Fake Plastic Trees

Sain työtoveriltani linkin erääseen omalla tavallaan aika hätkähdyttävään uutiseen. (Tästä eteenpäin oletan, että seuraatte linkkiä kiltisti ja käytte lukemassa uutisen. Jos ette, niin loppu tästä tekstistä ei välttämättä ole kovinkaan selkeä.)

Reaktioni heittelivät lievästä epäuskoisuudesta huvittuneisuuteen lukiessani oikeusjutusta ja "laittomasta kotietsinnästä". Toisaalta oli kuitenkin pakko vakavoitua; vaikka "varastetut" tavarat virtuaalisia olivatkin, niihin liittyi myös oikea, reaalimaailman raha. Ja sekös jos mikä tekee tapahtuneesta merkittävää ja vakavaa.

Oikeusopillisesti tilanne on tietenkin aika kutkuttava. Oli virtuaalitavaroiden tarpeellisuudesta tai edes järkevyydestä mitä mieltä tahansa, ihmiset ilmeisesti sellaisia kuitenkin tahtovat. Ja vaikka sellaisia olisi aluksi vaikea mieltää miksikään, mitä voisi vakavalla naamalla väittää voitavan oikeusopillisessa mielessä varastaa, voi alkaa miettiä virtuaaliesineiden suhdetta verkosta ostettaviin yksinkertaisiin palveluihin, kännyköiden taustakuvista ja soittoäänistä nyt puhumattakaan. Niillekin on omat "maallisissa" oikeusistuimissa pätevät lakinsa esimerkiksi tekijänoikeuksien osalta, samoin kuin digitaalisille(kin) kuville. Odotan uteliaana, joskaan en henkeäni pidätellen, tapauksessa tehtäviä päätöksiä.

Huomattavasti mielenkiintoisempaa pohdittavaa on mielestäni kuitenkin se, miksi ihmeessä joku on valmis maksamaan oikeaa rahaa virtuaalisista esineistä, joilla voi ehkä "leikkiä" Second Lifessa tai muussa vastaavassa keinotekoisessa ympäristössä. Minun on sitä jotenkin vaikea hahmottaa, mutta voin yrittää arvailla syitä.

Kuten nimi kertoo, Second Life tarjoaa ihmisille (ilmeisesti) mahdollisuuden elää toista elämää - sellaista, jossa omaa päätösvaltaa on ehkä enemmän kuin omassa oikeassa elämässä. Ympäristö voi tarjota mahdollisuuden tehdä kaikkia niitä asioita, joita on aina halunnut tehdä, mutta joita ei ajan, rahan tai päättäväisyyden puutteen takia ole tehnyt reaalimaailmassa. Tämä ajatus tasapainottelee mielessäni jossain säälittävän ja lohduttavan välimaastossa. Toisaalta minusta on sääli, että ihmisillä on (jälleen: ilmeisesti) niin paljon reaalimaailmassa toteutumattomia toiveita ja haluja, että heillä on tarve ja halu toteuttaa niitä edes virtuaalisesti. Ilkeästi voisi todeta, että ihmiset ehkä vain kompensoivat saamattomuuttaan toteuttamalla unelmiaan siellä, missä vaivannäön aita on tosimaailman aitoja matalampi. (Tosin en totea, sillä en tietenkään ole ilkeä ihminen.) Toisaalta taas voi pohtia sitä, onko virtuaalinen kokemus merkitykseltään jotenkin huonompi tai laimempi kuin reaalielämässä koettu. Samaan adrenaliiniin tai dopamiiniin se ihmisen kehossa todennäköisesti vaikuttaa. Ja mikäli ihminen voi virtuaalisessa ympäristössä kokea jotain, joka reaalimaailmassa on kertakaikkiaan mahdotonta (vaikkapa liikuntakyvyttömyyden takia), eikö se ole vain hyvä ja onnellinen asia? Muutenkin fyysisten kynnysten poistaminen saattaa helpottaa ainakin jonkinlaisen onnen saavuttamista ja varmaan ilahduttaa post-/transhumanismista kiinnostuneita.

Onko virtuaalinen onni siis "tavallista" onnea huonompaa, parempaa tai yhtä arvokasta? (Tai onko niiden vertailussa edes järkeä?)


P.S. Harkitsin vakavasti kirjoittavani Me naiset -lehdestä lukemastani (ei, en ole tilaaja vaan luin toisen ihmisen lehteä) artikkelista, tai paremminkin sen aiheesta: amerikkalaisista siveystanssiaisista. Lopulta päätin kuitenkin olla kirjoittamatta. Ehkä voitte itse käydä kuitenkin vilkaisemassa, mistä on kyse, ja reagoida sitten asianmukaisesti - miten se sitten onkaan.

(Kuva: tuntematon: Allegory of the Vanity of Earthly Things)

The Chemicals Between Us

Olen tässä kahvi- ja tupakkataukojen¹ välissä miettinyt hieman vapauden syvintä olemusta. "Syvin" tosin tarkoittaa tässä ehkä kahluualtaan matalaa päätä, kun en ole filosofiaa edes lukion oppimäärän vertaa harrastanut, ja muutenkin koko ajatus on muotoutunut lähinnä muutaman promillen humalaa vastaavassa väsymystilassa. Tämä ikään kuin varoituksen sanana vakavista filosofisista keskusteluista pitäville mainittakoon. Ehkä on turvallisinta ajatella, ettei tällä ole filosofian kanssa mitään tekemistä. Ja jos en kohta pääse asiaan, ei tällä taida olla mitään tekemistä minkään muunkaan kanssa...

Ajattelin vapautta jotenkin siltä kannalta, että se voisi olla ihmisen omaehtoista päätäntävaltaa, jota ulkoiset seikat eivät rajaa tai sanele. (Mikäli tällainen määritelmä vapaudelle kuulostaa kovin oudolta, kuvitelkaa sen tilalle joku toinen sana - joku sellainen, jolle ei sanakirjassanne vielä ole selitystä.) Voidaan kai kuitenkin ajatella, että kaikki ihmisen tiedossa olevat asiat vaikuttavat häneen jotenkin, vaikka sitten äärimmäisen pienessä määrin? Ihminen voi toki nämä asiat tiedostaen hallita pitkällekin sitä, kuinka paljon antaa niiden vaikuttaa, mutta tuskin kokonaan. Jos ajatusta jatketaan pitemmälle ja otetaan huomioon myös välilliset vaikutukset, päästänkin varmaan "kaikki vaikuttaa kaikkeen" -maailmankuvaan, mutta ehkä jätän sen käsittelyn nyt sikseen, tai jaarittelustani ei tule ikinä loppua.

Jos tällainen vaikutus nyt sattuisi olemaan olemassa, niin voiko ihminen lopulta olla täysin vapaa mistään, minkä olemassaolosta hän on tietoinen? Voiko ihmisen oma vaikutus toiseen lakata tyystin vain siten, että hän lakkaa täysin olemasta (mikä lienee pitkälti mahdotonta, kun muistikuvat yms. hötöt otetaan laskuihin mukaan)? Voidaanko tästä siis päätellä, että toiselle voi tarjota suurimman (käytännössä) mahdollisen vapauden vain häviämällä tämän elämästä täysin? Minulla ei ole aavistustakaan, mutta jotenkin loogiselta tuo kuulostaisi. Logiikka (matemaattisen sellaisen perusteita lukuun ottamatta) ei tosin ole ehkä ikinä ollut vahva alueeni, joten en väitä olevani oikeassa.

Ehkä asiaa voi miettiä myös negaation (joka muuten sekin on minulle tuttu siis lähinnä matemaattisista yhteyksistä) kautta. Jos kaikki tiedossamme oleva rajaa omaa vapauttamme, missä vaiheessa mennään vakavamman vapaudenriiston puolelle? Minulle tulevat mieleen ainakin tilanteet, joissa joutuu käytännössä odottamaan toisten ihmisten toimintaa voidakseen "edetä" (ja varmaan vastavuoroisesti myös tilanteet, joissa muut odottavat omaa tulosta). Kaipa niin taloudelliset kuin palveluksiinkin perustuvat velkatilanteet voisi myös nähdä vapautta rajoittavina. Silloin voisi kai sanoa, että (täyttä) vapautta ei ole missään, missä on keskeneräisiä asioita osapuolien välillä.

Omassa vapaudenkaipuussani ainakin minua vitharmittaakin yleensä joutua odottamaan jotakin taholta, johon olen sen takia pakotettu olemaan sidoksissa. Jokainen, joka on esimerkiksi työpaikan vaihdon jälkeen joutunut odottelemaan edellisen paikan palkkoja tai muita saamisiaan muutamia viikkoja tai jopa kuukausia, ymmärtänee tunteen. Uskon, etteivät entiset työantajat tai muut instanssit sido ihmisiä itseensä tarkoituksella tällä tavalla, mutta silti odottavan hermot saattavat joutua koetukselle. Enkä tarkoita nyt pientä odottelua, joka lienee väistämätöntä ja välttämätöntä kestettävää, vaan kuukausitolkulla venytettyä saamattomuutta ja passiivisuutta. Rasittavaa.

Vaikka maailmasta ei toki ikinä tulekaan valmista, asioiden keskeneräisyys voi silti ottaa joskus kupoliin aika rankasti.


¹En juo kahvia tai polta (muuta kuin harhaoppisia), joten kyseessä on taiteellisen vapauden nimiin menevä ilmaisu

(Kuva: Eugène Delacroix: La liberté guidant le peuple)

Hang on to Your IQ

Sain tuttavaltani linkin animaatioon, jonka löydätte¹ vaikka täältä, ja siihen liittyvän teorian, joka on luettavissa ainakin täällä. Ennen kuin paljastelen itseäni (valitettavasti vain "tuloksieni" osalta), kannattanee käydä vilkaisemassa kuvaa, jos haluaa yrittää testata tuolla itseäänkin.

Ja sitten siihen tulokseen: typyhän pyöri aluksi sitkeästi tasan yhteen suuntaan, myötäpäivään. Vaikka hampaat irvessä sain neitiä lopulta kontrolloitua mieleni mukaan (mihin tietysti pyrin myös oikeassa elämässä), jäi alkuperäinen tilanne ja varsinkin sen selitys hämäämään. Jos tuota varsin yksioikoista tulkintaa uskoisi, minä käyttäisin enemmän aivojeni oikeaa puoliskoa, ja siis olisin enemmän tunteiden ja mielikuvituksen kuin logiikan ja faktojen varassa. Lisäksi arvostaisin enemmän riskejä kuin tuttua ja turvallista.

Lienee turha sanoa, että mielestäni koko tuon aivoselityksen on oltava kauheaa tuubaa.


¹Teeskentelen sitkeästi, että minulla on useita lukijoita

Every Day Is Exactly the Same

Keskustelin erään tuttavan kanssa hiljattain ja hän kysyi minulta, kuinka spontaani olen. Ehkä kaiken oleellisen vastauksesta kertoo jo se, että minun piti miettiä sitä minuuttitolkulla ennen kuin uskalsin ottaa asiaan kantaa.

Pidän rutiineista. Minusta on mukavaa, kun asiat pysyvät paikoillaan ja tietää, miten ja koska voi mennä minnekin. Pidän siitä, että asioihin voi luottaa. Lopulta kyse lienee kaikenlaisen stressin minimoinnista. Etenkin tiukkojen aikataulujen edessä teen mieluummin tuntikaupalla valmisteluja etukäteen kuin panikoin ennen H-hetkeä sitä, ehdinkö ajoissa. Ehkä olen järjestelmällinen, ehkä vain tappavan tylsä.

Ainakin tietyt rutiinini voi nähdä melko (tai liian) pitkälle vietynä järkeilynä. Herätin äskettäin hilpeyttä kertomalla ystävälleni arkipäivien aamutoimistani ja niiden suunnitelmallisuudesta. Minusta on kuitenkin loogista ja aivan täysjärkistä esimerkiksi aloittaa aamu suihkulla myös siitä syystä, että tällöin hiuksilla on aikaa kuivua mahdollisimman pitkään ennen niiden lopullista kuivaamista. ("Myös siitä syystä" siksi, että pääsyy on suihkun tehokas herättävä vaikutus. Se tosin kuulostaa varmaan useimmista aivan järkevältä eikä herätä edes hilpeyttä.) Minusta on myös selkeitä syitä pestä hampaat ja pukeutua vasta aamupalan jälkeen, mutta tietysti ennen ehostautumista (mikä minun kohdallani tarkoittaa tietysti hiusten kurittamista haluttuun kampaukseen). Siinä ei ole mitään huvittavaa. On hankalaa olla väärin ymmärretty arkipäivän nero. Puuh.

Toki pidän myös miellyttävistä yllätyksistä. Suurin osa yllätyksistä ei vain ole miellyttäviä. Joskus myös rikon tarkoituksella rutiineja tunteakseni hetken itseni vapaammaksi ja tuulen tuiverruksen hiuksissani. Kyse on kuitenkin enemmän poikkeuksista kuin vallitsevasta elämäntyylistä. Ymmärrän myös, että vain muutoksen kautta voimme löytää jotain uutta. Olen kuitenkin siinä määrin kontrollifriikki, että haluaisin pystyä vaikuttamaan siihen, mikä muuttuu ja milloin. Tietysti olen jo oppinut hyväksymään sen, että maailma ei vain toimi niin.

Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin siitä. Minusta maailmassa on se hankala vika, että se ei pyöri vain minun käskystäni. Jos uskoisin takuun olevan yhä voimassa, haluaisin vaihtaa koko riesan toimivampaan kappaleeseen.

(Kuva: Gustave Dorén kuvitusta Poen Korppiin)