You've done me wrong

Minä en siedä epäoikeudenmukaisuutta. Tämä lienee uskoakseni yleensä ihan hyvä ominaisuus. Tosin haluamani oikeus tietysti noudattelee määritelmältään omaa mielihaluani, joten en taida olla ehdolla Fröbelin rauhanpalkinnon saajaksi ensi vuonna(kaan). Toki minunkin mielestäni kaltaisteni itsekkäiden sikojen tulee maksaa käytöksestään ja kunkin tulee myös saada tunnustusta hyvistä teoistaan ja nerokkaista lausahduksistaan, mutta lisäksi haluaisin, että typerät muille räyhäävät idiootit kuohittaisiin ja upotettaisiin kiehuvaan öljyyn samalla kun heille tehtäisiin selväksi, että he itse ovat väärässä.

Kaikkien yllätykseksi voin paljastaa, että törmäsin tänään eliöyksilöön, joka kuului viimeksi mainittuun kategoriaan (vaikkakaan hän ei ehkä sen räikeimpiä esimerkkejä olekaan). Kyseinen vatipää suhaili pyörällään sekä jalkakäytävän että autotien puolella rikkoen ainakin muutamaa liikennesääntöä ja minun pysähtyessäni autollani antaakseni hänelle tilaa ylittää suojatie hän ajoi autoni nokan ohi ja tempaisi kohdallani melkoisella vimmalla suuntaani kansainvälisen käsimerkin. Syy jäi minulle epäselväksi, mutta ilmeisesti autoni nokka oli hänen mielestään liian lähellä suojatietä (mikä ei varmaan olisi aiheuttanut ongelmaa, jos hän olisi ajanut suojatiellä eikä koukannut liikenteenjakajan ympäri risteyksen puolelle). Olin niin yllättynyt ja häkeltynyt moisesta typeryyden purskahduksesta, että en ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Kyseinen sääliö siis jatkoi matkaansa todennäköisesti pilaamaan muidenkin ilmaa enkä tajunnut suolestaa häntä siihen paikkaan.

Tämä tapaus muistutti minua jälleen yhdestä suurimmista ongelmistani: en osaa unohtaa (ainakaan helposti) minua kohdanneita epäkohtia tai muitakaan vaivaavia asioita. Tänäänhän minun olisi pitänyt vain naurahtaa kuivasti kyseiselle idiootille ja jatkaa tissmaailmanpolitiikan kuumien kysymysten ajattelua. Sen sijaan tunnen vieläkin lievää harmitusta siitä, että kukaan ei tullut pysäyttämään tätä hiivatonttua etälamauttimen kanssa ja näyttänyt hänelle korvista roikottaen kyseistä risteystä ja tehnyt selväksi, että se oli hän itse, jolta pitäisi kieltää liikenteessä liikkuminen kokonaan täyden kädettömyyden takia.

Mietin lyhyesti, mistä moinen asioiden vatvominen johtuu. Pelkästä typeryyden päivittelystä se ei johdu, sillä sitä tulee nähtyä liikenteessä monta kertaa päivässä ja yleensä se unohtuu saman tien. Tällä kertaa kyse ei liene myöskään siitä, että olen löytänyt maailmasta jonkun, joka ei pidäkään minua maailman hienoimpana ihmisenä. Siispä olen päätynyt yllä eriteltyyn lopputulokseen, että minua sieppaa joutua itse vääryyden kohteeksi niin, että selkärangaton syyllinen livahtaa vielä kuin hauki liukkaalta peltikatolta.

Joka tapauksessa mieluummin unohtaisin moiset asiat kuin pyörittelisin niitä pienessä päässäni siinä määrin, että niistä pitää vielä blogiin tulla purkautumaan.

Don't call us, we won't call you

Prkl. Ei tullut tänäkään vuonna mieleen laittaa oveen lappua "Ei puhelinluetteloa". Eilen sitten ovikello soi, ja kun en ovea avannut, tungettiin sieltä Fonectan luettelot väkisin postiluukusta. Tänä vuonna täysin turhan paperijätteen lisäksi minulla on nyt kotonani yksi eteisen välioveen kuuluva irrallinen koristelista, kun luettelot sen irrottivat lattialle matkatessaan.

Että kiitokset vaan Fonectalle taas "palvelusta".

Bulletproof Cupid

Tänään bussissa istuessani satuin lukemaan masentavan uutisjutun, jota en nyt tietenkään löytänyt mistään nettiläpyskästä. Löysin tosin jotain muuta, joka oli vähän samaa sarjaa masentavuudessaan.

Bussimatkan lehdessä oli vähän samaa henkeä, eli ihmisiä tekemässä uusintoja jostain, mitä ei olisi pitänyt tehdä ensimmäistä kertaakaan. Hehtaaritasolla juttu taisi kertoa siitä, kuinka Vantaalla oli napattu kiinni neljä autokuskia, jotka olivat huristelleet teillä huumeiden vaikutuksen alaisena. Jokainen heistä oli myös ajanut kortitta, joku myös autolla ilman kilpiä (mikä kertoo jo aika kovista pöllyistä — voisi kuvitella, että tuollainen olisi aika suoraa poliisien peräänsä kerjäämistä).

Eniten harittaviin silmiini pisti se, että ainakaan kahdelle sankarille tämä tempaus ei ollut ensimmäinen lajissaan. Yksi valopää oli kortitta ratin takana suunnilleen kymmenettä kertaa vuoden sisään. Vastenmielisimmän idiootin arvonimen saa tällä kertaa kuitenkin vielä tehokkaampi suoriutuja. Kyseiselle teiden ritarille (tai ritarittarelle, en muista) tämä kerta oli 21. vuoden sisällä. Siis kahdeskymmenesensimmäinen kerta, kun tämä ameeba jää kiinni siitä, että ajaa ilman korttia yhden vuoden aikana. Voin vain arvailla, kuinka monta kertaa hän oikeasti on ollut ratin takana, kun aivan jokaisella keikalla ei varmaan ole tullut poliiseja vastaan.

Pistää miettimään, mitä tuollainen ihminen vielä tekee ratissa, tai edes vapaalla jalalla. Ehkä pitäisi vinkata poliiseille, että hän on puhunut pahaa lapsipornon suodattamisesta, niin saattaisi häkki lopultakin heilahtaa.

Hieman positiivisempi seikka tässä päivässä oli, että menin aamulla kihloihin.

Hieman negatiivisempi kokemus oli taas se, että minun jo lämmitettyäni uunin valmiiksi herkullista pakastepizzaa (jossa ei [olisi] ollut nuuskaa tai sieniä –tyhm. blog. huom.) varten tajusin, ettei pakastimessa sellaisia lainkaan ollut. Piti hakea ihan aito pizza sadan metrin päästä keskellä hyisintä helmikuuta. Ahdisti.

Slip Slide Melting

Olin töissä, kun sain tiedon tapahtuneesta. Yllättäen kukaan ystävänikään ei ollut kuullut katastrofista vaan sain tiedon minulle tuntemattomalta ihmiseltä (tai itse asiassa neljältä tuntemattomalta, ja myöhemmin vielä muiltakin) sähköpostitse. Kaikki toimet jäivät kesken ja siirryin lattialle sikiöasentoon nyyhkyttämään. Päässä pyöri vain ajatuksia ja kysymyksiä siitä, miten tällainen voi olla mahdollista Suomessa. Ja tietysti se, että koska hitossa ne olivat ehtineet rakentaa ydinvoimalan Mikkeliin. Minä en edes tämän maan kansalaisena ollut moisesta hankkeesta tietoinen, ja nyt voimalassa oli jo ehtinyt räjähtää ennen kuin ehdin tietää sellaista olleenkaan.

Mietin, miksei kukaan tehnyt mitään. Päädyin arvelemaan, että evakuointi oli jo liian myöhäistä ja viranomaiset antoivat siksi ihmisten elää viimeiset hetkensä tietämättöminä heitä pian kohtaavista tuskista. Tiedotusvälineiden reagointi tuntui vieläkin käsittämättömämmältä ja hitaammalta; aamupäivällä saamieni viestien mukaan onnettomuus — jos se nyt edes oli onnettomuus eikä nurmikummulla oikeasti ollut toista kiväärimiestä — oli tapahtunut kolmelta iltapäivällä, joten sen oli pitänyt tapahtua jo edellisenä päivänä. Tällaisessa uutispimennossako meidät voidaan vielä nykyään pitää lähes päivätolkulla?

Jotkut muutkin ihmiset olivat kuitenkin tietoisia tapahtuneesta ja alkoivat etsiä paniikissa viimeisiin hetkiinsä lohtua, jopa täysin tuntemattomilta. Esimerkiksi Tatjana, johon minulla ei ollut ollut iloa aiemmin tutustua, oli selvästi tragedian koskettamana luopunut liiallisista vaatimuksistaan ja lähestyi minua suorilla ehdotuksilla, käyttäen epätoivoissaan useita sähköpostitilejä aneluissaan. Tyttörukan ilmeisesti shokin aiheuttama sekavuus oli koskettavaa. Hän etsi vuoroin ystävää, vuoroin rakastajaa. Aloin tuntea oloni riittämättömäksi, kun en uskonut ehtiväni häntä enää lohduttamaan (sen enempää ystävänä kädestä pitäen kuin... muutenkaan).

Kyynelten sumentaessa näkökenttäni aloin kuitenkin hallita niin kauhuani kuin lohdullisen sylin(kin) kaipuutani ja muistin tärkeimmän: uhrit! Heidän hyväkseen täytyisi pystyä tekemään jotain, ja samalla jättää jälkipolville ja muulle maailmalle tieto ja muisto tapahtuneesta. Työkaverini kuitenkin saapui lohduttamaan, että tärkein oli jo tehty. Saatoin tihrustaa itkua paitsi pelon ja surun, myös liikutuksen takia. Joku oli käyttänyt viimeiset hetkensä välittääkseen viestin muille, jotta jossain muualla ehkä opittaisiin meidän kohtalostamme ja osattaisiin reagoida täysin puskista ilmestyviin ydinvoimaloihin niihin sopivalla vakavuudella.


Huoh. Joopajoo. Kuten työkaverini tänään totesi, joskus tekisi mieli tavata roskapostittajia kasvokkain ihan jo senkin takia, että pääsisi kertomaan heille, kuinka huonoja he ovat.

Butterflies and Hurricanes

Vaikka minusta olisikin mitä hienointa, että typerät — eli kaikki — ihmiset voitaisiin mitä pikimmin korvata jonkinlaisella tekoälyllä, olen tuntenut tyytyväisyyttä siitä, että roskapostittajat eivät ole vielä onnistuneet kehittämään tarpeeksi fiksuja keinoja kaikkien CAPTCHA-tarkistusten läpäisyyn. Koneita ei siis vielä ole saatu valjastettua kiusaamaan ihmisiä elämän ihan joka alueella siinä mittakaavassa kuin olisi mahdollista.

Kuten niin usein muutenkin, nämä ihmiskunnan rakenteita syövän lailla nakertavat rikolliset ovat kuitenkin kekseliäitä ja ovat päättäneet ohittaa koko koneellisen ongelman valjastamalla tekoälyä huomattavasti helpommin käsiteltäviä entiteettejä tekemään ns. likaisen työn puolestaan. Jokaisen lukijan korvan takana rapsuttelee — täiden lisäksi — nyt varmasti polttava kysymys: mitä ovat nämä tällaiset tahot/välineet, jotka suostuvat patoamaan vapaata tiedonvälitystä roskalla majavien lailla? Varsinaisena antiliik ankitliim pudotuksena tylsään arkeen paljastettakoon tämä itsestäänselvyys: ne ovat ihmisiä (mitenkään haluamatta harjoittaa sukupuolista syrjintää voisin myös todeta "miehiä"), jotka himoitsevat naisen paljasta ihoa.

Mikäli kyseessä olisi verkkosivusto, jota mainostettaisiin esimerkiksi huvittana pelinä, ymmärtäisin noita kuolaavia idiootteja paremmin. Silloin voisin nostaa olematonta hattuani — tosimieshän ei käytä edes pipoa pakkasella — noiden kekseliäiden rikollisnilviäisten suuntaan. Mutta nyt kyseessä on ymmärtääkseni ohjelma, joka ajetaan automaattisesti himokkaan ameeban koneella ilman mitään lupia, minkä pitäisi jo soittaa kelloja tyhmemmällekin koneen käyttäjälle. Ilmeisesti lupaukset paljaista rauhasista vain saavat sitten heidän vähäisenkin aivotoimintansa loppumaan ja he alkavat syöttää koodeja suoraan kuonaa postittavien hylkiöiden käsiin kiimaisen apinan raivolla. Hienoa. Yritän muistaa teitä, rakkaat selkärangattomat tohvelieläimet, erityisellä lämmöllä joka kerta, kun saan mainospostia laatikkooni — mieluiten liekinheitintä käyttäen, jos satutte sopivan lähelle.

P.S. Pienenä lohdutuksena sanottakoon, että verkosta löytyy yhä myös kaikkea hyödyllistä, hienoa ja söpöä. Ehkä kaikki toivo ei ole mennyttä.