se käytännössä omassa elämässä tarkoittaisi. Jostain syystä pohdintani pysähtyy jatkuvasti siihen, mitä sitä tavoitellessani menettäisin, enkä lainkaan rohkene miettiä selkeästi, mitä kaikkea olisi saavutettavissa.

En taida tietää lainkaan, mitä haluan.

(Kuva: François Boucher: Venus Disarming Cupid)

Mustasukkaisuudesta

Olen joskus - myös aivan hiljattain - mieltänyt mustasukkaisuuden kateuden alalajiksi. Olen pitänyt sitä erittäin vaarallisena ja harmittava tapana tai ominaisuutena, joka on luonteeltaan suoraan kateutta. Asiaa miettiessäni tulin kuitenkin havainneeksi "tavallisessa" kateudessa ja mustasukkaisuudessa pienen eron. Kateudestahan puhuttaessa yleensä kuvaillaan tilannetta, jossa joku kadehtii toiselta jotain sellaista, mitä itsellä ei ole. Mustasukkaisuus on siinä mielessä käsittämättömämpää kuin kateus, että siinä kadehditaan yleensä muilta jotain sellaista, mitä itsellä jo on (tai ainakin kuvitellaan olevan).

Kysehän on kai lopulta siitä, että ei haluta jakaa jotain, mikä koetaan omaksi. Ja ainakin yleensä mustasukkaisuudesta puhuttaessa tämä jokin on tietty ihminen. Mutta kuka oikeasti voi tosissaan väittää, että omistaisi toisen ihmisen? Ei varmaankaan kukaan, ainakaan orjakaupan kieltäneissä maissa. Siitä huolimatta hyvin monenkin ihmisen voi kuulla ilmaisevan, että nämä eivät halua jakaa itselleen läheistä ihmistä ainakaan tietyissä asioissa. Mutta miten ihmeessä voisikaan jakaa jotain, jota ei omista? Ihmistenhän tulisi omistaa itse itsensä, eikä kenelläkään ole (tai pitäisi olla) valtaa päättää toisen puolesta, kenelle tämä saa "jakaa" itsensä.

Kaikesta itsestäänselvyydestä huolimatta koko tämä ajatusmalli tuntuu todella haastavalta ja suorastaan vieraalta. Mistä ihmeestä kumpuaa ihmisten halu tai tarve omistaa toinen? Onko kyse vallan- vai vain omistamisen halusta ylipäänsä? Vai onko kyse enemmän itsetunnosta, tarpeesta olla ainakin jonkun muun silmissä parempi ja tärkeämpi kuin kukaan muu?

Sikäli ymmärrän tunteen kyllä, että tietysti se on myös pelkoa jonkin menettämisestä. Olin jo kauan ennen ensimmäistä seurustelusuhdettani ehtinyt ihastua ties kuinka moniin ihmisiin, ja myös huomannut näiden ihastusten aikanaan hiipuvan. Kaipa mustasukkaisuus kumpuaakin osin juuri siitä, että tietää omienkin halujensa muuttuneen ajan myötä, joten pitää hyvin todennäköisenä, että toisenkin ihmisen halut muuttuvat. Tällöin sitten saattaa menettää tämän ihmisen silmissä sen oman "ykkössijan", jota niin kovasti arvostaa.

Kuitenkin koko tilanne herättää kysymyksiä. Voiko sille mitään, jos toisen mielihalut muuttuvat? Auttaako se oma mustasukkaisuus siinä vaiheessa? Tai perustavanlaatuisemmin: onko mitään järkeä edes odottaa, että kaikki (tai ehkä mikään) säilyisi ajan kuluessa ennallaan? Voiko - tai onko ainakaan järkevää - sitä paitsi pitää oman onnensa ehtona toista ihmistä, kuin huumeena?

Vasta muutamia vuosia sitten olen ensi kerran suostunut kuuntelemaan ihmisiä, jotka kertoivat, että on olemassa rationaalisempiakin vaihtoehtoja. Silloinkin sivuutin kuulemani mielenkiintoisena, mutta minulle täysin sopimattomana ajattelutapana. Lopulta kyse taitaa kuitenkin olla enemmän siitä, ettei asiassa ole mitään tulkittavaa tai valittavaa, ei tapoja kääntää olematonta olevaksi vain pinttyneellä ajattelulla; on vain puhtaan rationaalinen totuus, joka on hyvin, hyvin toisenlainen kuin on aina kuvitellut.

(Kuva: C. Allan Gilbert: All is Vanity)

Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan

...tulen uudestaan.

En ehtinyt olla kovin kauan hiljaa, ennen kuin muutin (jälleen) mieleni siitä, haluanko kirjoittaa blogia vai en. Ilmeisesti haluan. Luonnollisesti kuitenkin varaan oikeuden muuttaa mieltäni jälleen tulevaisuudessa lyhyelläkin varoitusajalla.

Mistä sitten moinen päätöksen pyörtäminen? Koin, että osasin enää harvoin kirjoittaa vanhaan blogiini mitään siinä roolissa, jonka olin siellä itselleni omaksunut. Ja kyse oli varmaankin nimenomaan itse omaksutusta roolista, eikä mistään ulkoa sanellusta. Tuo rooli oli jonkinlainen huvittamaan pyrkivä sanojen vääntelijä, joka ei kirjoita ikinä kipeistä aiheista. Koin ja koen, että se rooli ei enää vastaa kirjoitustarpeitani, vaikka se onkin toki yhä läsnä minussa ja osa minua. Tämä tunne on erityisen voimakas nyt, mutta se on ollut läsnä jo kuukausia.

Nyt uskon, että Dorianin on aika kääntyä katsomaan itseään (muutenkin kuin narsistisesti) ja pohdittava, mistä itsessään pitää ja mistä ei. On syytä repiä itseään auki kuin tohtori Tulp kalmoa ja käytävä läpi, minkälaisia mörköjä löytää. Silmäni ja korvani ovat nyt kovin auki ajatuksille siitä, mikä itsessä on tärkeää säilyttää ja mitä olisi syytä muuttaa. Myös muiden palaute voi siis olla tärkeää, vaikka päätökset täytyykin voida tehdä itse. Voi hyvin olla, että tämäkin missio muovaa minulle lopulta roolin, jonka en koekaan olevan totuudenmukainen, mutta se lienee pakko jättää nähtäväksi ajan myötä.

Haluan myös painottaa, että muutto pois Blogo-tallista ei todellakaan johtunut sen muista kirjoittajista tai mainiosta ylläpitäjästä. Kun kuitenkin on tarkoitus etsiä ja tehdä jonkinlaisia muutoksia, helpointa lienee aloittaa ulkoisista puitteista ja rakentaa uusi katto pään päälle täysin omin voimin. Vaikka siihen olisi tarjoutunut mahdollisuus vanhan bloginkin puitteissa, koen muutoksen (tai lähinnä sen tarpeen) nyt niin vahvana, että on otettava askeleita johonkin suuntaan päästäkseen alkuun.

Menneisyyttäni en häpeä, enkä haluakaan piilotella sitä seikkaa, että olen (fyysisesti) sama kirjoittaja kuin aiemmassa blogissani. Uskon sen kertomisen heti alkuun olevan reilua myös tänne mahdollisesti eksyviä poloisia ajatellen.

(Uuden blogini nimi on jälleen Wildeltä. Itse olisin kääntänyt "There is no sin except stupidity" -lausahduksen ehkä toisin, mutta löytämäni versio sopii nimeksi omaa käännöstäni paremmin.)

(Kuva: Rembrandt van Rijn: Tohtori Tulpin anatomian oppitunti)