Ghost of the relationship past

Hyvinkin tarkalleen kaksi vuotta sitten olin kuin taivaassa, jollaisesta fanaattisimmatkin kristityt voivat vain uneksia. Valitettavasti iloni ja riemuni jäi huomattavasti lyhytaikaisemmaksi kuin niiden penteleiden muka-ikuinen elämä ja autuus. (Fanaattiset kristityt - Dorian 1 - 0.) Tosin jäi minullekin tuosta ajasta käteen muutakin kuin rukkaset, nimittäin tiettyjen asioiden suhteen korkeaksi kasvanut alitajuinen kynnys, josta ei edes tuntematon kaarnasotilas menisi yli niin, että heilahtaa.

Mokoma tuntuu nostavan rumaa päätään aina, kun pitäisi keskittyä juuri päinvastaiseen. Ei sillä, että moiselle päännostolle olisi ikinä hyvä aika; kyse kun on lopulta ihmisten vertailusta, joka jo teoreettisella tasolla on tietysti kuvottavaa ja moraalitonta ja kasvattaa hiilisormenjälkiä ja hukuttaa lokkeja öljyyn. (Mokomat lentävät rotat nyt ansaitsisivatkin sen, mutta se on toinen juttu.) Jonkinlaisen vertailun antaisin kuitenkin itselleni varmaan jopa anteeksi, koska uskon (lähes) kaikkien ihmisten sellaista tekevän kuitenkin, vaikka sitten pienessäkin mittakaavassa. Sitä en kuitenkaan sulata, että vertailukohtana elävälle, viehättävälle olennolle on jalustalle nostettu menneisyyden (h)aave.

Kyllä, kaksi vuotta sitten olin aivan pähkinöinä eteeni osuneesta ihmisestä. Sitä en voi kieltää, enkä toki haluakaan. Muistan kuitenkin myös silloin käyneeni läpi ne pakolliset "olenkohan nyt ihan varma, ettei tässä mikään mätä" -ajatukset, vaikka ne näin jälkikäteen sujuvasti unohdankin ja murehdin sitä verkkoni läpi uinutta täydellistä yksilöä. Itse asiassa tiedän varsin hyvin, että monikin asia olisi saattanut piakkoin hiertää asiat huomattavasti vähemmän ruusuisiksi, jos niille olisi siihen annettu aikaa. Ja aikaahan ei nimenomaan kulunut kuin naurettavan lyhyt hetkinen, lopun koittaessa melkeinpä ennen alkua. (Joskin täytyy nyt sen verran tarkentaa, että en puhu ympäripäissäni iskemästäni yhden yön lähiöruususta, jonka nimestä, ulkonäöstä tai edes sukupuolesta en enää ole ihan varma.) Sitä paitsi uskon tämän epäjumalankuvan muodostuneen pitkälti (ellei jopa pääosin) kyseiseen ihmiseen henkilönä tyystin liittymättömistä asian(kin)haaroista.

Osaan tottakai nimetä myös muutamia asioita, joita kyseisessä ihmisessä kaipaan. (En tosin tiedä, kehtaisinko kaikkia niistä mainita edes kyseiselle ihmiselle itselleen, jos jossain yhteydessä olisimme.) Mutta niin osaan nimetä monista muistakin ihmisistä, edesmenneestä koirastani nyt puhumattakaan. Ja olivat ne asiat mitä hyvänsä, ne eivät saa olla jotain perusteita, joihin nojaamalla annan itselleni luvan paeta kaikkia tulevia mahdollisuuksiani onneen, tai joita ajattelen jotenkin ihmisiä vertaillen ollessani jo muualle lupautunut.

Intiimin paljastelun puolelle menemisen uhallakin manaan tämän asian täten kirjalliseen (ja näennäisen julkiseen) muotoon, että saan sen jonnekin ahtaaksi käyvästä kuupastani. Sitähän varten minä olen blogeja ruvennut kirjoittamaan, prkl.

You've done me wrong

Minä en siedä epäoikeudenmukaisuutta. Tämä lienee uskoakseni yleensä ihan hyvä ominaisuus. Tosin haluamani oikeus tietysti noudattelee määritelmältään omaa mielihaluani, joten en taida olla ehdolla Fröbelin rauhanpalkinnon saajaksi ensi vuonna(kaan). Toki minunkin mielestäni kaltaisteni itsekkäiden sikojen tulee maksaa käytöksestään ja kunkin tulee myös saada tunnustusta hyvistä teoistaan ja nerokkaista lausahduksistaan, mutta lisäksi haluaisin, että typerät muille räyhäävät idiootit kuohittaisiin ja upotettaisiin kiehuvaan öljyyn samalla kun heille tehtäisiin selväksi, että he itse ovat väärässä.

Kaikkien yllätykseksi voin paljastaa, että törmäsin tänään eliöyksilöön, joka kuului viimeksi mainittuun kategoriaan (vaikkakaan hän ei ehkä sen räikeimpiä esimerkkejä olekaan). Kyseinen vatipää suhaili pyörällään sekä jalkakäytävän että autotien puolella rikkoen ainakin muutamaa liikennesääntöä ja minun pysähtyessäni autollani antaakseni hänelle tilaa ylittää suojatie hän ajoi autoni nokan ohi ja tempaisi kohdallani melkoisella vimmalla suuntaani kansainvälisen käsimerkin. Syy jäi minulle epäselväksi, mutta ilmeisesti autoni nokka oli hänen mielestään liian lähellä suojatietä (mikä ei varmaan olisi aiheuttanut ongelmaa, jos hän olisi ajanut suojatiellä eikä koukannut liikenteenjakajan ympäri risteyksen puolelle). Olin niin yllättynyt ja häkeltynyt moisesta typeryyden purskahduksesta, että en ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Kyseinen sääliö siis jatkoi matkaansa todennäköisesti pilaamaan muidenkin ilmaa enkä tajunnut suolestaa häntä siihen paikkaan.

Tämä tapaus muistutti minua jälleen yhdestä suurimmista ongelmistani: en osaa unohtaa (ainakaan helposti) minua kohdanneita epäkohtia tai muitakaan vaivaavia asioita. Tänäänhän minun olisi pitänyt vain naurahtaa kuivasti kyseiselle idiootille ja jatkaa tissmaailmanpolitiikan kuumien kysymysten ajattelua. Sen sijaan tunnen vieläkin lievää harmitusta siitä, että kukaan ei tullut pysäyttämään tätä hiivatonttua etälamauttimen kanssa ja näyttänyt hänelle korvista roikottaen kyseistä risteystä ja tehnyt selväksi, että se oli hän itse, jolta pitäisi kieltää liikenteessä liikkuminen kokonaan täyden kädettömyyden takia.

Mietin lyhyesti, mistä moinen asioiden vatvominen johtuu. Pelkästä typeryyden päivittelystä se ei johdu, sillä sitä tulee nähtyä liikenteessä monta kertaa päivässä ja yleensä se unohtuu saman tien. Tällä kertaa kyse ei liene myöskään siitä, että olen löytänyt maailmasta jonkun, joka ei pidäkään minua maailman hienoimpana ihmisenä. Siispä olen päätynyt yllä eriteltyyn lopputulokseen, että minua sieppaa joutua itse vääryyden kohteeksi niin, että selkärangaton syyllinen livahtaa vielä kuin hauki liukkaalta peltikatolta.

Joka tapauksessa mieluummin unohtaisin moiset asiat kuin pyörittelisin niitä pienessä päässäni siinä määrin, että niistä pitää vielä blogiin tulla purkautumaan.

Integer vitae scelerisque purus

Ennen minulla oli periaatteita. Tai sellaiseen ajatukseen ainakin vetosin, kun jätin tekemättä itselleni mahdollisesti hyötyä tai ainakin iloa tuovia asioita; kuvittelin, että niitä tavoittelemalla saattaisin ehkä vahingoittaa muita (ainakin hieman) ja itseäni ja olla jotenkin huonompi ihminen kuin pidättäytymällä noista harkitsemistani nautinnoista. Siispä jätin asiat tekemättä ja pääni sisällä röyhistelin rintaani miettiessäni, kuinka kirkasotsainen ja suoraselkäinen ihminen olen.

Mutta kuten uskoni oikeudenmukaisuuteen, pääsiäishilleriin ja toimiviin parisuhteisiin aiemmin, tämäkin naiivi harha alkaa pikkuhiljaa vetää viimeisiä henkäyksiään. En siis ehkä ole tuomittu idiotismiin loppuiäkseni. (Mahdolliset eriävät mielipiteet voitte postittaa lähimpään hyvinvarusteltuun lehtipisteeseen kuumalla pannulla kuullotettuna.)

Nykyään uskon, että moraalisen ja eettisen ylivertaisuuden tavoittelu (vaikka sitten vain sisäisesti, muiden kanssa kilpailematta) on fiksua kuin laitesukellus kuivausrummussa. Kolhut kuuluvat elämään, ja niitä saa vastaanottamisen lisäksi myös jaella muille. Lievä hedonismi pitää mielen virkeänä ja kanta-asiakaskortin sukupuolitautien klinikalle runsaissa leimoissa. Sitä paitsi onhan se nyt hiton omahyväistä kuvitella, että se heilauttaa kenenkään maailmaa raiteiltaan, jos tavoittelee välillä vähän omaakin etuaan.

Siispä nyt suuntaan katseeni euforiseen tulevaisuuteeni terveen itsekkyyden tähdet silmissä loistaen.

And happiness and peace of mind were never meant for me

Eilen iltaa viettäessäni satuin kuulemaan, kuinka eräs ystävä kyseli toiselta kuulumisia. Ymmärrän, että tällaista on vaikea uskoa ja tämän jälkeen tuntemamme maailma ei voi enää koskaan olla entisen kaltainen. Varsinaisesti huomioni kuitenkin kiinnittyi ystäväni sanavalintaan: "Hey mate, arrrr you happy?" (Keskustelu siis käytiin englanniksi. Lainaus on vapaasti muistista kaivettu ja pieni piraattivivahde lisätty ihan itse lukijoiden kiinnostuksen heräämiseksi.)

Normaaliin small talk —kysymykseen "Miten menee?" on helppo vastata suoraan selkäytimestä "Hyvin" tai muuten vain valehdella sujuvasti. Tässäkin tapauksessa kysymys lieni tarkoitettu melko kevyeksi, mutta itse pidin muunkinlaisista tulkintamahdollisuuksista. Kysymys siitä, mitä kohteelle kuuluu tai onko hän hyvissä tunnelmissa, on sekin toki ihan mukava tiedustelu. Tämän kyseisen lähestymisen voi myös tulkita käytetyn kielen takia hieman normaalimuodosta poikkeavaksi tarkistukseksi "Oletko iloinen?" (joka ei tosin suomalaisen korviin kuulosta laisinkaan täysjärkiseltä kysymykseltä). Minä aloin viattomana sivustakatsojana pohtia, mitä olisin itse vastannut, jos kysymys olisi kohdistettu minulle. Minähän olisin nimittäin vaikka puoliväkisin tulkinnut sen muotoon "Oletko onnellinen?"

Vastaus itsessään olisi toki ollut lyhyt ja helppo ("En") eikä se ehkä olisi kannatellut pitempää keskustelua, mutta voisi sitä kai baarin pöydässä aikansa huonomminkin käyttää kuin omaa onnellisuuttaan miettiessä. (Minä tosin aloin miettiä kysymystä syvemmin vasta myöhemmin, mutta ei nyt anneta sen häiritä. En minä ajankäyttöni suhteen muutenkaan mikään kanootin vahvin intiaani ole.) Varsinainen kysymykseni itselleni oli: "Koska olen viimeksi ollut onnellinen?"

Tätä kiehtovaa mysteeriä pyörittelin mielessäni viime yönä ennen nukahtamistani ja vielä vimmaisempaan vauhtiin se on minut tuupannut tänään (koska pyykkejä tiskatessa minunkin pollani kokoisessa tyhjiössä on reilusti tilaa kummallisille kysymyksille). Olen miettinyt elostani useita hetkiä ja kausia, ja aika nopeasti päädyin lopputulemaan, että olen ollut onnellinen viimeksi vuosia sitten. Toki näin dramaattista käännettä piti itsellekin pehmentää myöntämällä, että olen ollut iloinen useinkin tuon jälkeen (mutta tätä ette sitten levittele kylillä!), minulla on ollut monesti hauskaa ja olen ollut jopa jollain tavalla tyytyväinen asioiden tilaan monia kertoja. Mutta kun oikein kaivelin menneitä tunnetilojani, en voinut väittää olleeni onnellinen toviin. Jossain vaiheessa tosin mieleen tuli eräs lyhyt kausi, jolloin pääsin ainakin lähelle, mutta en minä sitäkään lopulta onnellisuuden kaudeksi laskisi.

Kun sitten tuli olo, että saatan pitää määritelmän täyttävän tilan rimaa melko korkealla, aloin jo miettiä sitäkin, olenko ikinä ollut onnellinen. Tohkenisin kuitenkin yhä väittää, että moiseen on tullut syyllistyttyä, ja vielä lapsuuden kulta-ajan jälkeenkin. (Lapsuudessahan ollaan onnellisia aina, kun lelut eivät ole patterin välissä. Se mennee ihan yleistyperyyden ja tietämättömyyden piikkiin.) Vaikka nautinkin nojatuolifilosofoinnista kuin satiaisista, aloin myös pohdiskella onnellisuuden määritelmää ja olemusta. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että koen olleeni onnellinen lähinnä silloin, kun asiat ovat olleet hyvin pitemmän aikaa enkä ole osannut kaivata mitään. Sellaisia kausia en kovin monia muista.

Luulen, että olen kuvannut elämäni yleissävyä paremmin kuin olen kuvitellutkaan sanoessani ihmisille — joskus hyvin läheisillekin — että normaali olotilani on tyytymättömyys ja murehtiminen, mutta aina hetkittäin saatan kuin saatankin unohtaa olla onneton.


(Nine Inch Nails: And All that Could Have Been)

These Things Take Time

Joissain verkon persoonallisuustesteissä yms. höpöjutuissa olen törmännyt kysymykseen siitä, pidänkö asioista enemmän loppuun saatettuina vai sellaisina, että niissä on kaikki vaihtoehdot vielä avoinna. Tuo on eräs niistä kysymyksistä, joihin olen moisia testejä täyttäessäni usein pysähtynyt, kun en ole osannut siihen antaa yksiselitteistä vastausta. Olen nyt hiljentynyt hartauteen ja tutkiskellut näitä vaihtoehtoja sydämessäni (eli piirrellyt kirkkoveneitä vihkoon työpöytäni ääressä, kun työt eivät motivoi) ja päätynyt tyhjentävään totuuteen.

Kun kyse on minun päätettävissäni — ja etenkin vastuullani — olevista asioista, välttelen lopputulemaa kuin kuuma puuro kissaa. Moiseen minut ajaa epäonnistumisen pelko; en halua missään nimessä tehdä väärää valintaa, joten lykkään päätöksen hetkeä loputtomiin toivoen, että joku muu päättää asian puolestani. Tähän ehkä viittaa jo sekin, että vitkuttelen yllä mainittuun kysymykseen vastaamista sen sijaan, että valitsisin toisen vaikka tikkaa heittämällä. Naiivissa maailmankuvassani yrittänyttä laitetaan yleensä takaapäin ja väkisin, mutta mitään tekemätön ei voi erehtyä. Ei hän mitään voi toki saavuttaakaan, mutta sehän on pieni hinta virheiden välttämisestä.

Toisaalta mikään ei ole niin rasittavaa kuin muiden ihmisten (tai Kohtalon) käsissä olevien asioiden odottaminen. Joskus asioiden tekemisessä itsessään vain kestää, joskus ne yläraajattomat pukin apulaiset eivät edes vaivaudu aloittamaan hommia ikuisuuksiin. Joskus kaikki on valmisteltu pilkulleen, mutta pitää odotella seuraavaa kuunpimennystä, että asiat nytkähtävät eteenpäin. Ja joskus ihmisiltä kysyy asioita, ja heitä ei vain huvita vastata ennen seuraavaa tuohikuuta. Tällaisissa tilanteissa todellakin arvostaisin enemmän asioiden saattamista loppuun kuin rupisten vaihtoehtojen pitämistä auki loputtomiin minun onneni ja iloni kustannuksella.

Minua saa sanoa julmaksi kontrollifriikiksi ja diktaattoriksi, mutta mielestäni maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos minun tahtoni ja tarpeeni olisivat kaikkien prioriteeteissa aina etusijalla.

Please keep me in mind

Olen huomannut, että sahanpurupallo hartioillani puskee minua aina hetkittäin kohti menneitä, ja syyllistyy siinä samalla itsekkyyden pimeään perisyntiin. Tämä ei varmaankaan tule yllätyksenä kenellekään blogiani seuranneelle, mutta toivon mukaan ei myöskään ei-toivottuna pikakertauksena aiempiin aiheeseen liittyneisiin kirjoituksiin. (Voisin minä jotain uuttakin kirjoittaa, mutta kuten todettua, kuuppa tuuppii ihan pakottavasti sinne menneisyyden kertaukseen. (Ovela tekosyy kirjoittaa aina uudestaan samoista aiheista, eikö?) Sitä paitsi sain inspiraation muualta, ja sillä suunnalla toivottiin myös jotain luettavaa. Kannattaa varoa, mitä toivoo.)

Minä ajattelen ihmisiä. Vaikka omitomalaatuinen saatan ollakin, uskon muidenkin harrastavan samaa. Tiettyjen ihmisten ajattelu vain noudattaa lähes aina samaa vanhaa kaavaa, ja se on minusta kovin mielenkiintoista. (No ei se oikeastaan ole — mieluummin katsoisin eroottista draamaa telkkarista kuin paasaisin tästä, mutta futisliiga on tauolla.) Kaava on yksinkertainen ja silti kovin voimakas, vaikkei se ehkä Einsteinin kuuluisalle raapustukselle pärjääkään tai kelpaa patenttitoimiston kirjoihin: ajattelen menneisyyteni ihmisiä — joskus vuosienkin takaa — varsin rajatusti omasta, itsekkäästä näkökulmastani ja yleensä lopputuloksena minua ottaa päähän.

Näiden ihmisten ajattelu itsessään ei varmaankaan ole mitenkään universaalisti väärin tai millään tavalla yllättävää; he ovat aikanaan olleet toki merkittävässä asemassa maanpäällisessä elossani. (Ja täytyy tylsästi todeta, että juuri muunlaista eloa minulla ei olekaan.) Tästä olen jauhanut aiemmin jo kaiken sanomisen arvoisen. Se, minkä olen jättänyt kertomatta, on minun tapani miettiä heitä.

Ajattelu keskittyy tietysti ensisijaisesti lähinnä irstaisiin muistoihin käsirautoineen ja absinttihuuruineen. Mutta hyvänä kakkosena listalla ovat pohdinnat siitä, millä tavalla nuo ihmiset minua muistelevat (jos muistelevat lainkaan). Oikea vastaus on oikeastaan täysin yhdentekevä, mutta jo pelkkä moisen pohtiminen kertonee jotain omahyväisestä ja itsekeskeisestä pienoismaailmastani. Jyrkänteen yli sinne mainittuihin itsekkyyden kanjoneihin nämä ajatuskuviot työntää lopulta se, että minä jollain kierolla tavalla toivoisin kyseisten ihmisten ajattelevan minua paljon ja jatkuvasti, erityisesti kovalla ja dramaattisella kaipuulla. (Sama pätee toki kaikkiin maailman ihmisiin, mutta näihin erityisesti.)

Ehkä tämäkin on kovin luonnollista ja yleistä. Ehkä ei. Joka tapauksessa, kun itse ei tosissaan kaipaa enää minkäänlaisia uusintoja menneistä, toiveet siitä että toiset ihmiset itkisivät minun perääni ovat melkoisen egoistisia ja... no, parhaimmillaankin jokseenkin säälittäviä. Voisin yrittää puolustautua sanomalla, että olen vain sattunut näkemään muutaman Austen-filmatisoinnin liikaa, mutta enää se ei taida mennä edes itselleni läpi (ja minä sentään olen poikkeuksellisen hyväuskoinen ja helposti huijattavissa). Äitini ei taitaisi olla pojastaan kovinkaan ylpeä, jos tietäisi.

Kaikkea sitä kupoliin mahtuukin kummittelemaan.

So no of course we can't be friends

Kuten jo kommenttiosastolla lähes lupasinkin, tämä kirjoitus täydentänee tämän viikon postaussarjan hämmennystrilogiaksi. Teitä on varoitettu.

Edellisistä aiheista poiketen tämä on kestosuosikkini, jota olen ihmetellyt ja kironnut jo vuosia. Hiljattain olen (jälleen) käynyt siitä keskustelua, joka yhytti pohtimaan aihetta ns. ääneen itsekseenkin. Kyseessä on suhtautuminen entisiin parisuhdekumppaneihin, tai erityisesti suhtautumistavan valinnan vaikeus. Ajattelin nyt siis vastata tyhjentävästi ja lopullisesti kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?" — tähän vastattuani ajattelin vielä tänä iltana rakentaa ikiliikkujan ja ratkaista maailman nälänhätäongelman.

Konteksti tuntuu ainakin minun tapauksessani aika selvältä. Olen tietysti pitänyt kovasti kaikista kumppaneistani, ja uskon heidän olevan mukavia, fiksuja ja filmaattisia myös suhteemme jälkeen. Ketään heistä en todellakaan vihaa (vaikka vihainen saatan heille joskus olla, kuten kenelle tahansa muullekin). Päinvastoin, voin kieroin ja kirkkain silmin todeta, että toivon vilpittömästi jokaiselle heistä pelkkää hyvää — lukuun ottamatta ehkä niitä vihaisuuden hetkiä. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, jos minun pitäisi tarkkailla heidän onnellista jatkoansa lähietäisyydeltä.

Parisuhteen vertaaminen työsuhteeseen olisi kieroutunutta ja naurettavan typerää, joten teen nyt niin. Minulle entisen kumppanin näkeminen onnellisena uudessa elämässään (ja varsinkin uuden kumppanin kanssa) on kuin törmäisi vanhaan työnantajaan, jolta itse on saanut kenkää koeajan jälkeen, ja kuulisi, kuinka hyvin seuraaja hommansa hoitaa. Tuosta vertauksesta välittyy nyt kenties melko suorituskeskeinen (perverssilläkin tavalla) tunnelma, mutta ehkä se kuvanneekin ongelmaa aika hyvin. Tuollaisen reaktion takana nimittäin saattaa piileskellä (no, ei erityisen hyvin piiloutuneena) sellainen näkemys, että ennen yhteiseen sukuhautaan kuoppaamista päättynyt suhde olisi jotenkin epäonnistunut. Rationaalisesti ajatellen en kyllä suostu moista allekirjoittamaan, sillä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikista parisuhteistani enkä kadu niistä yhtäkään. (Sama tosin pätee jossain määrin esim. työssä epäonnistumisiin, joista opin jotain, mutta en koe niitä samanlaisina asioina. Ei siis anneta niiden nyt tulla pilaamaan hienoa ajopuuteoriaani.)

Selityksiksi sopivat varmaankin ikävän hyvin mustasukkaisuus, omistamisenhalu, auringonpilkut ja muut kirosanat. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen suhde on päättynyt hyvästä syystä, enkä mihinkään niistä enää haluaisikaan palata. Toisaalta moinen kuulostaa myös "parempi huonossa suhteessa kuin yksin" -syndroomalta, jota kavahdan kuin kommunistipoliitikkoja. Tätä tukisi myös havaintoni siitä, että exien sietäminen (tai jopa heidän seurassaan viihtyminen) helpottuu huomattavasti ajan — tai ehkä paremminkin uusien kumppaneiden — myötä. Esimerkiksi kymmenen vuoden takaisen kumppanin voisin hyvinkin kutsua vaikka omaan mestaukseeni (ajattelin ensin kirjoittaa "omiin häihini", mutta joku raja se on mielikuvituksellakin). Julmaa, mutta totta.

Uskon myös vahvasti, että mitään ongelmaa ei todennäköisesti olisi, ellei sellaista itse väen vängällä tekisi. Sen sijaan, että miettisi koko ajan omia reaktioitaan toisen seurassa, tuijottelisi siksi vaivautuneena seiniä ja liehuttelisi ullakollaan vanhoja (h)aaveita, voisi yrittää keskittyä johonkin rakentavampaan. Kun toisaalta työ- ja raha-asioissa ei (enää) ole riittävästi aiheita itsesäälissä rypemiseen ja ylettömään draamaan (josta ehkä hyvänä esimerkkinä kappale, josta otsikko on lainattu), täytyy niidenkin kiintiö sitten ilmeisesti täyttää ihmissuhdeasioilla. Tosin olen minä köyhänä opiskelijanakin kärsinyt samoista oireista. Toistaiseksi ainoaksi hoitokeinoksi moiseen on tutkimuksissani seuloutunut lobotomia, mutta minun tapauksessani se ei todennäköisesti aiheuttaisi mitään havaittavia muutoksia.

Mahdollisesti toimivana, muttei erityisen kypsänä tai pitkäkestoisena ensiapuna voi toimia myös toisen ihmisen täydellinen välttely. Vaikka välit olisivat sivistyneet ja vailla (ainakaan näkyvää) vihamielisyyttä, kovin moni sanakirja ei taida moista ystävyydeksi nimittää. Vaan enpä tiedä, onko ystävyyttä sekään, että hampaat irvessä mennään katselemaan toisen naamaa ja juttelemaan säästä, kun olo on koko ajan vaivautunut ja mieli tekisi lähinnä juosta karkuun tai lähimmän raitiovaunun (tai maaseudulla vaikka vossikan) alle.

Vastatakseni siis esittämääni, usein toistettuun ja monia mieliä askarruttaneeseen kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?", toteaisin ehdottomasti ja täydellä varmuudella: "Hitostako minä tietäisin."

Soul Meets Body

Kun nyt pääsin vauhtiin itsellenikin käsittämättömien reaktioiden ja asenteiden tutkiskelussa, jatkan samoilla raiteilla kohti seinää. Eilen katselin uusintana näytettyä Prisma-dokumenttia Minkä arvoinen ruumiisi on? (nähtävissä vielä muutamia päiviä Yle Areenassa, ainakin joillekin — tosin herkimpiä varoitettakoon, että ohjelma sisältää melko graafista ja jännittävyydessään lähes iltauutisten tasolle pääsevää materiaalia).

Muutamaan sanaan kiteytettynä dokumentissa siis puhuttiin siitä, kuinka ihmisten osia voidaan kaupata heidän kuolemansa jälkeen elävien yksilöiden varaosiksi. Melko yleisesti tiedossa olevien elintenluovutusten lisäksi varaosiksi kun voidaan nykyään napsia myös ihoa, luuta, jänteitä, verisuonia jne. Tällaiseen toimintaan suhtaudun pelkästään positiivisesti, vaikka sen kaupallinen puoli ehkä joitain kysymyksiä herättääkin. Tässä reaktiossani ei siis ole sen kummemmin ruodittavaa.

Minua askarruttava seikka on oman ruhoni kohtalo sen jälkeen, kun itsestäni aika jättää. En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen — minkä ymmärrän tulevan molemmille lukijoilleni yllätyksenä ja aiheuttavan järkytystä — enkä myöskään usko olevani ruumiissani kovinkaan kummoisesti läsnä viime henkäykseni jälkeen. Sikäli minulle siis pitäisi olla täysin yhdentekevää, mitä esimerkiksi nivelilleni sen jälkeen tapahtuu. Mutta eipä vain ole.

Aiemmin pohdin haluavani tulla tuhkatuksi, mutta mitään lopullista päätöstä en ollut tehnyt. Sitten satuin aivan sattumalta lukemaan siihen jossain määrin rinnastettavissa olevasta, mutta ekologisemmasta vaihtoehdosta, nestemäisellä typellä jäädytetyn ruhon ravistelusta tomuksi. Vaikken mitään viherpiiperrystä haluakaan liittää edes hävitykseeni, uskoin löytäneeni postmortaalisen käsittelytapani (vaikka se ei olisikaan yhtä miehekäs kuin viikinkien polttohautajaiset).

Toisaalta voisin kuitenkin tasapainottaa itsekkäänä sikana elämistäni sillä, että lahjoittaisin huonosti kohdellut soluni lääketieteellisiin tarkoituksiin. Jokin ajatuksessa kuitenkin haraa vastaan. Enkä tässäkään asiassa osaa tyhjentävästi selittää, mikä tai miksi.

Kyse ei varmaankaan ole mainitussa dokumentissakin sivutuista laillisuuteen liittyvistä seikoista, vaikka välistävetäjät toki ärsyttävätkin joka alalla. Muutenkaan en keksi muuta syytä moiselle pykimiselle kuin minuun niin pysyvästi juurtuneen siveyden. Minähän olen hengittäessänikin erittäin tarkka siitä, kuka iholle tulee (ja yritän yhä uskotella itselleni, että kyseessä on nimenomaan minun eikä tulijoiden tietoinen valinta), ja sama tahti on siis ilmeisesti jatkumassa myös kylmettymisen jälkeen. Sikäli tämä on kyllä loogista, että muidenkin kalmojen kohdalla niiden jonkinlainen kunnioitus ja arvokas kohtelu on olematonta, harmaata sydäntäni lähellä. Mitään loogista siinä ei kuitenkaan taida olla vaan kyse on enemmän irrationaalisista mielikuvista. Sitä paitsi henkien pelastaminen tai jonkun elämänlaadun parantaminen kehonkappaleilla ei kyllä taida olla ensimmäisenä listalla, jos häpäisykeinoja aletaan listata.

Ehkä keksin syyn asenteeseeni vielä joskus, ja mahdollisesti pääsen sen yli ketterästi kuin naapurin omenatarhan aidasta. Siihen saakka vuosia vanha elintenluovutustestamenttikin saa pölyttyä täyttämättömänä lipaston laatikossa.

April is the cruellest month

Hämäsin. Yhtä julmia ovat kaikki muutkin kuukaudet. Mutta syytetään nyt sitten kuluvaa kuuta, kun se on sopivasti hollilla.

Olen huomannut itsessäni outoja ja erittäin epämiellyttäviä oireita, jotka ilmenevät aina tiettyjen sattumusten yhteydessä. Loogisesti en osaa niitä selittää, mutta kyllä ne kieltämättä jonkinlaista kaavaa tuntuvat noudattavan; aluksi näköelimien kautta kallon sisällä olevaan maapähkinään puskee (periaatteessa ihan objektiivista ja vaaratonta) viestiä, ja sekunnin kymmenyksen viiveellä — en taatusti sano "viipeellä", vaikka uhkaisitte pakottaa minut katsomaan Dallasia — jokin kilahtaa.

Minuun iskevät fyysiset oireet. Äkkiä on kylmä, vatsani on ontto ja solmussa samaan aikaan, polviani heikottaa, keskittymiskykyni on (jopa normaalia enemmän) tiessään, selkäni ja raajani ovat mustien paiseiden peitossa ja lepra katkaisee jalkani polvien alapuolelta. (Lopetan oireiden kuvailun tähän ennen kuin sorrun liioittelemaan niitä.) Voisin jopa väittää olevani suuren xitutuksen vallassa, mutta yleinen voimattomuus estää kaikenlaisen puhkumisen (taloja kaatavasta puhinasta nyt puhumattakaan).

Oireet eivät onneksi ole kovin pitkäaikaisia. Yleiset keskittymishäiriöt saattavat poistua jo 2-3 viikossa eikä rintakipujakaan tunnu kellon ympäri (tai sitten en vain huomaa niitä nukkuessani). Rintakipuihin olen onneksi keksinyt lääkkeeksi raskaan liikunnan, jonka ainakin vihjataan poistavan kivun lopullisesti.

Kaikkea sitä ihmiskeho keksiikin itsekseen puuhastella.

Postauksen varsinaiseksi sisällöksi länttään tähän videon, joka ei liity yllä olevaan millään muotoa. Se saa kuitenkin muistuttaa maailmaa siitä, kuinka kamala raiskaus Leona Lewisin versio on tähän alkuperäiseen verrattuna. Lisähuomiona mainittakoon, että bändin itsensä laittama virallinen videokin oli JuuTuupissa aiemmin, mutta ensin siitä poistettiin ääni ja nyt se on rajattu katsottavaksi vain jollain muulla mantereella. Täytyy siis tyytyä fanivideoon.


(Snow Patrol: Run)

Silent All These Years

Kävin hiljattain pientä keskustelua siitä, millaisin eväin työelämässä (no, ainakin minun hommissani) voisi saada parasta jälkeä aikaan ja olla muutenkin erinomaisen tehokas ja tuottava työmyyrä tai muu kissaeläin. Eräs esille tulleista asioista oli kaiken kyseenalaistaminen ja rohkea väittely asioista konflikteja pelkäämättä. (No, oikeastaan tuossa on kaksi asiaa, joten "eräs" on huono sana. Nuo kuitenkin liittyvät hieman toisiinsa, joten niputettakoon ne nyt "erääksi". (Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kirjoitan aiheesta näin pitkän vuodatuksen sen sijaan, että vaihtaisin tuon sanan. Ehkä se joka tapauksessa osoittaa, että aivotoiminnassa olisi parannettavaa myös työelämän ulkopuolella.))

Konfliktien pelkääminen on vaivannut minua niin pitkään kuin muistan (ja muistini on ainakin tuplasti parempi kuin kultakaloilla), eikä pahiten työelämän puolella. Sielläkin se on kuitenkin aiheuttanut lievää suurempaa kituuttamista ja omaan hihaan kiroilua siitä, kuinka kaikki vain on aina ihan päin Hewlettiä eikä mikään ikinä toimi ja natinati. Ja vaikka olen joskus työpaikasta lähtiessäni kuullut ihan eksplisiittisesti sanottavan, että minun kannattaisi avautua ääneen enemmän, kun hyviä(kin) ideoita kuitenkin kupolista löytyy, olen sujuvasti unohtanut — tarkoituksetta tai tarkoituksella — koko asian ennen uudessa paikassa aloittamista.

Ainakin joskus hiljaa pysyminen on johtunut siitä, etten ole uskonut mielipiteeni olevan riittävän hyvä tai asiantunteva muihin esitettyihin verrattuna. Mietin noin joskus vieläkin, mutta olen minäkin jo sentään jotain oppinut työurani aikana, ja uskon osaavani myös perustella joitakin näkemyksiäni nykyään aika hyvin. Kyse ei siis todennäköisesti ole mitättömästä omanarvontunnosta, vaikka joskus olisi syytä myös silitellä omaa päätä hieman leppoisammin kuin mitä teen.

No, olenhan minä toki joskus puhkunut ääneenkin sitä, miten asioita pitäisi tehdä, ja joskus ihan isommallekin joukolle. Ongelma on lähinnä siinä, että mikäli kuulijoiden joukossa on yksikin ihminen (tai vaikka undulaatti, kenelle nyt ikinä satunkin saarnaa pitämään), joka alkaa harata ajatustani vastaan, alan äkkiä silitellä tuota arkipäivän anarkistia myötäkarvaan — ajatuksena tietysti se, että hän vuorostaan taputtelisi sitten selkääni äänensä korottamisen sijasta.

Ja lopputuloksena on sitten poikkeuksetta enemmän tai vähemmän kattava xitutus, kun asiat tehdään myös jatkossa täysin pieleen. (Enkä nyt edes ala siitä, mihin sfääreihin ongelma yksityispuolen elämässä johtaa.)

Vielä vähemmän osaan kyseenalaistaa. Tai onnistuuhan se toki ruokatunnilla tai pimeän huoneen nurkassa samoin ajattelevassa sopulilaumassa, mutta kun joku esimies tulee ojentamaan infernaalisia typeryyksiä erinomaisesti kiteyttävän tehtävän eteeni, minä alan tahkota sitä tunnollisesti. Vaihtoehtona olisi kysellä, miksi moista tuubaa pitää tehdä, ja jatkaa sitkeästi (ns. rakentavaa) tivaamista, kunnes toinen tajuaa koko homman olevan sekä ajan että rahan heittämistä susihukkaan. Lopputulos olisi varmasti kaikkien kannalta parempi.

Mutta minäpä en ajattele asiaa koko yrityksen tai ihmiskunnan parhaan kannalta; minä keskityn ajattelemaan sitä, että jatkuvasti kyseenalaistamalla saatan tehdä itsestäni rasittavan, ja sitten maailmassa olisikin äkkiä kenties joku, joka ei enää pitäisi minusta ja rakastaisi minua ehdoitta. (Tietysti voisi olla realisti ja todeta, että sellaisia ihmisiä saattaa olla maailmassa lisääntyvässä tahdissa muutenkin, mutta moisen pohtiminen olisi aivan liian loogista tähän yhteyteen.) Voi olla, että kyse on vain omasta asenteestani; minä nimittäin pidän jatkuvasti kyseenalaistavia ja inttäviä ihmisiä hiton rasittavina. Olen joskus ollut osana laajempaa keskustelua, jossa yksi osallistujista tarttui jatkuvasti muiden sanoihin ja käski heitä määrittelemään tarkasti, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla. Vaikka ymmärränkin ajatuksen tuollaisen toimintatavan taustalla, teki mieli leipoa kaveria tattiin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen.

Tiivistin mielessäni tämän heppoisen itsetutkiskelun yksinkertaiseen johtopäätökseen: haluan enemmän olla pidetty kuin olla hyvä työssäni. Toki olen hyvä työssäni nytkin (kukas se kissalla pöytää pyyhkisi, ellei kissa itse tjsp.), mutta voisin olla huomattavasti arvokkaampi, jos uskaltaisin olla hieman rasittavampi. Eikä asioiden kyseenalaistaminen ja asioiden nostaminen rohkeasti pöydälle välttämättä olisi muiden mielestä niin rasittavaa kuin kuvittelen.

Lopulta koko ajatus siitä että konflikteja välttämällä olisi pidetympi kuin niitä rohkeasti kohtaamalla taitaa olla vain pohjattoman typerä. Ja silti niin hiton vaikeasti voitettavissa.

Tää on tyhjä ja loputon leikki

Vuoden vaihtuminen on mielikuvituksettomalle sielulle sikäli hyvä asia, että sen myötä voi kirjoittaa jälleen yhden kiintiöpostauksen valmiista aiheesta. Ala-asteen jokasyksyisen "Mitä tein kesällä" –tuherruksen sijasta joutuu sentään miettimään hieman laajempaa näkemystä, että kirjoitus kattaisi koko teeman "Miten hukkasin jälleen yhden vuoden mitättömästä elämästäni".

No, millainen vuosi 2008 sitten oli? Surkea, tietysti. The end.

Ehkä voisin iloksenne (lue: ihan kiusallani) kuitenkin pureutua muutamaan yksityiskohtaan matkan varrelta hieman tarkemmin. Tässä pieni listaus vuoden kohokohdista — tai pohjakosketuksista, miten vain.

Opiskelu

Tämä tieto- ja taitolaji ei ehkä itsessään ole mainitsemisen arvoinen, mutta sen välttämättömyyden päättyminen on. Alkukesästä kun koitti se vapauden hetki, jona oppivelvollisuus teknisesti lopultakin päättyi.

En vähättele sitä, kuinka hienoa tuon hetken koittaminen oli. Paitsi että siinä ei lopulta ollutkaan hirveästi vähäteltävää. Ohuen paperinivaskan jättäminen toisten käsiin oli toki varsin hieno hetki, jota seurasi muutaman päivän euforia. Ja se sitten siitä. Vaikka koko syksynä illat olivat periaatteessa omaa aikaa ilman velvoitteita (ja tietenkin täynnä alkoholia, huumeita ja maksullisia seuralaisia), ei eroa menneeseen enää juurikaan huomannut. Melkoinen pettymys, kun tuota hetkeä on pitänyt ennakkoon elämänsä (toisena) alkupisteenä viimeiset kymmenen vuotta tai pitempään.

Toisaalta voin yrittää lohduttaa itseäni sillä, että ehkä asian seuraukset eivät vieläkään ole oikein iskeneet tajuntaan vaan tulevat hieman jälkijunassa, ja sitten elämä on pelkkiä ruusuja ja nallekarkkeja. Vaikka käsite "vuosi" taipunee mielessäni edelleen enemmän luku- kuin kalenterivuodeksi, saattaisi moinen kuitenkin olla jopa minun mittakaavassani hälyttävän rankkaa itsepetosta.

Työ

Toinen pitkään aikataulujani hallinneista asioista saa nyt jyllätä kalenterissani pitkälti yksikseen, kun sen ilkeä velipuoli (ed. kohta) on selätetty. Tylsä aihe, mutta sen verran mainittakoon, että työnantaja vaihtui loppuneena vuonna. Kuten sitä edellisenä ja sitä edellisenäkin. Vielä en kuitenkaan halaja muualle (mikä lienee ihan hyvä juttu, kun koeaikaakin on vielä jäljellä), joten alkaneena vuonna ei välttämättä nähdä seuraavaa siirtymää. Oi, kuinka jännittää! Tämähän saattaa olla Se Oikea!

Yksityiselämä

Vuoden ajalta muistan hetken tai kaksi, jolloin unohdin vihata kaikkea ja kaikkia. Täytynee pitää vuotta siis poikkeuksellisen onnistuneena. Toisaalta, kun mitään pakkoa moiseen ei ole, niin en pidä. Ihan suolesta koko vuosi.

Se listasta. Sen ulkopuolella täytyy sanoa katselmuksena tuoreempiin kuulumisiin, että olen hämmästyttänyt itseäni pysymällä pitkälti kaukana läppäristäni viime postauksen jälkeen. Muistan laittaneeni koko vehkeen (läppärin, siis) päälle tasan kerran tässä välissä. Postit ja muutaman blogin olen sentään tarkistanut iPodin kanssa sohvalla maaten, mikä puolustuksena esitettäköön, että maineeni elämättömänä nettinörttinä ei sentään täysin haihdu. Voisin vaikka väittää keksineeni, että aikaa voi käyttää fiksumminkin kuin pakottamalla itsensä väkisin kirjoittamaan scheissea — kun en kuitenkaan ole aikaani fiksusti käyttänyt, jätän kerrankin valehtelematta. Lopuksi mihinkään liittymätön musiikkikappale, joita nykyään viljelen kirjoituksiini mieluummin kuin kuvia. (Koska videoita löytää sopivia kuvia nopeammin.)


(Manboy: A Bore)

P.S. Kirjoituksen otsikon varastin Sir Elwoodin Viimeisellä rannalla –kipaleesta (olikin muuten vaikeaa löytää siitä mitään, mikä toimisi otsikkona, kappaleen nimeä lukuun ottamatta, ja se taas ei sopinut tähän kirjoitukseen). Syy oli se, että luin hiljattain Nevil Shuten kirjan On the Beach, johon kappale perustuu. Mielenkiintoinen kirja, vaikka ei minusta mitenkään erityisen hyvin kirjoitettu. Teema oli kuitenkin hauska ja pirteä, ja sai omankin mielen kepeäksi. Suosittelen maailmanloppua kaikille.

Big Empty

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että elämä on kuin palapeli, jossa on suurin osa paloista hienosti omilla kohdillaan (erityisesti ehkä kaikki reunat kasassa), mutta keskellä puuttuu puolikkaan pöydän kokoinen pala, mikä pilaa koko kokonaisuuden? (Kyseessä oli oikeastaan retorinen kysymys, mutta toki tähän saa vastatakin. Tai miksei johonkin muuhunkin, jos tämä oli liian vaikea kysymys.)

Joskus sitä jopa löytää jotain sen suuren palasen kaltaista, ja ehkä vähän viilailleen pala sopii paikoilleen toviksi. Joskus palalla ei ole edes juurikaan yhteistä muun kokonaisuuden kanssa, mutta sen runnoo tyhjälle paikalle väkisin. Ja vaikka sitä kuinka yrittäisi pitää mielessä, että pala ei ole (eikä ole koskaan ollut) sopiva, sen tippuminen irti vitharmittaa kovasti.

Minä olen paasannut tästä samasta aiheesta ennenkin vaikka kuinka monesti, mutta yhä sama asennevamma roikkuu selässäni ylensyöneen apinan tavoin; onnellisuus ei vain synny siitä, mitä minulla on, vaan keskityn puuttuviin asioihin ja annan puutteiden olla onneni tiellä. Ja sitten kuljen suu mutrussa päivät pääksytysten aina maailman tappiin saakka. Rasittavaa, mutta ehkä en tosissani edes tahdo tästä asenteesta eroon, kun en sille lopulta kuitenkaan tee mitään. No, ehkä joskus vähän yritän, mutta lopulta saan kuitenkin taas selitellä TV-kameroille, kuinka oli vähän vastatuulta, tankkaus ei mennyt ihan nappiin ja ylikuntokin vaivaa.

Noh, ehkä tämä riittää epämääräisestä jauhamisesta ja semisynkistelystä. Loppuun piristävää tanssimusiikkia, joka saa taatusti pikkujouluissa joka tontun villiksi ja jokaisen jalat väpättämään.


(The Cure: Apart)

Somewhere the rainbow ends my dear

Isä, minä olen tehnyt syntiä. Niin, sitä samaa, ikuista, jatkuvaa syntiä kuin aina ennenkin. Sitä ainoaa syntiä. Minä olen ollut (ja olen) typerä.

Nyt viikonloppuna olen sohvani kangasta reilusti kuluttaen miettinyt, miten oikeastaan elämääni elän. Tulin siihen johtopäätökseen, että minä olen kuin joka toisesta tarinasta tuttu sivuhahmo, joka vain odottaa. Ja odottaa. Tiedättehän te ne tarinoiden tarjoilijattaret jossain sivukylien kuppiloissa, jotka elävät tippien varassa ja joiden ainoa unelma elämässä on se, että jonain päivänä asiakkaaksi tulee joku komea ja rikas adonis, joka kaappaa heidät urheiluautoonsa ja ajaa heidät auringonlaskuun ja onnellisuuteen jossain aivan muualla. Minä olen sellainen hahmo. No, en tosin tarjoilijatar, enkä nyt ihan tarkalleen ottaen edes tarjoilija, ja unelmanikin on enemmän sellaista rikasta, tyhjäpäistä perijätärsorttia, mutta ehkä ymmärrätte, mitä yritän sanoa. (Jos ymmärrätte, niin hyvä. Itse en ole ihan varma, pysynkö enää kärryillä.) Minä olen Hollywoodin liepeillä olevaan kuppilanmurjuun jämähtänyt wannabe-tähti, jolla on oma käsikirjoitus pöytälaatikossa ja hiljakseen hiipuva toive siitä, että joku tulee juuri sellaista minulta vielä joskus kyselemään.

Ehkä ainoa erotus noihin hahmoihin on se, että minulla ei oikeasti ole edes sitä unelmaa. Tiedän toki haluavani asioiden muuttuvan niin, että saan prinsessan ja puoli valtakuntaa ja ikuisen alennuskortin huoltoasemalle ja voin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Ongelma onkin siinä, että minulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä moinen muutos vaatii. Olen toki ollut onnellinen joskus, montakin kertaa, ja elämääni jopa yleisesti varsin tyytyväinen. (Tämä saattaa tulla monelle teistä yllätyksenä, mutta noin on joskus käynyt/ollut. Ei se nyt niin ihmeellistä ole — sataahan sitä joskus sammakoitakin.) Ehkä tuollaisiin hetkiin on liittynyt aika oleellisesti toisten ihmisten läsnäolo. Noista hetkistä olen tietenkin kiitollinen, ja niistä mahdollisesti seuranneen oman onnellisuuteni loppuminen ei todellakaan ole noiden ihmisten syytä vaan omaani.

Kenties tuo riippuvaisuus muiden läsnäolosta on vain ilmentymä siitä, että minusta nyt vain on niin kovin mukavaa jakaa asioita (lukuun ottamatta maallista omaisuuttani, joka on tietysti minun ja vain minun, ruahahaa!). Kyse siis lienee siitä, että asioista nauttiminen ja kärsiminen yhdessä tuntuu parantavan jotakuinkin kaikkia asioita. Lopulta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole (enää) mitään varsinaista tavoitetta, jota tavoittelisin. Pitkään saatoin piiloutua opintojeni taakse ja väittää niiden olevan kovin rasittava, mutta pakollinen taakka, ja oikeasti niiden loppuun saattaminen antoi elämälleni tarkoituksen. Voisin sanoa yrittäväni myös kehittää omaa töihin liittyvää osaamistani aina vain pitemmälle, mikä varmaan pitää osin paikkansakin, mutta loppujen lopuksi minulle ei tunnu olevan kiinnostusta ja jaksamista moiseen, jos ns. jokin muu puuttuu. Minulla on myös yksi aktiviteetti, jonka voisin nimetä ainoaksi varsinaiseksi harrastuksekseni (jos nyt unohdetaan ne musiikin kuuntelut ja elokuvien katselut, joita jokainen terve ja myös valtaosa himmeistä vatipäistä harrastaa), mutta ei siitäkään elämän tarkoitukseksi ole.

Voihan sitä toki elämänsä odotellenkin viettää. Sitten kun on vetänyt överit jonkin pikaruokalan saniteettitiloissa ja makaa kaakeleilla odottaen sirrakuskien tulevan ja pistävän penaaliin, voi valaistuneena viimeisillä voimillaan huokaista, että hitsinpimpula kun eipä vain sitten lopultakaan osunut mitään kohdalle. Minä tosin olen sen verran turhamainen, että haluaisin jotain vähän hohdokkaampaa. Lisäksi muutun jatkuvasti entistä kärsimättömämmäksi ja eläkeiän lähestyessä vääjäämättä vihaan odottamista entistä enemmän. Tänäänkin aamulla olin menossa urhoilemaan yksikseni sopivaan karsinaan, mutta sen portit olivatkin kiinni. Odoteltuani paikalla muutamaa minuuttia yli kymmeneen miettien vaihtoehtoisia paikkoja kirmasin takaisin kotiin yhden mahdollisen vaihtoehdon kautta todetakseni, ettei se ollut vaihtoehto laisinkaan. Netistä sitten luin, että sen kirotun portin olisi pitänyt aueta kymmeneltä, ja se varmaan aukesikin heti lähdettyäni. Jos olisin tuon aikataulun tiennyt, olisin ollut varmaan vartin myöhemmin liikkeellä eikä minun olisi tarvinnut palata kotiini odottamaan... no, jotain. Mitä tahansa.

Jos joku haluaa vaihtaa typeryyteni johonkin muuhun riippuvuuteen, vaikkapa tupakointiin, niin ottakoon yhteyttä. Tuollaisiin pahoihin tapoihin kun on edes jotain hoitokeinoja. Tietysti jos joku tietää typeryyteen tehoavia purukumeja, laastareita tai inhalaattoreita, niin saa vinkata niistäkin (tai lähettää postissa ihan lupaa kysymättä).

P.S. Mikäli tämän blogin outo nimi muuttuu piakkoin muotoon "Itsesäälimonologit", tiedätte tätä samaa vinkumista ja valitusta olevan luvassa vielä rutkasti lisää.

High Hopes

Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Harmi vain, että aiemmin esittämäni UTR-analyysi on osoittautunut yhä kivuliaan paikkansapitäväksi sen(kin) määritelmän osalta.

Minulla on suorastaan eriskummallinen tapa antaa avaimet omaan onneeni muiden käsiin, joskus jopa ihan kirjaimellisesti. Ja aika ei koskaan ole niin pitkää kuin odottaessa, että se tuottaisi jotakin. Varsinkin, kun ei tuota, ja odottamista saa jatkaa sitten seuraavaan moiseen yrittämiseen saakka — mikä minun tapauksessani tarkoittaa muutaman vuoden vuoroväliä.

Eipä se toki toisten vika ole, jos minä tyrkytän heille pyytämättä vastuun omasta ilostani ja riemustani. Kun ensin jätän sopivasti lukuisat mahdolliset tilaisuuteni käyttämättä ja sitten viimeisenä oljenkortena heitän pallon heille (mikä sinänsä on kyllä jo enemmän riskinottoa kuin mitä yleensä saan aikaiseksi), ei oikein voine syyttää muita kuin itseään. Siinä onkin sellainen kaveri, joka alkaa pikkuhiljaa käydä hermoilleni. Tekisi mieleni antaa sille ympäri korvia, jos vain notkeus riittäisi.

Lopulta kaikki taitaa olla kiinni siitä, että jos ylipäänsä itse toimii, toimii liian myöhään. Taitaisi tehdä ihan hyvää nauttia muutama annos rohkeutta (ei tosin nesteen muodossa, niin kuin kovin monet tuntuvat tekevän) ja sitä myöten hieman itseluottamusta. Tulee jotenkin mieleen vieraskielinen sanonta: "Whether you believe you can or believe you can't, you're probably right." No, onhan se kuitenkin kiva olla edes oikeassa.

I Wanna Be Adored

Tänään aamulla bussiin noustessani samalta pysäkiltä kiipesi kyytiin eräs mies. (Tämä ei ole itsessään vielä kovinkaan merkittävää, ja sitä on havaittu tapahtuneen aiemminkin.) Hän juuttui kuljettajan viereen kysymään, josko eräs ns. yleinen rakennus on kadun päässä, jonne bussi reitillään kulkee ennen kääntymistään autuaammille liikennemaille. Kuljettajan jäätyä miettimään asiaa minulla ehti — kerrankin — raksuttaa päässäni sen verran, että tiesin oikean vastauksen; miehen pitäisi kulkea kaksi pysäkinväliä, ja rakennus olisi jo käsien ulottuvilla (olettaen, että sattuu omistamaan muutamakymmenmetriset mutanttikädet). Ennen kuin ehdin suoltaa tietämystäni maailmaan, kuljettaja kuitenkin jo vastasi epävarman myöntävästi ja mies vaikutti kuulemaansa tyytyväiseltä, joten tein niin kuin kunnon kaupunkilaisen pitää: pidin pääni kiinni, välitin vain omista asioistani ja painuin lähelle bussin raggariosastoa istumaan.

Bussin pysähtyessä seuraavalla pysäkillä nostin katseeni avaamastani kirjasta kohti bussin keskiovia, ja ehdin juuri sopivasti todistaa okulaareillani, kuinka kyseinen mies astui ulos bussista ja jämähti pysäkille tähyilemään etsimäänsä rakennusta. Mietin, ehtisinkö vielä viittilöidä hänet takaisin bussiin, mutta tajusin sen liian myöhäiseksi. Se oli tietysti sikäli ihan hyvä asia, että viittilöidessäni olisin varmasti näyttänyt (jopa normaalia enemmän -blog. huom.) täydeltä idiootilta, ja sehän lienee pahin kohtalo, joka voi pienen ihmisen kohdalle osua.

Sitten iski harmitus. Jos olisin avannut suuni bussiin ryömiessäni, olisin nanosekunnin vaivalla säästänyt tuolta miespololta parin sadan metrin kävelymatkan kauniissa auringonpaisteessa ja raittiissa (no, lähes) ulkoilmassa. Vaikka harmituksen oireet eivät ilmenneet hiusten repimisenä tai muuten havaittavana normaalina toimintana, sisälläni kuohui. Olinhan jo ollut puolittain valmis neuvomaan tuota pyhiinvaeltajaa, ja sitten jättänyt sen tekemättä. Ja tässä oli tulos: miehen aamu oli varmasti pilalla, ja marssiessaan oikean pysäkin ohi kohteeseensa hän varmaan itsekin harmistui. Ties vaikka olisi vihaistuksissaan teurastanut koko talon väen hihastaan kaivamallaan muovilusikalla.

Jonkinlainen harmitus jatkui lähes koko lopputyömatkani ajan. (Joka tarkoittaa noin kymmentä riipivän pitkää minuuttia.) Siinä moottorivossikassa istuessani mieleen hiipi kuitenkin myös kevyt valaistumisen tuntu, kun pohdin omaa reaktiotani.

Joskus nuorena ja naiivina kuvittelin olevani kiltti ja empaattinen ihminen, kun pyrin auttamaan muita näennäisen alrtr... arltui... pyyteettömästi, kaipaamatta muuta kuin omaa hyvää oloa ja ehkä kiitoksen, jolla kuulemma saa pidettyä kissojakin hengissä. Nyt pitkän iän ja elämän viisastuttamana ymmärrän, että lopulta tuollainen muka-kiltti empaattisuus on pelkästään egoistista.

Se lienee itsestäänselvää, että pyyteettömiä tekoja ei ole olemassakaan, sillä lopulta jokainen meistä on pelkästään itsekäs k*sipää. Hyvät teot teemme vain silittääksemme omaatuntoamme myötäkarvaan, jotta voimme sitten hyvillä mielin palkita itsemme ostamalla sen sademetsää ja villikaneja tuhoavan kaupunkimaasturin, johon meillä ei olisi edes varaa. Tämä on jo niin tyhjäksi keskusteltu aihe, etten jaksa näytellä älykköä paasaamalla siitä lisää käyttäen idioottimaisia sivistyssanoja.

Sen lisäksi auttamisessa on nimittäin pohjalla toinenkin ikävä piirre, eli jo mainitsemani egoistisuus. Eikö nimittäin ole aika itsekästä olettaa, että maailma ei pysyisi radallaan ilman omia "hyviä" tekoja? Ja että esimerkiksi bussissa muutaman sanan sanomalla pelastaisi maailman kuin ohimennen? Moiset luulot lienevät lähinnä oireita jonkinlaisesta supersankarikompleksista. Kenenkään ei kannata käytöksellään tunnustaa kärsivänsä moisesta, joten on parasta jatkaa hyväksi havaitulla tiellä ja istua hiljaa, tapittaen eteenpäin kuin Naurusaarten kivipatsas. Puhua saa, mutta vain tutuille, ja heillekin mielellään vain puhuteltaessa.

Kun siis seuraavan kerran päätätte lähteä heikoille jäille pilkkimään ja putoatte ns. raikkaaseen veteen pulikoimaan, on turha odottaa minua paikalle naskaleiden kanssa. En ole nimittäin enää niin itsekäs, että moisella tempauksella rupeaisin kiillottamaan omaa egoani.

Voitte toki olla tästä asiasta eri mieltä, mutta turhaan. Tämä on nimittäin totuus. (Todistus sivuutetaan triviaalina.)

Black & White Boy

Neitokaiset Annikki ja Alcinoe kirjoittivat viikonloppuna näkymättömyydestä ja alistumisesta ja paljon muustakin, jota voisin tässä referoida. En referoi (menkää toki lukemaan kirjoitukset itse, kun ei niitä voikaan tiivistää tähän) vaan jatkan omalta osaltani sujuvasti (ja jopa omalla mittapuullani rasittavan pitkästi) lähinnä aiheen vierestä.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Perheen rahat ovat aina riittäneet välttämättömään ja yleensä muuhunkin. Toisaalta turhuuksissa kylpemistä kyllä vältettiin. En voi väittää saaneeni kaikkea, mitä olisin halunnut (esimerkiksi se oma nuubialainen orjatar on vieläkin saamatta, mistä olen hieman katkera), mutta sain varmasti kaiken, mitä tarvitsin.

Vaikka mammonaa kumarran ja läähätänkin, oleellisesti tärkeämpää lapsuudessani oli se muu, mitä sain. Minua kyllä joskus harvoin tukistettiin kotona (ja uskoisin, että varsin hyvästä syystä), mutta väkivaltaa en ikinä sanoisi kokeneeni — en fyysistä enkä henkistä. Tietääkseni vanhempani ovat olleet kerran kunnolla humalassa, silloinkin toisten tarjoaman salakavalan boolin takia opiskelijapippaloissa, enkä minä sitä ollut näkemässä. Jos etsitte sanakirjasta selityksen ilmaukselle "suojattu elämä", löydätte todennäköisesti kuvan lapsuudenkodistani.

Voi olla vaikea kuvitella parempia eväitä elämään. Minullakaan ei ole tässä asiassa pahemmin mielikuvitusta, mutta voisin kyllä kyseenalaistaa eväslaatikkoni yksiselitteisen erinomaisuuden.

Perheessämme ei juurikaan riidelty. Joskus saatettiin kiihtyä, jolloin volyymitaso nousi. Hyvin harvoin silloinkaan kuulin kirosanoja, ja kertaakaan en nähnyt tavaroiden lentävän. (Mistä herääkin kysymys, mistä olen sittemmin oppinut suorastaan kadehdittavan kattavan kirosanalajitelman.) Mielenosoituksellisia ulosmarsseja huoneesta ja muita kotikutoisen draaman elkeitä esiintyi, mutta jos niistä tekisi saippuasarjan televisioon, katsojat purisivat ranteensa auki ihan tylsyyttään.

Auvoisen perhe-elämän vastapainona monet ihmiset kokevat menetyksiä läheisten moninaisissa muodoissa tapahtuvina poislähtöinä. Vaan en minä. Vaikka suvussa on ollut esimerkiksi avioeroja, nykymittapuulla niitä on osunut tielle aika vähän, eikä omassa perheessä ole moisista ollut minkäänlaisia vihjeitäkään. Läheisistä sukulaisista kaikki ovat välttäneet myös lopullisemmat lähdöt. Neljästä isovanhemmastani vain yksi on kuollut, ja hänkin 27 vuotta ennen minun syntymääni, joten en ottanut asiaa silloin kovin raskaasti. Suurin menetykseni on ollut koiramme kuolema runsas kymmenen vuotta sitten, mikä toki oli minun elämäni mittapuulla aika iso, joskin odotettu ja täysin luonnollinen vastoinkäyminen.

Ennen yläasteikää minun ei tarvinnut pelätä varsinaisesti mitään. Kun koulussa sitten oli aika usein läsnä pelko saada turpaansa tai ehkä jopa teräaseesta, moista oli aika hankala käsitellä. Näin jälkikäteen ajatellen riskit eivät varmaankaan olleet niin suuria kuin miltä ne tuolloin tuntuivat, mutta pumpulissa kasvaneelle lellikille maailman julmuus näyttäytyi kyllä aika voimakkaana ja stressaavana.

Sittemmin moiset välittömät uhat ovat jälleen loistaneet poissaolollaan, mutta draama on nostanut päätään hetkittäin peilityynien arjen hetkien yläpuolelle. Käytännössä jokainen riita tai väittely, jossa ei pärjää luonnontieteellisellä logiikalla, heittää minut selästään kuin vesikauhuinen rodeovarsa.

Minä en osaa lainkaan suhtautua temperamenttisiin ja kärsimättömiin ihmisiin. Jos he vielä ovat herkkänahkaisia ja/tai muuten tulkitsevat jokaisen pahimmillaan neutraalin sanani tai tekoni vihamieliseksi, minä lähden mieluummin ulos hyppäämään pituutta kuin jään tiuskimaan tavalla, joka ei nähdäkseni johda mihinkään.

Eipä siinä sikäli mitään, että loogisesti ajatellen en näekään mitään järkeä pakasteherneiden survomisessa pussikaupalla omiin sieraimiin aina, jos vain toisen sanat voi jotenkin kierosti tulkiten ymmärtää vihamielisinä. Ongelmana vain on se, että minä saatan arvioissani niputtaa lähes kaikki väittelyt turhien nipottamisten joukkoon ja painua ainakin henkisesti kahville paikalle jäämisen sijasta lähes poikkeuksetta. Jos kovasti pidän väittelyn toisesta osapuolesta enkä halua kiihdyttää häntä kääntämällä selkäni, haluan toisaalta silitellä suuretkin aallot nopeasti pois näkyvistä, jotta minkäänlaista konfliktia ei vain pääsisi syntymään. Vaikka uskon tuon joskus toimivan, joskus se tarkoittaa vain asioiden lakaisua maton alle, ja karmarekyyli iskee sitten myöhemmin kasvoille aika paljon rumemmassa muodossa.

Minua alkaa rasittaa tuo oma hyssyttelyni, jossa tasoitan kaikki rypyt nostamatta tarkemmin niiden syitä esiin. Siinä käy silitysrauta joskus hehkuvan kuumana ja joustan monista periaatteistanikin saadakseni jälleen rauhan aikaan ennen kuin minkäänlaista konfliktia edes pääsee syntymään. Vaikka ennakoiva rauha onkin periaatteessa hyvä juttu, joskus se saattaa jäädä kovin pinnalliseksi. Ja lienee muutenkin liioittelua nähdä jokainen erimielisyys pelottavana konfliktina, jota on vältettävä vaikka itsensä ja näkemystensä myymisen hinnalla.

Kieltämättä käy mielessä, että jos olisin kokenut joskus oikeita, vakavia vastoinkäymisiä, osaisin ehkä suhteuttaa oman muka-kurjuuteni jotenkin järkevämpiin mittasuhteisiin. Ei sillä, että tuollaisia vastoinkäymisiä nyt kaipaisin. Luultavasti en niitä osaisi ottaakaan mahdollisuutena oppia jotain uutta vaan painuisin lähipubiin valittamaan kanssamasentuneille, henkilökunnalle ja jukeboksillekin, kuinka minua taas täysin kohtuuttomasti murjotaan.

Ehkä on parempi jatkaa omassa kuplassa elämistä.

Ask for Answers

Muistan elävästi, kuinka minulla oli pienenä käärönä ensimmäinen uhmaikäni. (No, itse asiassa en muista, mutta totuuden ei ikinä pidä antaa pilata huonoa juttua.) Olen kasvanut sittemmin aika paljon, mutta ajoittain tuntuu, että kasvu on ollut lähinnä fyysistä — ja sekin pysähtyi ennen kuin saavutin ridgeforrestermaisia mittoja, joten lienen tuomittu elämään ilman ympärillä pyöriviä ilmapäisiä malleja. (Tässä vaiheessa postausta saattaisin todeta eksyneeni aivan sivuraiteelle, mutta eipä minun jutuissani muunlaisia taida ollakaan, joten henkinen resiinani jatkakoon matkaa surutta eteenpäin.)

Hetkittäin uhmani nousee jälleen pintaan, mutta se lienee terveellistä ja joskus siihen on varmaan hyvä syy. Jälleen viime aikoina olen kuitenkin tunnistanut itsessäni toisenlaisiakin puuskia. Minuun on näin myöhäisteini-iässä iskenyt myös tarve kyseenalaistaa asioita ja jopa yksittäisten sanojen merkityksiä.

Olen havahtunut tähän pinnalle pyrkivään ilmiöön viimeksi lähinnä kirjoittaessani kommentteja muiden blogeihin. Sen lisäksi, että hourintani asioista tai niiden vierestä ovat olleet varsin pitkäsanaisia, olen niitä itse lukiessani havainnut myös niissä piilevien nojatuolifilosofisten piirteiden olevan kierrätysarvoltaan halvempia kuin palautuspullot.

Kyseenalaistamisessahan ei itsessään ole oikeastaan mitään vikaa. Omia ajatuksiaan ja asenteitaan on ihan hyvä ravistella ja tarkistaa, pitävätkö ne vettä ja kestävätkö ne hieman äkäisempääkin tuuppimista. Kuten Forest Gumpin äiti ei varmasti ikinä sanonut, kyseenalaistamiset ovat kuitenkin hieman niin kuin suklaakonvehdit: vähäisessä määrin niistä voi saada jotain hyvää ja mukavalla tavalla tahmeaa irti, mutta liian suurina annoksina iskee ähky ja hämmennys. Jos riittävästi kyseenalaistaa jotain ymmärtämäkseen luulemaansa eikä osaa kaivaa stetsonista tilalle mitään yhtään kestävämpää, tulee todennäköisesti kyseenalaistaneeksi maan jalkojensa alta. Tippuessaan Maan sulaa ydintä kohti voi sitten miettiä, kuinka fiksua koko touhu oli ja kuinkas suu nyt sitten pannaan.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole vähätellä niitä tuloksia, joita voi itsensä kehittämisessä saavuttaa eikä filosofista pohdintaa ylipäätään. Joskus vain voisi ymmärtää sen olevan ajoittain lähinnä Helvetin uuvuttavaa sanoihin takertumista ja jättää sen niille itseä fiksummille ihmisille, jotka sen osaavat.

Minusta maailmasta on ylipäänsä tehty aivan liian monimutkainen laitos. Parhaimmillaan nautittuna se olisi sellainen kuin se esikoulussa kuvailtiin: pitkätukkaiset, poneilla ratsastavat sukkahousuhipit metsästäisivät hulmuavahiuksisia blondeja kääpiöiden kodeista ja korpit nokkisivat tyhmiltä ilkeiltä lehmiltä näköelimet päästä. Ja ne daamit eivät pistäisi jatkuvasti hanttiin tai miettisi liikoja, vaan makaisivat rehujen keskellä torkuilla odottamassa sitä omaa adonistaan sata vuotta.

Minä taidan järjestää mielenosoituksen ja vaatia maailmasta sellaista.

(Kuva: Raffaello Sanzio: La Scuola di Atene)

Without You I'm Nothing

Tänään päivällä autoin erästä jotakuinkin tuntematonta ihmistä pienessä askareessa lyhyen neuvon muodossa, ja sain vastineeksi kiitokset. Seurannut — minulle täysin vieras — olotilani sai minut huolestumaan ja lähtemään jo kohti lääkekaappia, kunnes tajusin vain olevani tyytyväinen ja kokevani hyvää oloa. (Ei se nyt mitään euforiaa sentään ollut, joten kenenkään ei tarvitse tosissaan huolestua vointini puolesta.)

Istahdin välittömästi samettiseen nojatuoliini, vedin nimikkotohvelini (via Alcinoe) jalkaani ja nostin piipun huulilleni alkaen miettiä fallossymbmahdollisia syitä tällaiseen vieraaseen reaktioon. Tulokset olivat hätkähdyttäviä ja mullistavat maailmaa sellaisena kuin me sen tunnemme kuin omat taskumme.

Eksaktin tieteenalan kunnioitettuna edustajana päätin käydä läpi koko tapahtumien ketjun. Kaikki oli siis alkanut pienestä, viattomasta avun tiedustelusta, johon olin jossain tilapäisessä mielenhäiriössä vastannut, vaikka luvassa ei rahallista korvausta ollutkaan. Neuvoni avitettua henkilöä hieman eteenpäin hän kiitti. Tällainen reaktio vapautti ilmeisesti endorfiiniryöpyn jostain kehoni syövereistä ja lähetti sen kohti haarojpäätäni, jotta aivoni saisivat siitä nauttia. Ja nehän nauttivat.

Näitä tapahtumaketjun käänteitä mielenkiintoisempi tutkimuskohde on kuitenkin moisen ilmiön mahdollisten seurausten arviointi. Tämähän tarkoittaa sitä, että olen kovin helposti manipuloitavissa positiivisen palautteen avulla. Ja kuten kaikki (toivottavasti) tietävät, oman minäkuvan rakentaminen toisten ihmisten mielipiteiden perusteella on heikkoutta, johon kenenkään ei tulisi sortua. Toisten ihmisten hyväksynnästä ja päähäntaputtelusta riippuvainen yksilöhän on vapaa kuin pala sanomalehteä lintuhäkin pohjalla.

Niin että putkeen menee. Taas.

Vaikka nopeasti ajatellen vaikuttaisi siltä, ettei tilanteesta löydy yhtäkään lohduttavaa seikkaa, sellainen saattaa kuitenkin olla havaittavissa. Voin nimittäin todeta, etten ainakaan todennäköisesti ole näistä uusista löydöksistä huolimatta kissaeläin; elämäni edellytyksiin kuuluvat nimittäin kiitosten lisäksi myös oluen, jääkiekon ja formuloiden pyhä kolminaisuus.

Toisaalta voi miettiä, onko se mitenkään hyvä asia. Feliinityyppisenä eliönä kun voisi olla vaikka kuinka hauskaa.

(Kuva: Leonardo da Vincin [toinen] tutkielma pääkallosta)

The Mark Has Been Made

Joskus lukiossa saimme luettavaksemme novellin, jossa mummo istuttaa viimeisinä päivinään kukkasen ruukkuun ja huolehtii siitä tunnollisesti loppuun(sa) saakka. Opettajamme kysyessä meiltä tunnilla syytä vanhan naisen toiminnalle minua fiksumpi luokkatoveri osasi kertoa, että tämä halusi jättää kuollessaan jotain jälkeensä - jonkin merkin siitä, että oli joskus ollut olemassa.

Itse en ole ikinä kaivannut mausoleumia tai pyramidia merkiksi elämästäni, tai edes toivonut saavani omaa pientä lehteä sukupuuhumme. Olisihan se silti jotenkin imartelevaa, jos olisi jättänyt itsestään jonkinlaisia merkkejä maailmaan, ja eläisi ainakin sanoissa tai ajatuksissa vielä, kun tuhkakin on jo tullut maaksi jälleen tai kadonnut tuulen mukana.

Not on sad Stygian shore, nor in clear sheen
Of far Elysian plain, shall we meet those
Among the dead whose pupils we have been,
Nor those great shades whom we have held as foes;
No meadow of asphodel our feet shall tread,
Nor shall we look each other in the face
To love or hate each other being dead,
Hoping some praise, or fearing some disgrace.
We shall not argue saying “’Twas thus” or “Thus,”
Our argument’s whole drift we shall forget;
Who’s right, who’s wrong, ’twill be all one to us;
We shall not even know that we have met.
Yet meet we shall, and part, and meet again,
Where dead men meet, on lips of living men.

  (Samuel Butler: Life After Death)

Lopulta koko postuumien jälkien merkitys on kuitenkin hieman kyseenalainen. Oleellisempia ovat varmaankin jäljet, joita jätämme ja joiden vaikutukset näemme jo eläessämme. Kun mietin omaa elämääni, huomaan jättämieni jälkien olevan minulle kovin tärkeitä. En kuitenkaan ihaile kuviani lehdissä tai nimeäni matrikkeleissa vaan mietin jälkiä, joita olen jättänyt itsestäni muihin ihmisiin.

Muistan yhä elävästi, kuinka yli kymmenen vuotta sitten eräs kirja menetti kantensa siksi, että sen joltakin sivulta löytyi kaimani nimi. Sama brutaali kirjanmutiloija oli myös joskus minulle äkäinen (joskin leikillään) siitä, mitä "minä" olin tehnyt hänen unessaan. En vieläkään tiedä, mitä se oli, mutta kuulemma jotakin mustasukkaisuutta aiheuttavaa.

Olen imarreltu siitä, että herätin toisessa ihmisessä tuollaisia reaktioita. Toisaalta tunnen olevani varsin itsekäs ja tunnen syyllisyyttä tuosta "ylpeydestäni". Nuo mainitsemani reaktiot kun ovat oikeastaan negatiivisia, ja silti muistot niistä tuntuvat jollain tavalla lämmittäviltä vielä näin monen vuodenkin jälkeen. Onko kyseessä ollut valta, jota minulla on ollut toiseen ihmiseen? Useinhan vallalla tarkoitetaan juuri sitä, että saa toisen tekemään jotain, mitä tämä ei haluaisi tehdä. Puolustuksekseni minun on tosin sanottava, että kumpaakaan yllämainituista teoista en ollut toivonut aiheuttavani, joten vallankäyttöni ei ainakaan ollut tahallista.

Ehkä oikeastaan merkittävämpi kysymys on se, miksi muihin jättämäni jäljet ovat minulle niin rakkaita. Olenko metsässä kaatuva puu, josta ei lähde ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa? Haenko toisten hyväksyntää ja/tai huomiota, jota ilman en ehkä merkitse mitään? Onko oma olemassaoloni jopa riippuvaista siitä, että minut havaitaan? Elänkö ehkä muiden kautta?

Oli miten oli, toivon voivani tuntea jonkinlaista ylpeyttä jättämistäni jäljistä jatkossa(kin). Voin vain toivoa, että mahdollisimman harvat niistä olisivat arpia.

(Kuva: Antonio de Pereda: El sueño del caballero)

There's a Place in Hell For Me and My Friends

Pistäydyin R&A:ssa katsomassa ilmeisen odotetun I'm a Cyborg, But That's OK -rainan. Kyseessä on Oldboy:n ohjaajan tuorein tekele, jossa nuori naisenalku uskoo olevansa kyborgi.

Pyrkimyksissään olla hyvä kyborgi tyttö yrittää tunnollisesti välttää kyborgien seitsemää kuolemansyntiä, jotka eivät (tietenkään) ole suinkaan samat kuin esimerkiksi katolilaisilla. Meille tutummat synnithän ovat (pahemmuusjärjestyksessä):

1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Kohtuuttomuus (ylensyönti)
7. Irstaus

Kyborgien seitsemän kuolemansyntiä ovat näiden sijaan (uskoakseni niin ikään pahemmuusjärjestyksessä):

1. Sympatia
2. Surullisuus
3. Levottomuus
4. Epäröinti
5. Tarpeeton unelmointi
6. Syyllisyys
7. Kiitollisuus

(Elokuvassa nämä synnit oli kuvattu kirjana, jokainen synti kuvitettuna hellyyttävällä, piirretyllä kissa-aiheisella kuvalla. Valitettavasti verkossa noita kuvia ei vaikuta saatavilla olevan, joten en voi niihin linkata.)

Tulevaisuuteni kannalta on hämmentävää huomata, että minusta tulisi vielä huonompi kyborgi kuin katolilainen (etenkin jos tuo ihmisten kuudes kuolemansynti nyt tulkitaan vain ylensyöntiä tarkoittavaksi). Siinä meni sitten sekin hyvä suunnitelma uusiksi...

(Kuva: Hieronymus Bosch: Tisch mit Szenen zu den sieben Todsünden und den letzten vier Dingen)