keskiviikko 30. tammikuuta 2008

And we would go on as though nothing was wrong

Eduskunnassa kuohuu ja kuplii taas — kuten aina. Sarjan viime jaksossahan Sergein ja Ibrahimin avioton lapsi tuli julki, ja Katariina-Einari paljastui itsensä siskoksi, eikä siis voinutkaan mennä naimisiin keskenään. Tämän viikon jaksossa selviää kaikille yllättävänä käänteenä, että tuon demokratialle merkittävän ja pyhän talon käytävillä kähmitään ilmeisesti muutakin kuin seuraavan vaalikauden virkoja.

Hesarin toimittaja Tanja Aitamurto on kirjoittanut aiheesta parikin artikkelia. Parhainta mahdollista kansalaisjournalismin tapaa ja yleisönosastoilla mesoavan happaman sitruunan luontoa noudattaen unohdan nyt hetkeksi lähdekritiikin ja oletan, että Aitamurto on kirjoittanut jutut täysin objektiivisesti eikä hänellä ole kynänsä varressa ainakaan minkäänlaista poliittista agendaa.

Artikkeleista toisessa kerrotaan, minkälaista käytöstä syytösten takana on havaittu. Totisesti minä sanon teille, parhaat juttuun päässeet eduskunnan miespuoliset edustajat: v*tun idiootit.

Onneksi käytös on kuitenkin täysin loogisesti perusteltavissa, ja etenkin kokonaan kiistettävissä, kuten artikkeleista ensin ilmestynyt osoittaa. Lainaan oheen haastateltujen ns. ääripäät.


"Totta kai katson kaunista naista, joka kävelee ohi. Ja viljelen suoraa pohjalaista huumoria; niitä vitsejä, joita kaduilla ja toreilla liikkuu", keskustan kansanedustaja Pekka Vilkuna, 58, sanoo. Hänen mielestään siitä ei pidä loukkaantua, eikä hän ymmärrä, että joku kokee sen häiritsevänä.

On hyvä, että Pekassa on miestä tunnustaa, että jotain ehkä tulee joskus sanottua. Toivon mukaan Peksu (saanhan kutsua sinua Peksuksi, saanhan?) ei myöskään loukkaantuisi, jos kutsuisin häntä vaikkapa munattomaksi läskiksi. Sehän olisi vain suoraa pääkaupunkiseutulaista huumoria, enkä ymmärrä, että hän kokisi sen häiritsevänä. (Täytyy kuitenkin korostaa, että en kutsu Vilkunaa miksikään, sillä ensinnäkin se olisi rumaa, ja toiseksi, minulla ei ole aavistustakaan, miltä hän edes näyttää.)


Pekka Vilkuna uskoo tietävänsä, miksi naiset syyttävät miehiä sopimattomasta käytöksestä: "Se on tämän päivän muotia."

Hän neuvoo naisia nauramaan juttujen mukana. "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa."

Kerronko, Peksuseni, kenen kannattaisi miettiä uudelleen ammatinvalintaansa? Jos tuhtia eläkettä ei vielä ole varmistettu, kannattaa miettiminen myös ajoittaa ajalle ennen tulevia eduskuntavaaleja. Eräs nimeltämainitsematon Keskustan kansanedustaja kun ei siellä taida enää seuraavalla kaudella istua, elleivät nukkuvat hughhefnerit lähde uurnille oikein joukolla.

Haastateltujen joukkoon mahtuu onneksi myös yksi ilahduttava poikkeus, joka antaa vielä pientä uskoa siihen, että Nooa ei turhaan ottanut arkkiinsa yhtä paria myös kansanedustajia:


Kokoomuksen Tapani Mäkinen, 42, sanoo yllättyneensä siitä, että hänet nimetään joukkoon. "Mutta viesti täytyy ottaa vakavasti. Täytyy katsoa peiliin ja parantaa tapansa."

Ihan lohduksenne voin sanoa, rakkaat kalapuikkoviiksimiehet, että te ette ole yksin. Minä olen varmaankin aivan samanlainen kuolaava neandertal kuin tekin. Kyllä, minullakin on omat "noita munkkeja haluaisin päästä leipomaan" -hetkeni, ja minunkin täytyy kaivaa minihameeni alta kuolalappu kaulalleni, jos jossain hieman korkokenkä vilahtaa.

Minä vain olen jo joskus pienenä oppinut, että ajatuksissaan saa tehdä, mitä huvittaa, mutta teot ovat toinen juttu. Ja valitettavasti myös puheet ovat tekoja, kuten kansanedustajien pitäisi varmaan jo hyvin tietää.

(Kuva: Luca Giordano: Lucretian raiskaus)

sunnuntai 27. tammikuuta 2008

(S)he's Lost Control

Minua risoo aika lailla se, kun asiat eivät suju elämässä suunnitelmieni mukaan. Ei, vaikka kuinka olisin tehnyt järjestelyjä ja nähnyt vaivaa etukäteen. Aina pitää jonkun/jonkin pistää pyy pivosta rattaisiin ja saada homma kaatumaan jollain tavalla. Kuinka vaikeaa se muka on koko muulle maailmalle mennä minun huolella tekemieni piirustusten mukaan?! Mitä? Häh? (Prkl.)

Joku pinnallinen ihminen voisi saada minusta käsityksen, että olen kontrollifriikki. Moiset johtopäätökset ovat käsittämättömyydessaan eriskummallisia ja varsin hämmentäviä. En todellakaan ole! (Jos olette eri mieltä, voitte jättää mielipiteenne kommenttilaatikkoon parittomina arkipäivinä klo 10.14 ja 10.17 välillä, lähettäen kopion kommentista myös sähköpostilla. Muulloin tulleita vastaväitteitä ei huomioida muuten kuin hymähdysten ja/tai räkäisen naurun muodossa.) Minä vain satun pitämään järjestyksestä ja vihaamaan useimpia yllätyksiä. Saatan siis olla hivenen järjestelmällinen, mutta en muuta.

Tänään aamulla elämä kolhi taas oikein olan takaa. Kun ostan kaupasta ns. kaksiosaista leipää, vaikkapa nyt erään kotimaisen kaupungin nimeä kantavan valmistajan ruispaloja, heitän ne yleensä aika pian pakastimeen. Sitä ennen revin leipien puoliskot käsin irti toisistaan, jotta voisin ne sitten pakkasesta ottaessani jakaa kahteen osaan ennen leivänpaahtimeen heittämistä ja lämmittää niitä kerralla pari minuuttia. No, eivätkös ne pirun nilviäiset ole kuluneen viikon jokaisena aamuna olleet niin toisiinsa kiinni jäätyneitä, että minun on ollut pakko lämmittää koko kimpaletta ensin minuutin ajan, että olen saanut ne rakastavaiset erotettua ja joutunut sitten lämmittämään niitä uudestaan erillään. Eihän tämä ole ihmisarvoista elämää! Joutua nyt lämmittämään leipänsä kahdessa erässä... Kun vielä teenkeittimeni tippalukko toimii ihan miten sattuu (eli ei käytännössä toimi), ei viikonlopun aamupalassa ole maalaisromantiikasta tietoakaan.

Elämä on julmaa ja maailma kylmä.

(Kuva: Leonardo da Vincin tutkielma pääkallosta)

sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Destroy Everything You Touch

On se nyt ________ (paikka, jonne pahat ihmiset joutuvat kuolemansa jälkeen), kun tässä saa taas yksin koko maailman korjata. Ilmeisesti Bloggerin __________ (viittaus yläraajojen puutostilaan; adjektiivi, monikko) ______ (taruolento, tunnetaan suiposta hatustaan; monikko) ovat sitten jossain vaiheessa päättäneet suuressa viisaudessaan muuttaa sitä _________ (sukupuolitauti; adjektiivi, partitiivi) alustaansa siten, että työllä ja tuskalla blogeihini rakentamani automaattinen listaus kutakin kirjoitusta kommentoineista elämänmuodoista lakkasi toimimasta. Kun tässä saattaisi olla muutakin tekemistä, alkaa taas ihan hiukkasen ________ (feminiininen sukupuolielin; verbi), kun kaiken saa kerta toisensa jälkeen _______ (alussa mainitun paikan isäntä) itse korjata. No, kirjoitinpa aiheeseen sopivalla foorumilla sitten oman diagnoosini asiasta, että ne _________ (kristinuskon paholainen; genetiivi) Bloggerin __________ (viittaus vähäisiin älynlahjoihin, sanan lopussa eräs kala; monikko) saavat siivota sotkunsa.

Koska tämä alustaan lisätty "ominaisuus" lienee rampauttanut muitakin verkon päiväkirjoja, otan kiitoksia vastaan tutulla pankkitililläni.

(Tässä jäätyneen kävyn kanssa istuessani päätin kokeilla tällaista interaktiivista polkkaustapaa kertoessani, miksi en vieläkään tee sitä, mitä pitäisi — eli mihin olen hukannut pari tuntia päivästäni, ja samalla elämästäni.)

lauantai 19. tammikuuta 2008

Orkesterimeemi

Koska kalapuikot taistelivat vastaan pitempään kuin yhden oraakkelimeemin ajan (joskin kirjoitin kommenttini vasta näytettyäni puikoille, kenellä tässä kämpässä on minihameen alla muutakin kuin lämmintä kättä... tai jotain sinne päin), tartuin vielä toiseenkin meemiin. Jäljet johtavat samalle sylttytehtaalle kuin edellisessä tapauksessa, tällä kertaa eivät tosin edes välikäsien kautta.

Ideahan oli tehdä musiikillinen tunnustus. Minun on rehellisyyden nimissä kerrottava, että minä ja muutama hampputukkainen taidekoulu-dropout perustimme jo jokin aika sitten muka-henkevää indie-poppia veivaavan pumpun, jonka kastoimme koskettavissa ja kosteissa ristiäisissä Glossolepis-nimiseksi patarumpalimme lemmikkien mukaan. Koska meidän musiikkimme kaltaiselle tekotaiteelliselle p*skalle on tällä hetkellä kysyntää (ja koska fagotistimme Urmaksen isä on levy-yhtiössä töissä), pyöräytämme piakkoin ensimmäisen kiekkomme ulos. Se tottelee nimeä Nobody wants to do maintenance* (paitsi kun on liian punk totellaakseen mitään tai ketään), ja kansikuva on juuri meidänlaistemme itsehyväisten liimanhaistelijoiden maun mukaisesti taiteellisen mustavalkoinen ja varsin tuntemattoman kuvaajan otos. Muuten neuvoisin teitä painelemaan kauppaan ostamaan levymme, mutta mehän emme mitään riistokapitalismia tue, joten menkää vaikka vaatekauppaan ja varastakaa jotain, kun levyämme ette kuitenkaan mistään saa. Bändärit voivat kyllä alkaa jo jonoutua oveni taakse.

*Tiedän, että sanoja piti ottaa vain neljä, mutta silloin levyn nimi olisi ollut jo vähän turhankin taiteellinen

Orangelimeemi

Tiukan ahkeroinnin jälkeen koitti lounastauko, ja koska olin jo lukenut koko netin läpi "ahkeroinnin" aikana, piti nyt keksiä jotain tekemistä. Kalapuikoilla maustettua rasvaa popsiessani siis tartuin kahteen meemiin peräjälkeen. (Meemien suhteenkin olen toki yksiavioinen, mutta yleensä en palaa samaan yksilöön enää tehtyäni sen kerran. Saatan siis olla hieman pinnallinen.) Eihän viimeisimmistä neljästä kirjoituksestani vielä olekaan kuin kolme meemeiksi laskettavia räpellyksiä.

Ensimmäisenä uunista ulos Oraakkelimeemi:


1. Mikä minun nimeni on?

Lilja (4-Ever! Rokkenrol!)

2. Missä asun?

Kirkon sakastissa. (Jos minut sieltä bongataan tulitikut kädessä, se ei vielä tarkoita, että asuisin siellä!)

3. Mikä olen?

Sinäkö? Sinä olet tuollainen tavallinen pulliainen. (Harvinaisen osuva kuvaus kaikessa latteudessaan.)

4. Millainen olen?

Musta tuntuu että mun käsitys susta kehittyy väärään suuntaan. Ethän sä oikeasti ole sellainen floodaajateini? (Olenpa hyvinkin. Oikeaan suuntaan mennään.)

5. Kuka olen?

Kuka olen, kuka olen... onko sinulla jokin identiteettikriisi juuri meneillään? En minä ole mikään psykiatri... (Toinen tässä yrittää terapoitua ja löytää elämälleen tarkoituksen, ja heti tulee kuittia.)

6. Mikä on ollut kaikista tärkeintä elämässäni?

Ylensyönti. (Olen ehdottoman samaa mieltä. t. 34-kiloinen jäätynyt pulkan naru)

7. Mikä on ollut kaikista turhinta elämässäni?

Köyhyys. (Täten julistankin, että yritän jatkossa välttää moista turhuutta.)

8. Mikä on mielestäni arvokkain asia elämässä?

Rakkaus on arvokkainta mitä on. Ja läheisyys. (Ah, tämä kysymys tarkoittikin ilmeisesti taloudellisesti kalleinta.)

9. Miltä näytän?

Suklaalta. (Tämä saattaisi kaivata pientä tarkennusta. "Suklaapupu" olisi jo ollut huomattavasti todenmukaisempi kuvaus adoniksen varrestani.)

10. Miltä tunnun?

Maaseudulta. (Tulkitsen tämän raikkauden ja maanläheisyyden ylistykseksi, niin ei tarvitse lähteä nuijimaan oraakkelia tattiin.)

11. Miltä maistun?

Hedelmäkarkeilta, vaikket sitä vielä ymmärräkään. (En tosiaankaan ymmärrä, mutta kuulostaa juuri sopivan eroottiselta.)

12. Miltä tuoksun?

Koiralta. (En sentään märältä koiralta. Tosin oraakkeli taisi hämmentyä spanielinsilmistäni niin kovasti, että sekoitti kysymysten 9 ja 12 vastaukset.)

13. Missä minun kuuluisi olla?

Sinun luonasi, milloin vain, kultaseni. (Just. On kohtalon ivaa, että saan tuollaisia vastauksia vain nettisivulta.)

14. Mikä minun kuuluisi olla?

Pommiin nukkuminen. (Öö... joo.)

15. Mistä minut löytää?

Rock-festareilta. (Uskallan väittää, että menee muuten pahasti pieleen. Lupaan harkita uudestaan, jos minulle maksetaan siellä olosta.)

16. Minkä ikäinen olen?

Noihin kysymyksiin saa koko ajan vastailla, mutta veikkaampa 9-13 väliltä! *Arvailee* (Henkinen ikäni paistaa selvästi läpi jopa netissä liikkuessani.)

17. Mikä minun sukupuoleni on?

Ei sillä munia ainakaan oo. (Hysss! Ei sitä nyt tarvitse kaikille kertoa. Sitä paitsi koolla ei kuulemma ole merkitystä.)

18. Montako henkilöä minun pitäisi haastaa tähän?

Yhtä monta kuin sulla on hiuskarvoja päässä. (Olen henkisesti kalju, joten pitäkää tunkkinne.)

Heitin perään kolme lisäkysymystä:

19. Valmistuuko graduni koskaan?

Eilen olisin sanonut ei. Nyt se on jo toisin. (Niin, nyt se on jo "ei varmasti".)

20. Valmistunko minä koskaan?

Tätä varten piti heittää kruunaa ja klaavaa, mutta vastaan silti yhtä itsevarmasti kuin aina: EI. (Kiitos tuesta, hani.)

Lisäksi se sisäinen munaton 9-13 -vuotias teinityttöni halusi esittää yhden kysymyksen omasta puolestaan:

21. Löydänkö ikinä enää romanttista rakkautta?

Jos olen koskaan ollut mistään varma niin tämä on se asia! (Tämä oraakkeli näemmä väistelee kysymyksiä paremmin kuin Neo luoteja.)

tiistai 15. tammikuuta 2008

Kunniaa pukkaa

Olemassaoloni ja tärkeyteni maailman tasapainon kannalta on jälleen tunnustettu. Alcinoe heitti rehuilla.

Minun pitäisi vuorostani jakaa rikkaruohot eteenpäin kymmenelle... noh, lukekaa itse: "Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Koska en tietenkään lue tai muutenkaan seuraa ketään, ajattelin ilahduttaa minulle rakkaimpia bloggaajia, eli itseäni. Minä! Minä yksin! Kaunista!

keskiviikko 9. tammikuuta 2008

Oikeusmuumeilua

Nyt on aika hiljentyä vaihteeksi vakavan aiheen pariin, joten vastaan taas meemiin. Vaikka tämä ei alunperin meemi ollutkaan, siitä sellainen jo muualla muokkautui, joten minua ette voi syyttää mistään.

Paitsi tietysti siitä, että vastaan, vaikkei ole haastettu. (Sen sijaan Alcinoe ja Brim ovat oivallisia syyllisiä ja koko salajuonen takana.)

Otan siis kantaa omiin oikeuksiini omasta näkökulmastani. Aluksihan nämä eivät olleet kysymyksiä tai edes väitteitä vaan toteamuksia. Mutta voi kai sellaisiinkin vastata.


1. Minulla on oikeus pyytää haluamaani.

Miksi pyytää (kuitenkin turhaan), kun voi ottaa kysymättä?

2. Minulla on oikeus vastata kieltävästi pyyntöihin ja vaatimuksiin, joita en voi täyttää.

En yleensä kieltäydy vaan jätän vain pyynnöt huomiotta — riippumatta siitä, voisinko ne täyttää vai en.

3. Minulla on oikeus ilmaista kaikkia — sekä myönteisiä että kielteisiä — tunteitani.

Hellyttävää, että minulla oletetaan olevan myönteisiä tunteita. Kielteisiä kyllä ilmaisen, yleensä raskaan kartun kanssa.

4. Minulla on oikeus muuttaa mieleni.

Enhän minä sitä ikinä kokonaan muuta, mutta kerran vuodessa vaihdan öljyt ja hitaan sytytyksen tulpat.

5. Minulla on oikeus tehdä virheitä ja olla epätäydellinen.

Toivottavasti, sillä muuten olemassaoloni — sellaisena kuin sen tunnemme — on vakavasti uhattuna.

6. Minulla on oikeus toimia omien arvojeni ja moraalikäsitysteni mukaan.

Ehkä, mutta itse suosin arvotonta moraalittomuuttani.


7. Minulla on oikeus sanoa ei kaikelle, mihin en koe olevani valmis, mikä tuntuu vaaralliselta tai mikä loukkaa arvojani.

Ehdottomasti. (Lopetin lukemisen sanaan "kaikelle").

8. Minulla on oikeus päättää omien asioideni tärkeysjärjestyksestä.

Tietysti. Minä ensin (alkaen vähintä ponnistelua vaativista aktiviteeteista), muut sitten (jos sittenkään).

9. Minulla on oikeus olla vastaamatta muiden käytöksestä, teoista, tunteista tai ongelmista.

Höpöjä houriva Anthony de Mello vihjaili, että kukin ihminen on vastuussa omista tunteistaan. Minusta hän jätti asian puolitiehen, joten olen jatkanut näkemystä myös fyysisyyden puolelle. Älkää siis vinkuko, jos heitän teitä flyygelillä. Omapa on valintanne, jos päätätte tuntea kipua.

10. Minulla on oikeus odottaa muilta rehellisyyttä.

Ainakin ystäviltäni kyllä. Muuten riitautan heidän laskutuksensa.

11. Minulla on oikeus suuttua rakastamilleni ihmisille.

Mielikuvitusystäviä minulla oli viimeksi tarhassa, joten kohta ei ole oleellinen tai ajankohtainen.

12. Minulla on oikeus olla täysin oma itseni.

Toivottavasti. En haluaisi olla ainakaan naapurin karvainen mies. Hän vaikuttaa omituiselta hampuusilta.

13. Minulla on oikeus pelätä ja sanoa, että minua pelottaa.

Minulla on myös oikeus joutua rankan pilkan kohteeksi kuulantyöntökerhossani, mikäli niin teen.

14. Minulla on oikeus sanoa "en tiedä".

Kyllä, ja valehdella muutenkin.

15. Minulla on oikeus olla selittelemättä ja puolustelematta käytöstäni.

Varmasti, ja lisäksi nauraa ihmisille, jotka minulta selityksiä kyselevät.

16. Minulla on oikeus tehdä päätöksiä tunteitteni pohjalta.

Uhrien valinnassa kyllä, mutta itse toimenpiteiden suhteen suosin perinpohjaista järkeilyä parhaan tuloksen saavuttamiseksi.

17. Minulla on oikeus kaivata omaa tilaa ja aikaa.

Luonnollisesti, ja myös raivata niitä itselleni tarvittaessa moottorisahaa apuna käyttäen.

18. Minulla on oikeus olla leikillinen ja kevytmielinen.

Puhumattakaan oikeudesta olla leikkisän kevytkenkäinen.

19. Minulla on oikeus olla läheisiäni terveempi.

Toki, ja jos en ole, asiain tila on yleensä nopeasti korjattu.

20. Minulla on oikeus olla ympäristössä, jossa minua ei kohdella huonosti.

Samoin oikeus olla ympäristössä, jota kohtelen huonosti.

21. Minulla on oikeus saada ystäviä ja viihtyä ihmisten seurassa.

Luottokorttilaskuni perusteella olisi todellakin syytä.

22. Minulla on oikeus muuttua ja kasvaa.

Kenenkään ei tule minua estämän kasvattamasta kaljamahaa.

23. Minulla on oikeus siihen, että muut kunnioittavat tarpeitani ja toiveitani.

Ei muiden tietenkään tarvitse kunnioittaa tarpeitani ja toiveitani. Mutta muistuttaisin, että minulla on kirves enkä epäröi käyttää sitä.

24. Minulla on oikeus saada arvokasta ja kunnioittavaa kohtelua.

Kullekin ansioidensa mukaan — eli minulle kaikki ja muille loput.

25. Minulla on oikeus olla onnellinen.

En toki voi vaatia sellaista, mutta parhaani mukaan voin ainakin tehdä muiden olon yhtä onnettomaksi kuin omani.

Kiitoksia ja näkemiin tällä erää. Ensi jaksossa opetan teidät metsästämään perunoita maakuopilla ja karhunraudoilla.

sunnuntai 6. tammikuuta 2008

The Day the World Went Away

Tajusin perjantaina, kuinka suuria muutoksia elämässä joskus tapahtuu. Vaikka ne voisi itse estää helpostikin, ymmärtää toisaalta, että parempi tulevaisuus voi koittaa vain muutoksen kautta. Sitä paitsi tässä tapauksessa voin varmaankin helposti palata entiseen, minkä ajatteleminen helpottaa, kun kaihon ja kaipuun kimaltavat kyyneleet valuvat pitkin poskiani.

Perjantaina nimittäin virittelimme työhuoneeni jakavan ahertajatoverin kanssa huoneessamme olevasta "ylimääräisestä" tietokoneesta jukeboksin yhteiseen käyttöömme. Tämä iloinen perhetapahtuma ei suinkaan muuten aiheuttaisi murheen uurteita otsaani, mutta se merkinnee minun kannaltani Last.fm-tililleni kulkevan syötteen kuihtumista merkittävästi, kun en enää kuuntele musiikkia omalla koneellani entiseen tapaan. Tämä muutos puolestaan mullistaa verkkoimagoni — lähinnä siten, että vaikutan kuuntelevan musiikkia aiempaa vähemmän (ja ehkä vääriä tulkintoja yleensä tekevien silmin vaikutan myös tekevän entistä enemmän töitä, millä tietysti on minulle lievää humoristista arvoa).

Toisaalta minä syljeksinsyleilen tätä muutosta. Se on aiempaa avoimuuttani ja rehellisyyttäni paremmin linjassa viimeaikaisen verkkoerakoitumiseni kanssa. Takana ovat ne päivät, jolloin vaeltelin metsässä ilman kelloa ja muistin, miltä jäätelö maistuu, ja viattomasti irkkailin ystävieni kanssa. Menneet ovat ne ajat, jolloin kotiin tullessa laitoin tietokoneen päälle ennen valoja. Kauas historian hämärään usvaan ovat jääneet ne hetket, jolloin netti edusti minulle jotain "jossa kaikkien pitää olla".

Jos olisin menettänyt muutaman sormen traagisessa puutarha- onnettomuudessa, eivät olisi enää laskettavissa yhden käden sormilla ne ystäväni, jotka ovat minua seireenien lailla kutsuneet Facebookin pimeisiin syövereihin. Mutta minä olen pysynyt vahvana! Lärvikirja edustaa minulle nyt verkon pimeää puolta, jonne en valaistuneena astu. Ja niin edustavat kaikki kirotut jaikut ja vinkut ja vonkut, joiden idea on verkostoitua verkostoitumisen takia ja käyttää siihen vielä jotain tuomiopäivän aparaattia teknokraattien tyydytykseksi. Ehei, minä en astu harhaan jedi-polultani ja liity mihinkään Nassukirjaan heitelläkseni ketään lampailla. (En edes, vaikka olen kuullut siinä kirotussa palvelussa olevan niin kovasti kaikkea Oikeasti Hienoa Ja HyödyllistäTM.)

Ehkä olen jonkinlainen erakkojesuiitta — se omituinen hihhuli kepin nokassa, joka karttaa muiden seuraa tai linkityksiä kaikilla verkostoitumissivustoilla (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta eihän pyhyys ole mitään, ellei sitä hieman koetella maallisilla paheilla), tai kaikenlaisia virtuaaliystäviä siinä ohessa. Minun koko sähköistä olemustani järkytti kuluneena syksynä katsoa, millaisilla hakusanoilla ihmiset päätyivät blogeihini. Ne poloiset etsivät ehkä tärkeää ja valaisevaa tietoa merkittävistä aiheista elämänsä suurien mullistusten murjomina, ja löysivät minun blogini. Voiko kovin paljon masentavampaa antikliimaksia vaivalloisen etsinnän lopuksi keksiä? Ehkä, mutta ei ilman päätä ruuvipuristimessa tai tikkuja kynsien alla. Siispä päätin piilottaa blogini hakukoneilta ja jatkaa hourimista ns. tutkan alla. Katumusta en teostani tunne toistaiseksi tippaakaan. Päinvastoin, onhan se tehnyt minusta moraalisesti ylivertaisen goriguerillan taistelussa verkossa tapahtuvaa satunnaista harhailua vastaan.

Raja moraaliselle ylivertaisuudelle tulee tosin siinä vastaan, että Blogilistalla olen yhä kerjäämässä lukijoita. Enhän toki muuten olisi alentunut mihinkään niin valtavirtaiseen hännystelyyn, mutta rakkaita lukijoitani ajatellen lienee parempi, että blogieni päivitykset voi tarkistaa jostain muiden blogien ohella. (Vaikka toki jokaisen oikean fanini pitäisi päivystää selainikkunan äärellä minun blogejani tuijottaen päivityksiä odotellessa.)

(Kuva: Offterdinger & Zweigle: Robinson Crusoe)

torstai 3. tammikuuta 2008

Lapsuusmuumi

Haastenainen kävi kommenttilaatikossa, joten täytynee käskystä raapustaa jotakin. Meemeilen nyt muutaman kirjoittajan ketjun jatkeeksi, mutta en lukenut heidän vastauksiaan juurikaan ennen kuin aloin rustata omaani, etten ottaisi liikaa vaikutteita muualta. Alkuperäinen idea oli siis:

  • Tässä on lueteltu 19 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
  • Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
  • Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja
  • Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

Vastaukseni perustuvat siihen olettamaan, että lapsuudella tarkoitetaan aikaa ennen aivojen varsinaisen toiminnan alkamista. Vastausten pohjana oli siis elämäni ennen 25-vuotissyntymäpäivääni. Lähdin liikkeelle Solin sanoista ja vaihdoin yhden tilalle omani.

Kannattaa varata lukemiselle aikaa, sillä intouduin kirjoittamaan romaanin.

Veli
Kyllä. Lapsuudessa varmasti paras ystäväni (mitä rahalla saa). Nykyäänkin aika lähellä sitä.

Ikkuna
Asunto, jossa olen asunut pisimpään, oli kerrostalon ylimmässä kerroksessa mäen päällä, ja ikkunoita oli kolmeen suuntaan. Maisemat olivat hienot ja koko koti valoisampi kuin mikään sen jälkeen. (Nyyh & niisk.) Muistan myös, kuinka otimme koiramme syliimme ja nostimme sen katselemaan ulos ikkunasta aina, jos siellä jotain kiinnostavaa oli. Koiran mielestä siellä toki oli jotain kiinnostavaa aina, jos joku meistä ulos katsoi. Jos laiskotti, oli toki helpompaa vetää verhoja sivuun ja nostaa tuoli ikkunan viereen, jotta nelijalkainen perheenjäsen sai tuijottaa ulos niin paljon kuin sielu sieti.

Lintu
Jo mainitussa kotitalossa asui kesäisin kanssamme myös pääskyjä, jotka olivat kansoittaneet räystäiden aluset kuin humalaiset teinit Rautatientorin metroaseman. Erään kerran löysimme myös pihalta pienen haavoittuneen — ilmeisesti ikkunaan törmänneen — linnun, jota yritimme hoitaa parvekkeellamme takaisin lentokuntoon. Muuten tämä onnistuikin mainiosti, mutta lintu kuoli muistaakseni jo ensimmäisen yön aikana.

Kirja
Olin nuorena kielellinen ihmelapsi, ja opinkin lukemaan ja kirjoittamaan jo ala-asteella. Välittömästi lukemisen jalon taidon opittuani ahmin kirjoja kuin taitoluistelijatar tärpättiä. En muista ala-asteen vapaaehtoisesta lukemistostani juuri muuta kuin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan. Ehkä juuri sen lukukokemuksen takia Harry Potter vaikuttaa niiiiin laimealta. (Tämän mielipiteen esitän sellaisella varmuudella, jolla vain ainoatakaan Potter-kirjaa lukematon — ja vain yhden leffoista vastentahtoisesti katsonut — voi mielipiteitään julistaa.)

Matematiikka
Ensimmäinen mieleen tuleva muisto on eräs matematiikan vihko ala-asteelta, jonka kanteen olin kielellisen erinomaisuuteni hurmiossa kirjoittanut aineen nimeksi "Matetiikka". Muistan myös (nyt jo edesmenneen) opettajamme tavan patistaa meitä opettelemaan kertotauluja ulkoa. Ilmeisesti häntä on kiittäminen siitä, että yksinkertaiset laskutoimitukset sujuvat yhä melko nopeasti, kun niitä päissäni lasken. Muistan myös erään sijaisen antamat torut siitä, kun olin tehnyt parin viikon matematiikan läksyt etukäteen tulevan poissaolon takia. Sen opin, että ahkeruudesta ja osaamisesta rangaistaan aina ja varmasti.

Pipo
Minkäänlaista myssyä pidin varsin harvoin päässä, vaikka polvenkorkuisena en vielä kampaukseni suhteen aivan nykyisellä tavalla turhamainen ollutkaan. Kovilla pakkasilla jotain joutui kyllä päähänsä vetämään ja takinkin joutui laittamaan kiinni. Koiraa ulkoiluttaessa meillä oli tapana takaisin rappukäytävään päästessä antaa käsineet ja/tai päähine koiran suussa kannettavaksi kotiovelle tai sisälle saakka. Ehkä tästä johtuen se oppi hakemaan pipot myös pienten ihmisten päistä ulkona liikkuessa riippumatta siitä, olivatko nämä tuttuja vai eivät, ja juoksi sitten leikkisästi karkuun ihmisten ajaessa sitä kiroillen takaa. Hyvin koulutettu kullannuppu, siis.

Kampa
Kuontalon pitäminen ojennuksessa oli paitsi helppoa, myös pitkälti avustettua ennen ala-asteen maagisia vuosia. Yläasteella aloin kuitenkin kantaa housujeni takataskussa kampaa, jota muistan joskus myös käyttäneeni. Uskon tällaisten hetkien osuneen — kodin turvallisten seinien ulkopuolella — lähinnä liikuntatuntien tai muiden peseytymistä vaatineiden aktiviteettien yhteyteen.

Nenäliina
Jo pienestä pitäen perheemme on ollut vihreä ja puunhalaajamainen. Siispä käytin itse kankaista nenäliinaa ensimmäisen kerran vasta opetellessani valtion kustannuksella poistamaan maailmasta vapauttamme uhkaavia yksilöitä. Lapsuudessani ne olivat siis aina paperisia. En juurikaan kantanut nenäliinoja mukanani, mutta aina flunssan kourissa muistan niitä suurkuluttaneeni. Sittemmin olen alkanut kantaa tarkoitusta vastaavia papereita mukanani useammin, jotta ne muhjaantuisivat taskuissani hyödyttömiksi möykyiksi.

Kalenteri
Oi niitä aikoja, kun en juurikaan perustanut ajanlaskusta. Joulukalenterit olivat toki joka vuosi pakollisia, muuten ajan kuluminen kiinnosti lähinnä vuodenajan tarkkuudella. Ensimmäisen kerran aloin kantaa kalenteria mukanani varmaankin lukiossa. Toki osasin jo pilttinä arvostaa viikonloppuja, jolloin koko päivä oli vapaata ja illalla sai katsoa telkkarista, kuinka hyvät poliisit teurastivat rumia ja karvaisia rikollisia.

Puuro
En juurikaan syönyt (siis puuroa, muuten kyllä taisin jotain suuhuni pistää). Jouluisin oli kuulemma pakko vähän maistaa, mutta koulussakin vältyin operaatiolta väittämällä, että voin pahoin puuron takia. Oikeasti joskus alkoikin kuvottaa koulun ruokalassa, mutta se johtui koko paikan täyttäneestä ahdistavasti kanelin hajusta.

Meikit
Pienenä olin naisten sotamaalauksista totaalisen tietämätön, minkä takia ne myöhemmin ovatkin ehkä tehonneet niin hyvin viattomaan ja kokemattomaan mieleeni. Toki tytöt rumensivat itseään minunkin aikanani ala-asteella kuten pissikset nykyään, mutta silti vahvin muistikuva meikeistä liittynee Dingoon (jota muuten jotakuinkin vihasin silloin, kun lähes kaikki siitä tuntuivat pitävän).

Mummo
Minulla oli ja on yhä kaksi mummoa ja siinä sivussa mummolaa. Toinen mummoni on asunut jo hyvin pitkään yksin keskellä metsiä ja peltoja, rautatien kupeessa. Toinen taas asustaa isoisäni kanssa pienehköllä paikkakunnalla sitäkin suuremman järven rannalla. No, nykyään paikkakuntakin on kotoisella mittapuulla kai kaupunki, mutta ihan sellaiseksi sitä ei lapsuudessani luokiteltu. Molemmissa mummoloissa tuli vietettyä suuret osat kesistä vanhempien ollessa töissä vielä koulujen kesälomien aikana.

Ukkonen
Muistan hyvin etäisesti, kuinka joskus pienenä ja nykyistäkin tyhmempänä ihmettelin ukkosta tuolla rautatien kupeessa olevassa mummolassa. Mummoni selitti silloin, että ukkosen ääni syntyy siitä, kun Jumala ajelee resiinalla pilvien päällä. Ilmiselvästi siis mummollani oli huumorintajua tai hänellä viirasi päässä, tai sitten olen yhdistellyt päässäni useammasta yhteydestä tuollaisen mielikuvan ja minä olen se, jolla hissi ei nouse ihan kupoliin saakka.

Järvi
Kuten jo totesin, toisen mummolan vieressä on järvi. Ihmelapsena opettelin myös uimaan vasta joskus kouluikäisenä, joten en tietenkään aivan sikiönä saanut mennä lähellekään syviä vesiä tai laitureiden kärkiä. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä kokeilin sukeltamista ilman paineilmalaitteita jo varhaisella iällä laiturin siirryttyä salakavalasti pois altani minun pysyttyäni tietenkin aivan paikallani (sitä paitsi veljeni varmasti tönäisi). Hukuin, mikä kieltämättä aiheuttaa jonkin verran haasteita tämän tekstin kirjoittamiselle. (Jokin kohta tässä vastauksessa saattaa olla hieman liioiteltu, mutta en paljasta, mikä.)

Harmooni
Ennen kuin hormoonit vielä jylläsivät kehossani pyörremyrskyn lailla, ala-asteen luokassamme ollut harmooni ehti jo aiheuttaa ensimmäisiä järkytyksiä korvilleni. Jotkut arvet eivät vain parane ikinä. Kaikesta huolimatta en kertaakaan jäänyt luokalle musiikkinumeron takia.

Kello
Muistan, kuinka minua vuoden vanhempi tarhakaveri tuli joskus jo ensimmäisenä kouluvuonaan käymään tarhan aidan luona ja juttelimme, ja aina välillä hän ravisteli ranteessaan ollutta kelloa, jossa oli metalliranneke. Tietysti mitenkään tämän tapahtuman minua innoittamatta vaadin kellooni metalliranneketta, kun minulle ensimmäinen tiuku ostettiin. Koska olin aina niin kiltti enkeli, sellaisen toki sainkin.

Oksentaminen
Jos vatsatauti iski lapsuudenkodissani, uhri sai sänkynsä viereen sangon äkillisten oireiden varalta. Myöhemmin tavasta taidettiin luopua. Joskus sitten kunnostauduinkin heräämällä keskellä yötä voimaan pahoin, ja heti ensimmäiseksi menin tietysti ilmoittamaan pahasta olostani vanhemmilleni, jotka piti varta vasten herättää. He — jostakin kumman syystä — kehottivat minua tällaisessa tapauksessa siirtymään kiireen vilkkaa kohti lähimpiä saniteettitiloja. Niihin toki ehdinkin, ja täydellisestä suorituksesta jäi puuttumaan vain se pieni liike, jolla olisin ehtinyt nostaa posliinialttarin kannen ennen pahoinvointiani.

Hiukset
Pienenä särjin sydämiä hienolla pipoa jäljittelevällä mopillani. Hrrr... vieläkin kulkevat kylmät väreet pitkin selkää, kun ajattelen moista. Yksi niistä lukuisista syistä, minkä takia kukaan ei ikinä tule näkemään yhtäkään lapsuuskuvaani.

Aita
Karsinassa elämiseni on ainakin fyysisesti kulkenut parempaan suuntaan, kuten varmaan useimmilla meistä. Viimeisessä tarhassani oli valtava piha jota kiertävä aita nousi tarhan takana oleville kallioille asti. Keskellä autiota kalliotakin aidassa oli vielä portti, josta en tietenkään ikinä lähtenyt ulos kesken päivän. (Sitä paitsi se oli sen toisen kaverin idea.) Ala-asteella oli aidat enää äkkijyrkkien kallioiden kohdalla. Talvella pihalta alas aurattu lumi oli toki sen verran houkuttelevaa, että aidalta oli kaikkien suorastaan pakko hyppiä alas kinoksiin, vaikka opettajat sen kuinka olisivat kieltäneet.

Mietin, minkä sanan itse listaan lisäisin, enkä aluksi keksinyt mitään. Lopulta valinta oli kuitenkin aika helppo, kun kyseessä on niin tärkeä muisto, että se on raivannut tiensä jo useampiin yllä oleviin sepustuksiini.

+Koira
Eräs tärkeimpiä lapsuuden kumppaneitani, jota toki kohtelin niin kuin ihmisiä nykyään: se oli minulle kovin rakas ja läheinen tasan silloin, kun itse kaipasin sen seuraa, muulloin osasin väistää sitä muutaman silityksen jälkeen sujuvasti. Siitä huolimatta seurani kelpasi sille aina — ellei muualla ollut ruokaa tarjolla — ja palatessani kotiin sen riemulla ei ollut rajoja. Vaikka koiran motiivien ja ajatuskulkujen ymmärtäminen lieneekin aika hankalaa ihmissilmin, tuo eläin vaikutti uskollisemmalta ja empaattisemmalta kuin juuri kukaan tapaamistani ihmisistä. Tämä epäilemättä johtui pääosin siitä, että se oli perheestämme vähintään majoituksen ja ruokatarjoilun osalta täysin riippuvainen. Tästä kertoo sekin, että äitini oli selvästi sen suosikki-ihminen — koska muut yrittivät välttää sen syöttämistä suoraan ruokapöydästä ja äitini oli muutenkin useimmiten se, joka sille ruokakupin antoi. Mutta oli tuolla nelijalkaisella oman varsin subjektiivisen kokemukseni perusteella myös sydän paikallaan. Aina jos se esimerkiksi kuuli jonkun itkevän, se riensi tämän luokse huolestunut spanielinilme kasvoillaan. Ei liene yllättävää, että olen kaivannut tuota olentoa enemmän kuin ketään tai mitään muuta ja surrut sen kuolemaa enemmän kuin kenenkään ihmisen koskaan.

Disclaimer: vastaukset perustuvat keskiäkäisen, dementoituvan verkkoeläjän hatariin muistikuviin, joten yhtäläisyydet oikeisiin ihmisiin ja tapahtumiin ovat parhaimmillaankin satunnaisia ja yleensä röhönaurettavan vähäisiä.

tiistai 1. tammikuuta 2008

It Could Be Sweet

Vaikka vuosi ei vaihtunutkaan aivan yhtä kiehtovissa merkeissä kuin pari vuotta sitten, se alkoi kuitenkin lupaavasti; vuoden ensimmäisen tunnin sisällä kaksi koiraa ja kaksi kissaa — lukuisten nuorten naisfanieni lisäksi, tietysti — hakeutui rapsutettavakseni. Rohkaiseva, joskin myös ällösöpö ja varmasti harhaanjohtava alku vuodelle. Tästä on hyvä jatkaa (alaspäin).

Rapsutusten jälkeen katsoin varjoissa lymyilevää tulevan vuoden antia. Kovin selvästi en mitään pienessä tinassa nähnyt, mutta jotain kuitenkin. Uudenvuodenlupaukset ovat "so last year", samoin kaikenlaisten tavoitteiden asettaminen. Siispä ajattelin miettiä, mitä kaikkea loppuneena vuonna kokemaani voisin vältellä alkaneen aikayksikön kuluessa. Nämä eivät siis ole lupauksia — sillä mitään en lupaa, enkä tee — vaan enemmänkin suuntaa-antavan toivomuslistan osasia.


Muutto

Muutot ovat rasittavia. Vaikka ne ovat yleensä askeleita parempaan, niihin liittyy myös turhan paljon järjestelytoimituksia. Viime vuoden alussa muutin tavallaan parikin kertaa (joskin ensimmäinen kerta taisi tapahtua enimmäkseen jo juuri ja juuri edellisen vuoden puolella), mikä riitti vähäksi aikaa. Ellei siis lottovoitto (muu kuin Suomeen syntyminen) iske kirkkaalta taivaalta, minä asutan ainakin seuraavat n. 400 päivää nykyistä lukaaliani.


Siviilisäädyn "puolivirallinen" muutos

Tätä kokeilin niin ikään kahdesti. Kummatkin näistä kerroista olivat minusta hyviä ratkaisuja, mutta täyttivät kyllä lähiaikojen kiintiöni. Uudet vastaavat muutokset taidan siis siirtää seuraavalle tuloskaudelle.


Itsensä riittämättömäksi ja täysin mitättömäksi tunteminen

Tämä oli vuonna 2007 muodissa, joten kokeilin tätäkin pari kertaa, parilla eri rintamalla. Koska kokemus on vielä rasittavampi ja pitkäkestoisempi kuin muutto, taidan jättää moisen väliin tänä vuonna. Tämä on niin passé, että vuonna 2008 täytyy keksiä jotain uutta.


Ison mörön jatkuva edellään työntäminen

Ensimmäinen teko, johon en syyllistynyt kuin kerran. Tavallaan. Mörkö nimittäin siirtyi mukana oikeastaan koko vuoden, joten eipä tuo ehkä olisi kovin moneen kertaan yhden vuoden puitteissa onnistunutkaan. Nyt peikko alkaa kuitenkin taipua tiukassa kuristusotteessani, mikä on sille hampuusille ihan oikein. (Jos ei lasketa sitä epävarmuutta, jota koen sanan "mörkö" genetiivimuodosta.)


Veren oksentaminen

Koska jokaisella hyvällä listalla on aina jotain fyysisyyteen viittaavaa aktiviteettia, ajattelin valita listalle tämänkin suorituksen. Syyt toistamatta jättämiseen (tai ainakin siihen pyrkimiseen) lienevät selvät. Joissain asioissa täytynee yrittää tunnistaa ja muistaa rajansa paremmin kuin kuluneena syksynä — mikä ei sekään tosin ole lupaus, koska lupasin ajattelin sellaisia olla tekemättä.


Näillä enon veneestä tippuneilla Jokisen eväillä taidan siis suunnata pitemmälle alkaneeseen vuoteen. Saatte varmaankin lukea — halusittepa tai ette — kuinka operaatiossa käy. Itse veikkaan, että huonosti.

(Kuva: Uudenvuoden tervehdys vuoden 1470 tienoilta)