Unnatural Selection

Tiina kirjoitti hiljattain postauksen, joka vaikutti aiheeltaan niin tutulta, että ajattelin uusiokäyttää muiden ihmisten ideoita ja väittää niitä omikseni. Tuleepahan taas ainakin hukattua vapaa-aikaa sujuvasti koneen ääressä niin tehdessäni.

Ensinnäkin kirjoituksen avausajatus siitä, että kuvissa näyttää oudolta, eikä mitenkään hellyttävällä tavalla, on kovin tuttu. Peilin edessä saa itsensä ruoskittua aamuisin taltalla ja höylällä sellaiseen kuntoon, että kehtaa lähteä ihmisten ilmoille (tai kenen ilmoja ne sitten ovatkaan), mutta jos näkee itsestään otetun kuvan, tekee mieli juosta masentuneena päin seinää. (Toki muutaman vuoden ajan yritin lähettää reklamaatioita kamerafirmoille pöyristyttävällä tavalla vääristävästä optiikasta, mutta jotain olen jo sittemmin oppinut ja myöntänyt itselleni totuudenkin — ainakin osaksi.) Hetkittäin tosin tuntuu siltä, että häivähdyksen samaa tunnetta saa joskus myös törmätessään julkisilla paikoilla heijastaviin pintoihin, mutta ei lainkaan samoissa mitoissa kuin valokuvissa. Päätelmäni onkin, että saniteettitilojen peilit valehtelevat imartelevasti ja/tai peilikaapit erittävät jotain huumaavaa ainetta, joka parantaa itsetuntoa. CIA:n salaliitto lienee todennäköisin selitys.

Myöskin Tiinan rohkea tunnustus kateudensekaisen ihmetyksen tuntemisesta ei-niin-hehkeitä ihmisiä katsellessa kuulostaa tutulta. Ja kyllä, minäkin myönnän sen olevan itsekästä ja rumaa. Mutta sittenhän se toisaalta sopii siihen hahmoon, joka niistä kuvista tuijottaa. Ja niitä katsellessa voikin todeta, että sillä kadulla vastaan kävelleellä heebolla olivatkin asiat vielä hyvin sen ulkomuodonkin kanssa, seuralaisen todennäköisestä maksuttomuudesta puhumattakaan.

Peesaustriptyykin voin täydentää yhtymällä blogiemännän kommenttiosastolla esittämään lausahdukseen siitä, kuinka ihmisten kiinnostukset tuntuvat aina menevän ristiin. Tämän täytyy kokemusteni perusteella olla jonkinlainen luonnonlaki, niin perustavanlaatuisesti se tuntuu toteutuvan. Painovoimaakin voinee uhmata helpommin. Ja silti tämä "ristiveto" ihmetyttää yhä. Toisaalta pitäisi kai olla otettu, jos edes joku kiinnostusta tuntee, mutta toisaalta sen yksisuuntaisuus saattaa tehdä tilanteesta siinä määrin epämukavan, että harmitus peittää alleen pienet itsetuntopiristeet.

Kommenttiosastolla hypättiin myös sujuvasti hieman aiheen viereen, kun alettiin puhua aloitteiden tekemisestä. Ja siitähän minulla vasta riittääkin sanottavaa.

Oikeastaan kaikki kanssakäymiseni vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat lähteneet toisen osapuolen aloitteesta. (Kanssakäymisestä ei tässä rivossa, mutta tähän yhteyteen siistityssä merkityksessä ole kokemusta. Jos sellainen kiinnostaisi, ei ole aavistustakaan, olisiko tilanne siinä sama.) Joskus kyse on ollut tosin vain siitä, että toinen on ehtinyt tehdä sen ennen minua, ja tarkemmin ajatellen on käynyt niinkin, että toinen osapuoli on tehnyt lopulta aloitteen torjuttuaan ensin minun aiemmin tekemäni aloitteen, mutta ehkä leimaan ne nyt säännön vahvistaviksi poikkeuksiksi.

Totuus syystä lienee, että pelkään rukkasia enemmän kuin hammaslääkäriä. Tai varmaan enemmänkin, koska hammaslääkärissä sentään uskallan käydä. Mutta esitän nyt muutaman tekosyyn, ja toivon kaikkien nyökyttelevän niille hyväksyvästi.

Naiset ovat minulle kertoneet, kuinka inhoavat päällekäyviä partanaamoja, joiden seura ei heitä voisi vähempää kiinnostaa. Kaikenlainen kiinnostuksen osoittaminen on myös kuvottavaa vonkaamista, joka saa naisen tuntemaan itsensä halvaksi ja miehen näyttämään kiimaiselta, epätoivoiselta idiootilta. Jonkinlaiseksi lähestymisen ohjenuoraksi olen saanut pääteltyä kiteytyksen "Tule rohkeasti juttelemaan... jos olet George Clooney. Muuten ei tarvitse vaivautua." (Tosin katsellessani sivusta sukupuolikumppaneitteni toimintaa täytyy sanoa, että ymmärrän molemmat ym. näkemykset; erityisesti humalassa yritykset ovat aika puistattavia eivätkä kiiluvat silmät ja kuolaa valuvat suupielet varsinaisesti vetoa minuunkaan.)

Tilanteesta katkeroituneena voisin nyt haukkua feministejä tai ehkä kaikkia naisia ja todeta maailman miehille epäreiluksi. Kun toisaalta tiedän ainakin joidenkin naisten törmäävän pystysuoraan seinään lähestymistensä kanssa, en oikein voi tehdä tästä pelkkää sukupuolikysymystä (vaikka toki haluaisin, koska se olisi helpompaa). Siispä täytynee vain tyytyä syyttämään biologiaa; uskon, että ihmisrodun hylkiöyksilöissä elää voimakkaana jokin tietty geeni, joka saa meidät haluamaan (pelkästään) niitä ihmisiä, jotka eivät halua meitä. Näin meidät saadaan sujuvasti pois ihmiskunnan geeniallasta hämmentämästä (mihin minulla ei olisi kyllä pienintäkään halua antaa omaa panostani muutenkaan).

Lopuksi voisinkin kirota vaikka evoluution alimpaan Helvettiin.

If you play hard to get, I won't play at all

Tulin viime viikolla jutelleeksi mallasjuomien äärellä muutaman ystävän kanssa eräästä nimeltä mainitsemattomasta sukupuolesta ja puhe kääntyi yhteydenpitoon ensitapaamisen jälkeen. Kertoessani haalistuneita muistoja menneiltä ajoilta jopa varsin hyvä ystäväni yllätti minut tuhahtelemalla muiden kanssa, kuinka en ole ollut lainkaan riittävän sinnikäs kommunikaatiotavoissani.

Olen kieltämättä aina ollut ns. liian kiltti ja kynnysmattoileva, mutta minusta on yhä lähinnä huomaavaista kysellä toiselta ihmiseltä varovaisesti, kiinnostaako häntä, ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Myönnettäköön, että nykyaikaisten kannettavien puhelinlaitteiden aikakaudella on ehkä liian helppoa pitäytyä kirjoitetussa viestittelyssä soittamisen sijaan, ja se lienee hieman turhan etäistä. Jos toisaalta toisen mielihaluista ei ole vielä kovin kattavaa kuvaa, soittaminen tuntuu hieman tunkeilevalta.

Ehkei sen pitäisi tuntua tungettelevalta, ja minä olen vain selkärangaton jänistäjä. Olen kuitenkin kuunnellut niin kauan naisten valitusta päällekäyvistä ja roikkuvista idiooteista, että teen parhaani välttääkseni sellaisen leiman otsassani. Ehkä asenteeni menee sitten överiksi toisesta päästä ja vaikutan luovuttajalta, mutta mieluummin kävelen yksin omaan suuntaani kuin alan ahdistella ketään.

Ymmärrän toki näkemyksen, jonka mukaan tuntemattomien kaulaan hyppäävä ihminen on tyrkky, joka ei ehkä kauan jaksa kiinnostaa. Uskon naiivisti kuitenkin rehellisyyteen ja ainakin jonkinlaiseen avoimuuteen, ja oletan — ja erityisesti toivon — ihmisten ilmaisevan mielipiteensä, jos he haluavat jotain saada. Siispä kysymykseen "Kiinnostaisiko sinua lähteä joskus kivittämään pingviineitä eläintarhaan?" kannattaa vastata jollain tavalla myöntävästi, jos on kiinnostunut, sillä ainakin minä tulkitsen seinille tuijottelun säestämän "Tiedä tuosta, katsellaan" -vastauksen kieltäväksi.

Vielä varmempi tapa saada minut häviämään usvaan pysyvästi on tekemällä se ensin itse, vaikka sitten väliaikaiseksi tarkoittaen. Jos minä kysyn jotain suoraan (vaikka sitten etänä), ja toinen osapuoli päättää leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa vastaamalla kysymykseen vasta toisella tai kolmannella yrittämällä ja vaikenemalla siihen asti täysin, hänen ei tarvitse juurikaan hioa vastaustaan, koska hänen ei sitä ikinä tarvitse käyttää. Minun kirjoissani vaikeneminen on aina kieltäytymisen merkki ja yhteydenotot loppuvat siihen ensimmäiseen yritykseen.

Sori kultaseni, mutta jos minä haluan pelata pelejä, marssin kauppaan ja ostan Afrikan tähden.

There's plenty more slags in the sea

Ainaisen itsekkään — joskin myös erittäin perustellun ja osaavan — avautumisen sijasta halusin vaihteeksi olla epäitsekäs ja tarjota erikoisosaamistani koko blogosfäärin riemuksi ja hyödyksi. Mietin tovin, missä aiheessa asiantuntemukseni olisi sitä luokkaa, että minulla todella olisi useimmille lukijoilleni annettavaa. Hyvin lyhyen pohdinnan jälkeen ymmärsin suurimman vahvuuteni olevan keskustelutaito vastakkaisen sukupuolen kanssa. Siispä seuraavaksi annan muutamien esimerkkien avulla (lähinnä miehille) neuvoja oikeasta kommunikointitavasta.

Eräs erityisen vaikea laji on kysymyksiin vastaaminen. Tässä muutama mahdollisesti eteen tuleva kysymys, hieman analyyttista pohdiskelua niiden luonteesta, ja tietysti universaalisti parhaaksi todettu vastaus.
 

K: "Onko takapuoleni sinusta iso?"

Tämä on kysymys, joka saattaa tulla eteen toistuvasti ja täysin satunnaisesti, ilman minkäänlaista näkyvää syytä. Siispä siihen kannattaa olla varautunut niin, että osaa vastata toista osapuolta miellyttävästi tai vähintään tyydyttävästi vaikka kesken yöunien.

Totuushan on, että tähän kysymykseen ei ole yksiselitteisen oikeaa vastausta. Rehellinen "ei" ei yleensä mene läpi vaan tulkitaan mielistelyksi. Tässä tilanteessa voi kuitenkin käyttää hyödyksi sitä tosiseikkaa, että naiset ovat imarreltuja miehen ollessa kiinnostuneita heistä ja kysellessä heiltä kysymyksiä jalkapallosta puhumisen sijaan. Siispä tilanteesta selviää parhaiten esittämällä tarkoin valitun vastakysymyksen, joka johtaa varmasti lämminhenkiseen mutta lyhyeen keskusteluun.

    V: "Mihin verrattuna?"

 

K: "Saako tämä toppi minut näyttämään hyvältä?"

Tämä kysymys on sikäli helpommin ennakoitava kuin edellinen, että tähän törmää useimmiten makutuomarina ostosreissuilla tai heti niiden jälkeen kotona. Ennalta varautuminen kuitenkin kannattaa, ettei erehdyksessä tule sanoneeksi mitään ikävää tai etenkään loukkaavaa.

Olisi helppo turvautua samaan vastakysymykseen kuin yllä, mutta mikäli käyttää sitä toistuvasti, saattaa antaa toiselle täysin perusteetta mielikuvan, ettei oikeasti ole miettinyt asiaa eikä ehkä vastaa vilpittömästi ja täydestä sydämestään. Koska ulkonäköpaineet ovat yhteiskunnassamme naisille ainainen rasite, hyvä vastaus johdattaa keskustelun pois moisista ja siirtää sen sujuvasti johonkin toiseen, huomattavasti vähemmän tunnekuohuja nostattavaan aiheeseen. Tässä yhteydessä mitä luonnollisin aihe on tekstiilit, joiden ominaisuuksia voi pohdiskella vaarattoman objektiivisesti.

    V: "Kulta, ei vaatteiltakaan mitä tahansa voi vaatia."

 

K: "Miksi kaikkien miesten pitää olla täysiä sikoja?"

En lainkaan tiedä miksi, mutta jostain syystä tämäkin kysymys tuntuu nousevan esiin melko usein. Olen huomannut sen seuraavan aika nopeasti muita kysymyksiä, joskus jopa saman keskustelun aikana. Vaikka käyttäisitte jo edellä esitettyjä vastauksia muihin kysymyksiin, kannattaa siis pitää vastaus valmiina myös tähän.

Oleellisinta on muistaa, että varmin tapa miellyttää retorisen kysymyksen esittäjää on antaa hänelle vastaus. Miehenä on valitettavasti tunnustettava, että joukossamme on kuin onkin tunteettomia ja naisia huonosti kohtelevia yksilöitä, ja kysymys on siksi ihan aiheellinen. Siksi sitä ei kannata sivuuttaa, vaikka se on myös tavattoman yleistävä ja siksi kovin epäreilu. Kannattaa nousta tilanteen yläpuolelle ja antaa moinen ahdasmielisyys anteeksi iloisena siitä, että voi itse olla ilahduttava poikkeus moisesta stereotypiasta. Parasta onkin välttää turhaa ankaruutta harhaluulon korjaamisessa, ja sen sijaan osoittaa oma huumorintaju leikittelemällä asialla. Ei menekään kuin hetki, ja nauratte jo varmasti molemmat koko asialle.

    V: "Ja pöh, telaketjufemakoiden höpinää."

 
Toivon vilpittömästi tästä olevan paljon apua ja kannustan jokaista rumemman sukupuolen edustajaa kokeilemaan näitä vastauksia rohkeasti kotona. Silkkaa vaatimattomuuttani en tietenkään halua omia kunniaa parisuhteenne uudesta kukoistuksesta, joten voitte jättää lähteen mainitsematta.

Animal Instict

Tiina esitti — ehkä lähinnä retorisen — kysymyksen: "[M]ikä niissä naisten rinnoissa on niin ihmeellistä?" En voi tietenkään edes yrittää vastata kuin omasta kuolaavasta puolestani, ja sitäkään en varmaankaan osaa tehdä. Mutta yrittänyttä ei laiteta, joten kauan kaivatun selibaatin toivossa (kyllä, se oli vitsi) voin yrittää.

Ehkä yksioikoisin selitys olisi väittää, että tuntematon ja mystinen kiehtoo jokaista yksinkertaista mieltä. Miesten tapauksessa tämä tarkoittaisi sellaisia fyysisiä piirteitä, joita heillä itsellään ei ole. Ihan näin helpolla ei tätä tapausta voine kuitenkaan siirtää selvitettyjen mappiin ja lähteä donitsille lähikuppilaan. Tämä selitys ei nimittäin tunnu pätevän samalla tavalla aivan kaikkiin piirteisiin. Esimerkiksi minä kuolaan naisilla myös pitkiä hiuksia, vaikka itsekin voisin kupoliini sellaiset kasvattaa. On minulla joskus hamassa nuoruudessa nykyistä pitemmät hiukset ollutkin, enkä silloinkaan unelmoinut sellaisista naisilla yhtään vähempää. (Sitä voi tietysti pohtia, kuolaisivatko miehet naisten rintoja yhtä paljon, jos heillä sellaiset olisi mahdollisuus itselleen hankkia, mutta se lienee mahdottomuudessaan aika turhaa pohdintaa. Vaikka ehkä miehet voisivatkin periaatteessa poiketa kirurgilla hankkimassa itselleen teennäisulokkeita, joita saisivat vapaasti kuolata ja hiplata.)

Todennäköisempi selitys voisi olla se, että nuo naisille yleisesti ominaiset piirteet alleviivaavat heidän naisellisuuttaan, ja miestenhän nyt vain kuuluu metsästää ja tavoitella kaksijalkaisia ja ajatella heitä taukoamatta kaiken muun kustannuksella. Ja sitä me tunnumme tekevän antaumuksella (pahimmillaan laista piittaamatta). Tällaisiin perinteisiin kuolausarvoihin saattaisi viitata myös se, että monet miehet (mitenkään itseeni viittaamatta) tuntuvat innostuvan myös jo mainituista pitkistä kutreista, hameista, korkokengistä ja silmämeikistä (jota nykyään myös jotkut arveluttavat rokkarihampuusit käyttävät periaatteessa maskuliinisesta sukupuolestaan huolimatta — ei minun nuoruudessani vain sellaista...) tai ylipäänsä mistä tahansa, mikä viittaisi naispuoleisen henkilön läsnäoloon edes saman läänin alueella. Jos haluaisin kuulostaa yhtään analyyttisemmalta, voisin väittää tällaista kuolaamista vaikka jonkinlaiseen symboliikkaan perustuvaksi.

Jos epätoivoisesti haluaisi selittää asiaa muuten kuin biologian riemuvoitolla putkiaivoisista karvanaamoista, voisi tietysti väittää miesten vain arvostavan naiskehon esteettistä kauneutta. Joissain tilanteissa moisella puolustuksella varmaan voikin pelastaa miesten (innostuksesta vääristyneet) kasvot. Valitettavasti moinen teoria ei selitä sitä, miksi naamalle vääntyy himokas virne jo silloin, kun tietyistä ruumiinosista edes puhutaan niitä näkemättä. Miesten (visuaalista) mielikuvitusta ei näissä asioissa tosin kannata sitäkään aliarvioida.

Vaikka olisi vastuun pakoilua väittää oman yksiraiteisen ajattelun johtuvan merkittävissä osin muiden puheista, myös verbaalisilla ärsykkeillä on oma osansa pienten harmaiden aivosolujen (vähäisessä) liikehdinnässä. Enkä tarkoita, että kukaan kaunopuheinen lyyrikko taivuttelisi esimerkiksi minua juonikkaasti tuijottelemaan toisten ihmisten ruumiinosia vastoin tahtoani (vaikka epäilemättä sekin voisi onnistua). Päinvastoin, jopa paheksuva ja kieltävä kehotus voi heittää heikon mielen ojasta allikon kautta pohjattomaan suohon. Tiedättehän, "Älä missään nimessä ajattele vaaleanpunaista elefanttia" jne. (Jos joku nainen ei tähän usko, hän voi kokeilla joskus vaikka lounaspöydän miesseurassa ohimennen tokaista vaikka viattomasti "Minusta tuntuu, että rintani ovat kasvaneet, kun ne eivät millään meinaa pysyä liiveissä" ja seurata, kuinka siveät miehet tapittavat sen jälkeen sitkeästi pitkin seiniä ja muut tähyilevät häpeilemättä sisään puhujan kaula-aukosta.) Ja tätä aihettahan ei voi nykyään missään — ainakaan oman kodin ulkopuolella — välttää. Mikäli ihmisillä oikeasti olisi omat aivot ja kykyä päättää teoistaan, esimerkiksi naisten maitorauhasten tuijottamista ei tarvitsisi täysin kyseenalaistamatta pitää ainoana mahdollisena käyttäytymismallina, vaikka kuonalehdet sitä sellaisena tyrkyttäisivät.

Tosin niin kauan kuin maailman mattinykäsistä hehkuttavat lehdet myyvät platinaa, ei ehkä kannata olla liian toiveikas niiden aivojen suhteen.

(Kuva: tuntematon: Gabrielle d'Estrées and One of Her Sisters)

And we would go on as though nothing was wrong

Eduskunnassa kuohuu ja kuplii taas — kuten aina. Sarjan viime jaksossahan Sergein ja Ibrahimin avioton lapsi tuli julki, ja Katariina-Einari paljastui itsensä siskoksi, eikä siis voinutkaan mennä naimisiin keskenään. Tämän viikon jaksossa selviää kaikille yllättävänä käänteenä, että tuon demokratialle merkittävän ja pyhän talon käytävillä kähmitään ilmeisesti muutakin kuin seuraavan vaalikauden virkoja.

Hesarin toimittaja Tanja Aitamurto on kirjoittanut aiheesta parikin artikkelia. Parhainta mahdollista kansalaisjournalismin tapaa ja yleisönosastoilla mesoavan happaman sitruunan luontoa noudattaen unohdan nyt hetkeksi lähdekritiikin ja oletan, että Aitamurto on kirjoittanut jutut täysin objektiivisesti eikä hänellä ole kynänsä varressa ainakaan minkäänlaista poliittista agendaa.

Artikkeleista toisessa kerrotaan, minkälaista käytöstä syytösten takana on havaittu. Totisesti minä sanon teille, parhaat juttuun päässeet eduskunnan miespuoliset edustajat: v*tun idiootit.

Onneksi käytös on kuitenkin täysin loogisesti perusteltavissa, ja etenkin kokonaan kiistettävissä, kuten artikkeleista ensin ilmestynyt osoittaa. Lainaan oheen haastateltujen ns. ääripäät.

"Totta kai katson kaunista naista, joka kävelee ohi. Ja viljelen suoraa pohjalaista huumoria; niitä vitsejä, joita kaduilla ja toreilla liikkuu", keskustan kansanedustaja Pekka Vilkuna, 58, sanoo. Hänen mielestään siitä ei pidä loukkaantua, eikä hän ymmärrä, että joku kokee sen häiritsevänä.

On hyvä, että Pekassa on miestä tunnustaa, että jotain ehkä tulee joskus sanottua. Toivon mukaan Peksu (saanhan kutsua sinua Peksuksi, saanhan?) ei myöskään loukkaantuisi, jos kutsuisin häntä vaikkapa munattomaksi läskiksi. Sehän olisi vain suoraa pääkaupunkiseutulaista huumoria, enkä ymmärrä, että hän kokisi sen häiritsevänä. (Täytyy kuitenkin korostaa, että en kutsu Vilkunaa miksikään, sillä ensinnäkin se olisi rumaa, ja toiseksi, minulla ei ole aavistustakaan, miltä hän edes näyttää.)

Pekka Vilkuna uskoo tietävänsä, miksi naiset syyttävät miehiä sopimattomasta käytöksestä: "Se on tämän päivän muotia."

Hän neuvoo naisia nauramaan juttujen mukana. "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa."

Kerronko, Peksuseni, kenen kannattaisi miettiä uudelleen ammatinvalintaansa? Jos tuhtia eläkettä ei vielä ole varmistettu, kannattaa miettiminen myös ajoittaa ajalle ennen tulevia eduskuntavaaleja. Eräs nimeltämainitsematon Keskustan kansanedustaja kun ei siellä taida enää seuraavalla kaudella istua, elleivät nukkuvat hughhefnerit lähde uurnille oikein joukolla.

Haastateltujen joukkoon mahtuu onneksi myös yksi ilahduttava poikkeus, joka antaa vielä pientä uskoa siihen, että Nooa ei turhaan ottanut arkkiinsa yhtä paria myös kansanedustajia:

Kokoomuksen Tapani Mäkinen, 42, sanoo yllättyneensä siitä, että hänet nimetään joukkoon. "Mutta viesti täytyy ottaa vakavasti. Täytyy katsoa peiliin ja parantaa tapansa."

Ihan lohduksenne voin sanoa, rakkaat kalapuikkoviiksimiehet, että te ette ole yksin. Minä olen varmaankin aivan samanlainen kuolaava neandertal kuin tekin. Kyllä, minullakin on omat "noita munkkeja haluaisin päästä leipomaan" -hetkeni, ja minunkin täytyy kaivaa minihameeni alta kuolalappu kaulalleni, jos jossain hieman korkokenkä vilahtaa.

Minä vain olen jo joskus pienenä oppinut, että ajatuksissaan saa tehdä, mitä huvittaa, mutta teot ovat toinen juttu. Ja valitettavasti myös puheet ovat tekoja, kuten kansanedustajien pitäisi varmaan jo hyvin tietää.

(Kuva: Luca Giordano: Lucretian raiskaus)

All Cats Are Grey

Sain lopultakin luettua loppuun kirjan, jota olen lukenut parin kuukauden ajan työmatkoillani bussissa istuen. Kirja oli Rosemarie Putnam Tongin Feminist Thought: A More Comprehensive Introduction, joka tietääkseni kuuluu esimerkiksi naistutkimuksen opintojen kirjallisuuteen. Se herätti paljon ajatuksia, jotka vaihtelivat pienistä ymmärryksen hetkistä melkoiseen turhautumiseen saakka.

Voin suoraan tunnustaa, että feminismin suhteen olen melkoinen ummikko, vaikka uskon esimerkiksi tasa-arvoa kannattavanikin vahvasti. Sikäli olikin aika silmät avaavaa lukea johdantoja feminismin laajaan kenttään ja havaita, kuinka paljon "aatteen" sisälläkin on erilaisia - keskenään kovinkin ristiriitaisia - koulukuntia. (Voin tosin myös sanoa, että olen toki aiheesta keskustellut aiemminkin, osin myös juuri kyseisen kirjan antia koskien.) Oli myös mielenkiintoista lukea tulkintoja siitä, mikä kaikki erilaisten feministien mielestä liittyy tai on linkittynyt feminismiin. Uskon myös saaneeni ainakin joitakin vihjeitä vastauksista, joita kirjasta lähdin etsimään.

Toisaalta kirjaa lukiessa tuli mieleen, että joko kirjassa esitetyt skenaariot eivät oikein istu 2000-luvun Suomeen (mikä historiaosuuden kohdalla on tietenkin aivan luonnollista) tai sitten allekirjoittanut on patriarkaalisen yhteiskunnan aivopesemä tavalla, jota ei yhdellä kirjalla kumota. Suoraan sanottuna ärsytyskynnys ylittyi monta kertaa lukiessani, mitä "miehet" ovat ja tekevät. Näin siitäkin huolimatta, että jo miesten ja naisten erilaisuuden korostaminen on yksi feminismin eri koulukuntien välisistä kiistakapuloista. Kieltämättä tunne kuitenkin sai ajattelemaan, miltä naisista täytyy tuntua kovin usein, kun naiseus tai naiset leimataan miesten (tai koko yhteiskunnan) puolelta tietynlaisiksi, eivätkä he yksilötasolla koe sopivansa tarjottuun muottiin.

Mieleeni tuli myös Birdyn yli viisi vuotta vanha kirjoitus, jossa sukupuoli on minusta maalattu vähän liian isolla ja vääränvärisellä pensselillä ainakin osittain sukupuolen oman edustajan toimesta. Itse en ole Schwanitzin kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, kuinka paljon tuosta tekstistä perustuu kirjaan ja kuinka paljon bloggaajan omaan tulkintaan. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Birdykään ei tietääkseni ajattele enää noin synkästi. Jos kirjoitus olisi tuoreempi, hyppisin täällä todennäköisesti tasajalkaa huutamassa: "Ei se noin mene!"

Vaikka on varmasti ihmisiä, jotka pitäisivät tätä naurettavana juuri minun kirjoittamanani, kirjoitan sen silti: minusta ihmisiin tulisi suhtautua ensisijaisesti ihmisinä eikä tietyn sukupuolen edustajina. En voi kyllä väittää eläväni tässä(kään) asiassa niin kuin saarnaan, mutta yritän niin tehdä (hetkittäin enemmän, hetkittäin vähemmän). Enkä mielestäni todellakaan yritä kohdella naisia miehiä huonommin, enkä uskoakseni syyllisty lasikattojen tai hyvävelikerhojen aktiiviseen ylläpitoonkaan. Passiiviseen ylläpitoon saatan osallistuakin, kun en barrikaadeille nouse.

Yritän myös arvottaa muiden ihmisten tekemisiä yleensä riippumatta heidän sukupuolestaan; minusta esimerkiksi perheväkivalta on ehdottoman tuomittavaa täysin riippumatta siitä, onko siihen syyllistyvä mies vai nainen. Tiedän, että miehet syyllistyvät siihen enemmän ja jälki on niin päin ehkä usein tuhoisampaa, mutta teon hyväksyttävyyteen se ei vaikuta. Mielestäni oman sukupuolen käyttö oikeutuksena ikäviin tekoihin on myös alhaista. Minulle on aivan sama, esittävätkö ihmiset oman kusipäisyytensä (pardon my French) perusteluksi oman sukupuolensa "saavutetun ja ansaitun aseman" tai "vapautustaistelun". Se on silti kusipäisyyttä, ja sukupuolen taakse piiloutuminen ei sitä minun silmissäni muuksi muuta.

En tiedä, johtuuko aiheen minussa aiheuttama kiihtymys lopulta siitä, että (myös) miehiä käsitellään esimerkiksi tiettyjen Tongin kirjassa mainittujen feministien taholta mielestäni liiallisen ankarasti ja monet miehet ovat minusta oikeasti esitettyä "parempia ihmisiä" (minä itse tietysti mukaan luettuna) vai siitä, että kalikka on oikeasti nyt kalahtanut koiraan pahemman kerran. Älähdän joka tapauksessa.

(Kuva: Gustave Doré: Andromeda)