Yllättäen ammennan kirjoitusaiheeni taas kanssabloggaajalta, jonka vanavedessä olen muutenkin kirjoittanut lähes koko viimeaikaisen kirjallisen tuotantoni. Tähänkin aiheeseen tarttumiseen meni yli viikko, mutta minähän nyt bloggailen joka tapauksessa sellaisia ikivihreyksiä, että niissä eivät ajan hampaanjäljet paljon paina.
Kunniallisia kansalaisia riivaavista feissareista on varmaankin sanottu tällä kertaa kaikki oleellinen, mutta mainosten jakajien alhaisimmasta kastista ei. Viikko sitten kypsähdin taas toviksi kotioven avattuani, saavuttaen sisäisesti ulkoilmaa merkittävästi korkeamman lämpötilan. Roskaposti sylettää ihan riittävästi sähköisessä muodossa, joten sitä ei tarvitsisi toimittaa lisää enää postiluukun kautta. (Enkä puhu nyt tänään luukusta tipahtaneesta TV-maksulaskusta, vaikka sen summa onkin mielestäni aika rietas. Eilen tehty esitys yleisestä mediamaksusta — tai YLE-maksusta, ihan miten vain — kuulostikin ainakin nopeasti ajatellen parannukselta nykytilanteeseen.)
Ovessa oleva "Ei mainoksia eikä ilmaisjakelulehtiä, kiitos" –lappu ei ilmeisesti oletusarvoisesti koske pizzamainoksia, sillä niitä tippuu postiluukustani yhä. Ei usein, mutta kuitenkin toistuvasti. Pistää miettimään, hyväksikäyttävätkö lättymainosten jakajat tarkoituksella sitä tosiseikkaa, että minulla ei juurikaan ole keinoja pakottaa heitä noudattamaan lappua. Toki voisin odottaa oven sisäpuolella ja katkoa moisten nilviäisten kädet heti, kun lappu luukusta tipahtaa, mutta sillä saattaisi olla ikäviä seurauksia. Lapun kantaminen mainostettuun pizzapuljuun muutaman tarkkaan harkitun, lämpimän sanan saattelemana toki houkuttelisi, mutta ajan tuhlaaminen moiseen vaatisi ehkä enemmän ärsykettä kuin yhden mainoksen kuussa. Toisaalta sama idea jalostettuna (mainoksen palauttaminen ilmateitse, tiiliskiven ympärille kiedottuna) alkaa jo kuulostaa houkuttelevalta.
Lopulta mahdollisesti tarkkaankin rikoksensa laskelmoivat ruojakkeet ovat kuitenkin oikeassa; en tee mitään, koska tuntisin itseni idiootiksi (jopa normaalia enemmän), jos näkisin noin pienen haitan takia oikeasti vaivaa ohjatessani noita niljakkeita kaidalle polulle.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
The Gentle Art of Making Enemies
Lähettänyt DorianK klo 20.24 4 kommenttia
Tunnisteet: avautuminen, mainonta
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Fix Me Now
Olen joskus kuvitellut olevani looginen eläin. Opinnot ja työ ovat varmaan vain vahvistaneet moista uskoa, ne kun ovat aiheiltaan kovin loogisina pidettyjä. Joskus — ja voisin sanoa, että aivan liian usein — sitä kuitenkin huomaa olevansa moisessa uskossa täysin harhaoppinut pakana. Voisin yrittää kiteyttää tämän havainnon herättämät tuntemukset sanoiksi, mutta äidinkielestänikin loppuisivat kirosanat kesken ennen kuin saisin välitettyä ajatukseni lukijakunnalleni. Siispä tyydyn lainaamaan jonkun muun sanoja.
"You can plan all you want to. You can lie in your morning bed and fill whole notebooks with schemes and intentions. But within a single afternoon, within hours or minutes, everything you plan and everything you have fought to make yourself can be undone as a slug is undone when salt is poured on him. And right up to the moment when you find yourself dissolving into foam you can still believe you are doing fine."
- Wallace Stegner
Joskus olen loputtoman kateellinen roboteille.
Lähettänyt DorianK klo 18.19 0 kommenttia
Tunnisteet: avautuminen, suunnittelu, tunteet
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
The Trick Is to Keep Breathing
Kopioin Tiinan idean, kun en jaksa kirjoittaa tavanomaista vinkupostausta. Kyseessä siis 25 merkkiä siitä, että on kasvanut aikuiseksi. Kommentoin kohtien osuvuutta omalla kohdallani ja perustelen väitteeni vastaansanomattomalla logiikalla.
Lähettänyt DorianK klo 21.08 2 kommenttia
Tunnisteet: kysymyksiä ja vastauksia, meemi
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
April is the cruellest month
Hämäsin. Yhtä julmia ovat kaikki muutkin kuukaudet. Mutta syytetään nyt sitten kuluvaa kuuta, kun se on sopivasti hollilla.
Olen huomannut itsessäni outoja ja erittäin epämiellyttäviä oireita, jotka ilmenevät aina tiettyjen sattumusten yhteydessä. Loogisesti en osaa niitä selittää, mutta kyllä ne kieltämättä jonkinlaista kaavaa tuntuvat noudattavan; aluksi näköelimien kautta kallon sisällä olevaan maapähkinään puskee (periaatteessa ihan objektiivista ja vaaratonta) viestiä, ja sekunnin kymmenyksen viiveellä — en taatusti sano "viipeellä", vaikka uhkaisitte pakottaa minut katsomaan Dallasia — jokin kilahtaa.
Minuun iskevät fyysiset oireet. Äkkiä on kylmä, vatsani on ontto ja solmussa samaan aikaan, polviani heikottaa, keskittymiskykyni on (jopa normaalia enemmän) tiessään, selkäni ja raajani ovat mustien paiseiden peitossa ja lepra katkaisee jalkani polvien alapuolelta. (Lopetan oireiden kuvailun tähän ennen kuin sorrun liioittelemaan niitä.) Voisin jopa väittää olevani suuren xitutuksen vallassa, mutta yleinen voimattomuus estää kaikenlaisen puhkumisen (taloja kaatavasta puhinasta nyt puhumattakaan).
Oireet eivät onneksi ole kovin pitkäaikaisia. Yleiset keskittymishäiriöt saattavat poistua jo 2-3 viikossa eikä rintakipujakaan tunnu kellon ympäri (tai sitten en vain huomaa niitä nukkuessani). Rintakipuihin olen onneksi keksinyt lääkkeeksi raskaan liikunnan, jonka ainakin vihjataan poistavan kivun lopullisesti.
Kaikkea sitä ihmiskeho keksiikin itsekseen puuhastella.
Postauksen varsinaiseksi sisällöksi länttään tähän videon, joka ei liity yllä olevaan millään muotoa. Se saa kuitenkin muistuttaa maailmaa siitä, kuinka kamala raiskaus Leona Lewisin versio on tähän alkuperäiseen verrattuna. Lisähuomiona mainittakoon, että bändin itsensä laittama virallinen videokin oli JuuTuupissa aiemmin, mutta ensin siitä poistettiin ääni ja nyt se on rajattu katsottavaksi vain jollain muulla mantereella. Täytyy siis tyytyä fanivideoon.
(Snow Patrol: Run)
Lähettänyt DorianK klo 19.32 4 kommenttia
Tunnisteet: itsetutkiskelu, mustasukkaisuus, plaa plaa