Päätin vaihteeksi tarttua meemiin, joka löytyi esitäytettynä kahdestakin paikasta. Ajatuksena oli siis kertoa asioita, jotka mättävät annetuilla aihealueilla elämässäni.
Lopuksi maistiainen musiikista, joka siivitti suurinta osaa meemin täyttöön kuluneesta ajasta. Herkimpiä radion katsojia varoitettakoon siitä, että kappale on hieman raflaavampi kuin muut viimeaikaiset ääniliitteet. (Video on jälleen joku faniräpellys.)
Viime viikolla nauttiessani Suomen keväisestä tundrasta kävelylenkin muodossa törmäsin ensimmäisiin eurovaalimainosständeihin. Ilmeisesti ensimmäisinä liikkeellä olivat erilaiset hörhöryhmittymät; taulurivistön terveintä päätä vaikuttivat edustavan Kristillisdemokraatit, mikä kertonee kaiken oleellisen.
Mainitun ryhmittymän vaalimainos pisti muutenkin silmään. Syytä ei ole vaikea keksiä, jos vilkaisee mainoksen hieman erilaista versiota verkossa. Valitusta kuvakielestä en olisi ihan ensimmäiseksi puoluetta tunnistanut, mutta se mennee ihan tunnetun hitauteni piikkiin. Tosin muillekin asia väännetään rautalangasta entisen kävelijän vaalisivustolla.
En osta tuota vertausta kyllä vieläkään.
Aivotoiminta on rasittavaa. Myönnettäköön, että joskus se on ehkä suotavaa tai jopa tarpeellista, mutta useimmiten siitä tuntuu olevan lähinnä harmia. Olen (jälleen) viime vuosina miettinyt aika ahkerasti, miten siitä pääsisi sujuvasti eroon.
Eräs yleisesti tunnettu ja iltaisin — tai varsinkin kesäisin kellon ympäri — kylillä helposti havaittava keino tukahduttaa aivotoiminta on turvautua erilaisiin kemikaaleihin. Tässä keinossa on kuitenkin muutamia ongelmia. Ensinnäkin sillä on tapana korostaa muita kehon toimintoja aivojen osuuden vähentyessä. Se on melko valitettava (sivu)vaikutus, sillä haluaisin lähinnä olla Mukavasti turta (kuten Vaaleanpunainen Floyd asian ilmaisi), en aggressiivinen, yliäänekäs ja rasittava m*lkku. Lisäksi sen vaikutukset ovat pitemmän päälle pysyviä, mitä en oikeastaan toivo. Mieluummin kytkisin aivotoiminnan vain tarvittaessa pois päältä ja takaisin hetkiksi, jolloin täytyy tehdä muutakin kuin kuolata kaulukselle. Sitä paitsi päihtyminen on hauskaa lähinnä seurassa, ja hauskuus perustuu enemmän nimenomaan seuraan kuin itse kaatamiseen, joten sikäli kittaaminen menettää oikeastaan merkityksensä (vaikka se saattaa joskus hauskanpitoa tehostaakin).
Tästä pääsenkin sujuvasti toiseen keinoon, eli sosiaaliseen kanssakäymiseen. On ilahduttavaa, kuinka korvien ja suun käyttö verbaaliseen kommunikointiin poistaa selkeästi pään sisäisiä ääniä. Kuka tahansa kanssani keskustellut ihminen voinee myöntää, että ainakaan minun tapauksessani suusta ulos tulevat sanat eivät selvästikään ole kulkeneet aivojen kautta, joten jatkuva keskustelu (ehkä lievän yllä mainitun nesteytyksen saattelemana) on kuin onkin mainio keino pysäyttää muutamia ylikierroksilla pyöriviä rattaita. Tässäkin tavassa on kuitenkin ongelmansa. Sosiaalisuuteen ja muuhun kommunistiseen sosialismiin liittyy kiinteästi useampien ihmisten läsnäolo — joko fyysisesti, ääniaallollisesti tai muuten virtuaalisesti. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista aikataulujen ja kiinnostusten yhteensovittamista, mikä ei aina onnistu tuloksellisesti. Toki on muitakin keinoja saada seuraa (vain keskustelutarkoituksiin, tietysti), mutta ne ovat runsain mitoin käytettyinä melko suolaisen hintaisia jopa minun surkmainiota palkkaani nauttivalle ihmiselle.
Jos etukäteen sovittavat sosiaaliset järjestelyt tuottavat ongelmia, erilaisissa riennoissa voi tietysti juosta yksinkin. Tai vaikka matkustaa. Tai harrastaa jotain. Mikäli sosiaaliset ärsykkeet puuttuvat puuhastelusta, täytyy harrasteen kuitenkin vaatia melkoista keskittymistä, että se saa siihen liittymättömän aivotoiminnan loppumaan. Valitettavan harva harraste vaikuttaisi olevan tällainen. Eräässä niistä (jota kutsutaan nimellä "työ") jonkinlainen flow onnistuu joskus, mutta vain pään sisäisten äänien ollessa melko satunnaisia ja hiljaisia. Ja mikäli työnteko tapahtuu samoissa tiloissa muiden ihmisten kanssa, äänien hiljentämisen yrittäminen hakkaamalla päätä seinään saattaa aiheuttaa melko kummallisia katseita. (Mitä en tietenkään tiedä omasta kokemuksesta. Olenpahan vain kuullut moista. Sitä paitsi paikalla olleiden todistukset ovat minusta niin ristiriitaisia keskenään, ettei niihin kannata luottaa.)
Yleisenä ongelmana tuntuu tavasta riippumatta olevan, että ajatuksiaan voi hetkittäin juosta karkuun onnistuneesti, mutta lopulta on aina pakko pysähtyä, ja silloin ne pirulaiset saavat taas kiinni. Sitä paitsi joskus pelkkä liikkeelle lähteminen on sen verran takkuista, ettei hidastuskuvaa taatusti tarvita mahdollisten varaslähtöjen tarkistusta varten.
Ei zeniläisen tasaisen aivokäyrän saavuttaminen voi näin vaikeaa oikeasti olla. Mikäli tiedätte siihen hyviä keinoja, neuvoja otetaan vastaan (niiden laadusta riippuen ehkä epä-)kiitollisena.
