Tää on tyhjä ja loputon leikki

Vuoden vaihtuminen on mielikuvituksettomalle sielulle sikäli hyvä asia, että sen myötä voi kirjoittaa jälleen yhden kiintiöpostauksen valmiista aiheesta. Ala-asteen jokasyksyisen "Mitä tein kesällä" –tuherruksen sijasta joutuu sentään miettimään hieman laajempaa näkemystä, että kirjoitus kattaisi koko teeman "Miten hukkasin jälleen yhden vuoden mitättömästä elämästäni".

No, millainen vuosi 2008 sitten oli? Surkea, tietysti. The end.

Ehkä voisin iloksenne (lue: ihan kiusallani) kuitenkin pureutua muutamaan yksityiskohtaan matkan varrelta hieman tarkemmin. Tässä pieni listaus vuoden kohokohdista — tai pohjakosketuksista, miten vain.

Opiskelu

Tämä tieto- ja taitolaji ei ehkä itsessään ole mainitsemisen arvoinen, mutta sen välttämättömyyden päättyminen on. Alkukesästä kun koitti se vapauden hetki, jona oppivelvollisuus teknisesti lopultakin päättyi.

En vähättele sitä, kuinka hienoa tuon hetken koittaminen oli. Paitsi että siinä ei lopulta ollutkaan hirveästi vähäteltävää. Ohuen paperinivaskan jättäminen toisten käsiin oli toki varsin hieno hetki, jota seurasi muutaman päivän euforia. Ja se sitten siitä. Vaikka koko syksynä illat olivat periaatteessa omaa aikaa ilman velvoitteita (ja tietenkin täynnä alkoholia, huumeita ja maksullisia seuralaisia), ei eroa menneeseen enää juurikaan huomannut. Melkoinen pettymys, kun tuota hetkeä on pitänyt ennakkoon elämänsä (toisena) alkupisteenä viimeiset kymmenen vuotta tai pitempään.

Toisaalta voin yrittää lohduttaa itseäni sillä, että ehkä asian seuraukset eivät vieläkään ole oikein iskeneet tajuntaan vaan tulevat hieman jälkijunassa, ja sitten elämä on pelkkiä ruusuja ja nallekarkkeja. Vaikka käsite "vuosi" taipunee mielessäni edelleen enemmän luku- kuin kalenterivuodeksi, saattaisi moinen kuitenkin olla jopa minun mittakaavassani hälyttävän rankkaa itsepetosta.

Työ

Toinen pitkään aikataulujani hallinneista asioista saa nyt jyllätä kalenterissani pitkälti yksikseen, kun sen ilkeä velipuoli (ed. kohta) on selätetty. Tylsä aihe, mutta sen verran mainittakoon, että työnantaja vaihtui loppuneena vuonna. Kuten sitä edellisenä ja sitä edellisenäkin. Vielä en kuitenkaan halaja muualle (mikä lienee ihan hyvä juttu, kun koeaikaakin on vielä jäljellä), joten alkaneena vuonna ei välttämättä nähdä seuraavaa siirtymää. Oi, kuinka jännittää! Tämähän saattaa olla Se Oikea!

Yksityiselämä

Vuoden ajalta muistan hetken tai kaksi, jolloin unohdin vihata kaikkea ja kaikkia. Täytynee pitää vuotta siis poikkeuksellisen onnistuneena. Toisaalta, kun mitään pakkoa moiseen ei ole, niin en pidä. Ihan suolesta koko vuosi.

Se listasta. Sen ulkopuolella täytyy sanoa katselmuksena tuoreempiin kuulumisiin, että olen hämmästyttänyt itseäni pysymällä pitkälti kaukana läppäristäni viime postauksen jälkeen. Muistan laittaneeni koko vehkeen (läppärin, siis) päälle tasan kerran tässä välissä. Postit ja muutaman blogin olen sentään tarkistanut iPodin kanssa sohvalla maaten, mikä puolustuksena esitettäköön, että maineeni elämättömänä nettinörttinä ei sentään täysin haihdu. Voisin vaikka väittää keksineeni, että aikaa voi käyttää fiksumminkin kuin pakottamalla itsensä väkisin kirjoittamaan scheissea — kun en kuitenkaan ole aikaani fiksusti käyttänyt, jätän kerrankin valehtelematta. Lopuksi mihinkään liittymätön musiikkikappale, joita nykyään viljelen kirjoituksiini mieluummin kuin kuvia. (Koska videoita löytää sopivia kuvia nopeammin.)


(Manboy: A Bore)

P.S. Kirjoituksen otsikon varastin Sir Elwoodin Viimeisellä rannalla –kipaleesta (olikin muuten vaikeaa löytää siitä mitään, mikä toimisi otsikkona, kappaleen nimeä lukuun ottamatta, ja se taas ei sopinut tähän kirjoitukseen). Syy oli se, että luin hiljattain Nevil Shuten kirjan On the Beach, johon kappale perustuu. Mielenkiintoinen kirja, vaikka ei minusta mitenkään erityisen hyvin kirjoitettu. Teema oli kuitenkin hauska ja pirteä, ja sai omankin mielen kepeäksi. Suosittelen maailmanloppua kaikille.

A Short Term Effect

Alcinoe naputteli verkkoharhailijoiden näkimille omia kokemuksiaan jonottamisen syvimmästä olemuksesta. Sen sijaan, että olisin hourinut tuntikausia tuon kirjoituksen kommenttilaatikossa, päätin sivuta aihetta täällä omin voimin. (Tämän metaosuuden jälkeen voimmekin pitää mainostauon. Painukaa jääkaapille siellä.)

Mitä itse jonottamiseen tulee, minä jaan Alcciksen pyhän vihan etuilijoita kohtaan. Pelihousuni palavat ja hihani repeävät yleensäkin kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden ja ahneen itsekkyyden edessä (tai takana tai sivuilla) (paitsi jos minä itse saan siitä hyötyä, tietysti), eikä jonossa etuilu ole poikkeus. Tämä pätee niin kahdella jalalla seisten kuin uskollisen peltilehmäni sisällä — joskin jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti ilmaisen tuohtumukseni aika paljon äänekkäämmin, kun sen etenemisestä itsekkään idiootin korviin ei ole juurikaan pelkoa. (Oikeudenmukainen saatan olla, rohkeudesta en puhunut mitään.)

En pahemmin pidä odottelusta yleensäkään. Ei minulla toki tarvitse välttämättä olla aina mitään tähdellistä tekemistä tai ohjelmaa, toisin kuin kärsimättömällä pullamössönuorisolla, joiden keskittymiskyky ei riitä edes... Mistäs minä taas puhuinkaan? Niin, siitä odottamisesta. Jos en odota mitään tapahtuvaksi, lorvailu saattaa olla ihan mukavaakin. Vaan jos olen matkalla jonnekin tai odotan esimerkiksi toista ihmistä tapaamiseen, saattaa odottelu tuntua rasittavalta.

Esimerkiksi työmatkojen kanssa on käynyt useamman kerran niin, että joku bussi on jättänyt tulematta tai ajanut pysäkin ohi etuajassa (sillä minähän en myöhästele vaan vika on aina muissa). Sen sijaan, että odottaisin pysäkillä vartin seuraavaa bussia, kuljen mieluummin muin välinein kohteeseeni, vaikka sitten olisin lopulta viisi minuuttia myöhemmin perillä kuin sen seuraavan bussin kanssa. En vain jaksa jäädä pysäkille kaivamaan nasaalisia hengitysteitäni, jos vaihtoehto on tuijottaa lattiaa hieman kiertoteitäkin kulkevassa ajoneuvossa.

Koska olen kyömsuoraselkäinen ja rehti nuorimies (no, mies nyt ainak... äh, unohtakaa koko juttu), odottelen sovitulla tapaamispaikalla kuitenkin mieluummin kuin annan toisen osapuolen odottaa. Periaatteessa se on kai hyvä juttu. Toisaalta siinä on se ongelma, että jos seison keskellä satavia sammakoita vartin ennen sovittua tapaamisaikaa ja pienet murmelit syövät varpaitani yms. pientä ikävää, saattaa yleensä iloinen ja pirtsakka mielialani hieman nuupahtaa (hieno sana, eikö?) ennen toisen ilmaantumista paikalle. Tapaaminen ei välttämättä ala sitten ihan parhaissa merkeissä, jos on ottanut pohjiksi hieman nyrpääntymistä (toinen hieno — ja varmaan ihan oma — sana, eikö?).

Tosin toisen ihmisen odottelu ei suinkaan ole yhtä ikävää kuin oharit (pienellä kirjoitettuna), ja yleensä valitsen seurani niin, että myöhässäkin saapuminen on odottelun ikävystymisen pois pyyhkäisevä katharsis.

(Kuva: Édouard Manet: L'Homme mort)

In-Between Days

Nyt ei ole juuri lainkaan kansalaisjuornalistinen olo. Kirjallinen inspiraatio antaa odottaa itseään (kuten se on tehnyt viimeiset kolmekymmentä vuotta), eikä absinttikaan oikein enää maistu. Blogini päätoimittaja uhkaa kuitenkin perua jaloviikirjoituspalkkiotoimitukseni, jos en edesauta osaltani Internetin täyttymistä. Siispä väännetään tikusta ja takusta aisaa.

Päällimmäisenä ilmiönä eloni taipaleella tuntuu tällä hetkellä olevan aikataululliset yhteensovitusongelmat. Näitä on ilmennyt kahdessa eri tapauksessa, mutta molemmissa onneksi jonkinlainen ratkaisu on jo löytynyt. Tosin toisessa tapauksessa löytynyt ajankohta on melkein liian aikaisin, toisessa puolestaan ehdottomasti aivan liian myöhään. Keskiarvoon voinen kuitenkin sitten olla tyytyväinen.

Eräs aikatauluihinkin vaikuttanut tila on toisaalta nyt lopultakin muuttunut koko lailla pysyvästi. (Ei ihme, jos postaukset kasvavat kuin pavunvarsi, jos käytän lauseissani näin reilusti täytesanoja. -polk. turh. huom.) Pelkoni erään lipaston laadukkuudesta (eli sen puutteesta ("sen" = laadukkuuden, eikä suinkaan minkään irstaan)) on osoittautunut todeksi ja pimeän opintoputken päästä näytetään valoa jopa minun kaltaisilleni. Näin jäivät villit tieteen poikamiesvuoteni taakse ja pöydän jalan alla koreilevat korkeakyldyrellin hamsterin paperit. Ilmeisesti niin matalia rimoja on sittenkin olemassa, etten edes minä niiden ali mahdu.

Negatiivisten saavutusten puolelta mainittakoon bravuurini, eli niskani saaminen vihlovan kipeäksi taloyhtiössämme eilisaamuna olleen lämpimän veden jakelukatkon takia. Joskus sitä suorastaan itsekin yllättyy kaikesta, mitä osaa ja minkä seurauksena. Onpahan jotain, millä täyttää CV.

Houston, hankkikaa oikeita ongelmia.

It Used to Be Me

Pakollisena tukanleikkuuraporttina kerrottakoon, että tänään piristin elämääni aluksi maallisen mammonan muodossa. Oma olo on toki voideltu, mutta muovikorttini taitaa itkeä verta.

Mielenkiintoisempana aktiviteettina koin kuitenkin sen, että tartuin pitkästä aikaa kynään ja paperiin muuten kuin kirjoittamismielessä. Tuloksena syntyi aika pitkälle viety luonnos, joka on tehty ystävän pyynnöstä ja jää nyt odottamaan hänen palautettaan. Eipä sillä lopulta ole juurikaan edes merkitystä, vaikka hän sen arvioisi täysin aliarvoiseksi tuubaksi. Kunhan ei nyt niin surkea tekele ole, että hän pistää välit poikki kokonaan.

Mullistavan tästä teosta tekee se, että en muista istuneeni lähes kymmeneen vuoteen kynän ja paperin kanssa kunnolla alas ja piirtäneeni muuta kuin kirkkoveneitä tenttipapereihin. Muutos menneeseen on ollut melkoinen, sillä alle parikymppisenä en juurikaan istahtanut telkkarin eteen ilman tuota kombinaatiota (siis kynää ja paperia, ei tenttipaperia ja kirkkoveneitä). En minä aina mitään järkevää tai edes typerää saanut aikaan, mutta varustuksen kantaminen jakkaran viereen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Itse asiassa se oli jotakuinkin sääntö, josta ei ollut poikkeuksia.

Kun oma ajankäyttö on nyt sattuneesta syystä hieman vapautunut, on tarkoituksena ollut opetella hieman uusia asioita. Niiden lisäksi olisi varmaan aika hyvä idea palauttaa mieleen vanhoja hyviä tapoja, jotka ovat tässä viime vuosien aikana päässeet unohtumaan.

Vapaapäivä on edennyt muutenkin miellyttävästi. En ole mikään erityisen intohimoinen epävirallisen kansallisurheilumme ystävä, mutta erityisesti länsinaapuria vastaan käytävät ottelut houkuttelevat usein taikalaatikon eteen. Ilta ei alkanut huuhkajammin, kun mömmöm-kisoissa pirteästi esiintynyt "Pipari" pisti pikkumustan ensimmäisenä pömpeliin. (Jos olisin tuossa virkkeessä maininnut vielä ylämummon, olisin varmaan kuulostanut ihan pätevältä kiekkoasiantuntijalta.) (Ja tässä proosaa väkertäessäni sama mies ehti yli-inhimillisiin suorituksiinsa jo toistamiseen.)

Fell on Black Days

Hehkuttamieni kiireidenkin keskellä löysin kuluneella viikolla parina iltana aikaa istua pimeässä teatterisalissa, kun minut sellaisiin seuraksi pyydettiin. Etukäteen en kyllä ehtinyt tai jaksanut miettiä, mitä odottaa, joten sekä Ang Lee että Coenin veljekset saivat tilaisuuden lyödä vastapalloon ihan puun takaa.

Torstain "hyvän olon elokuvana" sai toimia Leen Lust, Caution. Mikäpä olisikaan kauniimpi tapa viettää ystävänpäivää kuin katsella isolta kankaalta graafista väkivaltaa, graafista seksiä ja graafista väkivaltaista seksiä? (Retorinen kysymys, vastauskuponkeja ei tarvitse lähettää.)

Coenin tutkaparin Menetetty maa olikin jo huomattavasti rennompaa ja hauskempaa katsottavaa. Olkoonkin, että siinä oli huomattavasti enemmän väkivaltaa. Huumori oli coenaaliseen tapaan (kyllä tuollaisia sanoja voi keksiä, älkää väittäkö vastaan) kierompaa kuin silmäni, joten minä nautin.

Pidin molemmista elokuvista. Toisaalta aloin miettiä, pitäisikö minun joskus pakottaa itseni lusikka ohimolla katsomaan jotain tekopirteää Disney-hapatusta. Saattaisi tehdä hämähäkinseittien peittämälle ullakolleni ihan hyvää.

Toisaalta... naah.


P.S. Jos jollain on taipumusta elokuvaklassikoiden tuntemukseen, niin itseään voi huvittaa vaikka katselemalla sunnuntai-iltaisin Filmi pyörii päässä –sarjaa Ykköseltä. Itse ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun poninpieksijöiden sarja loppui ja kuvittelin saavani puoli tuntia lisää aikaa viikossa. Ei pakosti.

(Kuva: Wikipedia — no, ainakin oli...)

I Started Something I Couldn't Finish

Kuten rakas ystäväni Ludvig Wittgenstein totesi, Kalliossa täytyy olla jokin musta aukko, joka imee kaiken käytettävissä olevan ajan. Päädyin tähän modernin fonetiikan perusteita koko lailla vavisuttavaan paljastukseen laskemalla erinäisiä objekteja — joista kaikki eivät ehkä ole aivan fyysisiä — kotoani. Sormien loputtua kesken operaation ajattelin jatkaa tunkkimiehen kirjanpitoa blogini puolelle. Löysin:

• 20 katsomatonta DVD:tä (VHS-nauhoituksia on katsomatta jostain 15 vuoden takaa, joten niistä en edes ala...)


• 60 katsomatonta ohjelmaa digiboksin levyllä


• 18 lukematonta erään pääkaupunkiseudulla ilmestyvän lehden viikkoliitettä, joiden lukeminen on minulle jostain syystä pakkomielle


• 27 lukematonta kirjaa (jotka haluaisin lukea) kirjahyllyissä


• 20+ lukematonta numeroa sitä ainoata lehteä, jota varsinaisesti tilaan


• 18 kynttilälyhtyä, joissa ei ole ikinä poltettu kynttilää (en tiedä, miten tämä liittyy muuhun listaan, mutta ei se mitään)


• jne.

Mihin häviää kaikki se vapaa-aika, joka yleensä käytetään omista enemmän tai vähemmän viihteellisistä harrasteista ja hankinnoista nauttimiseen? Itse veikkaan salaliito-oravaa, jonka takana on se sama pesukone, joka aina syö toisen yksilön jokaisesta sukkaparista.

Parempia teorioita saa esittää.

(Muokattu 30.12. lisäämällä pari merkityksetöntä sanaa puhtaasti tekstin visuaalisen ilmeen parantamiseksi. Tiedän, olen outo, mutta olen näennäisesti myös esteetikko.)

(Kuva: Bartholomäus Bruyn: Vanitas)

The Mark Has Been Made

Joskus lukiossa saimme luettavaksemme novellin, jossa mummo istuttaa viimeisinä päivinään kukkasen ruukkuun ja huolehtii siitä tunnollisesti loppuun(sa) saakka. Opettajamme kysyessä meiltä tunnilla syytä vanhan naisen toiminnalle minua fiksumpi luokkatoveri osasi kertoa, että tämä halusi jättää kuollessaan jotain jälkeensä - jonkin merkin siitä, että oli joskus ollut olemassa.

Itse en ole ikinä kaivannut mausoleumia tai pyramidia merkiksi elämästäni, tai edes toivonut saavani omaa pientä lehteä sukupuuhumme. Olisihan se silti jotenkin imartelevaa, jos olisi jättänyt itsestään jonkinlaisia merkkejä maailmaan, ja eläisi ainakin sanoissa tai ajatuksissa vielä, kun tuhkakin on jo tullut maaksi jälleen tai kadonnut tuulen mukana.

Not on sad Stygian shore, nor in clear sheen
Of far Elysian plain, shall we meet those
Among the dead whose pupils we have been,
Nor those great shades whom we have held as foes;
No meadow of asphodel our feet shall tread,
Nor shall we look each other in the face
To love or hate each other being dead,
Hoping some praise, or fearing some disgrace.
We shall not argue saying “’Twas thus” or “Thus,”
Our argument’s whole drift we shall forget;
Who’s right, who’s wrong, ’twill be all one to us;
We shall not even know that we have met.
Yet meet we shall, and part, and meet again,
Where dead men meet, on lips of living men.

  (Samuel Butler: Life After Death)

Lopulta koko postuumien jälkien merkitys on kuitenkin hieman kyseenalainen. Oleellisempia ovat varmaankin jäljet, joita jätämme ja joiden vaikutukset näemme jo eläessämme. Kun mietin omaa elämääni, huomaan jättämieni jälkien olevan minulle kovin tärkeitä. En kuitenkaan ihaile kuviani lehdissä tai nimeäni matrikkeleissa vaan mietin jälkiä, joita olen jättänyt itsestäni muihin ihmisiin.

Muistan yhä elävästi, kuinka yli kymmenen vuotta sitten eräs kirja menetti kantensa siksi, että sen joltakin sivulta löytyi kaimani nimi. Sama brutaali kirjanmutiloija oli myös joskus minulle äkäinen (joskin leikillään) siitä, mitä "minä" olin tehnyt hänen unessaan. En vieläkään tiedä, mitä se oli, mutta kuulemma jotakin mustasukkaisuutta aiheuttavaa.

Olen imarreltu siitä, että herätin toisessa ihmisessä tuollaisia reaktioita. Toisaalta tunnen olevani varsin itsekäs ja tunnen syyllisyyttä tuosta "ylpeydestäni". Nuo mainitsemani reaktiot kun ovat oikeastaan negatiivisia, ja silti muistot niistä tuntuvat jollain tavalla lämmittäviltä vielä näin monen vuodenkin jälkeen. Onko kyseessä ollut valta, jota minulla on ollut toiseen ihmiseen? Useinhan vallalla tarkoitetaan juuri sitä, että saa toisen tekemään jotain, mitä tämä ei haluaisi tehdä. Puolustuksekseni minun on tosin sanottava, että kumpaakaan yllämainituista teoista en ollut toivonut aiheuttavani, joten vallankäyttöni ei ainakaan ollut tahallista.

Ehkä oikeastaan merkittävämpi kysymys on se, miksi muihin jättämäni jäljet ovat minulle niin rakkaita. Olenko metsässä kaatuva puu, josta ei lähde ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa? Haenko toisten hyväksyntää ja/tai huomiota, jota ilman en ehkä merkitse mitään? Onko oma olemassaoloni jopa riippuvaista siitä, että minut havaitaan? Elänkö ehkä muiden kautta?

Oli miten oli, toivon voivani tuntea jonkinlaista ylpeyttä jättämistäni jäljistä jatkossa(kin). Voin vain toivoa, että mahdollisimman harvat niistä olisivat arpia.

(Kuva: Antonio de Pereda: El sueño del caballero)