The Chemicals Between Us

Olen tässä kahvi- ja tupakkataukojen¹ välissä miettinyt hieman vapauden syvintä olemusta. "Syvin" tosin tarkoittaa tässä ehkä kahluualtaan matalaa päätä, kun en ole filosofiaa edes lukion oppimäärän vertaa harrastanut, ja muutenkin koko ajatus on muotoutunut lähinnä muutaman promillen humalaa vastaavassa väsymystilassa. Tämä ikään kuin varoituksen sanana vakavista filosofisista keskusteluista pitäville mainittakoon. Ehkä on turvallisinta ajatella, ettei tällä ole filosofian kanssa mitään tekemistä. Ja jos en kohta pääse asiaan, ei tällä taida olla mitään tekemistä minkään muunkaan kanssa...

Ajattelin vapautta jotenkin siltä kannalta, että se voisi olla ihmisen omaehtoista päätäntävaltaa, jota ulkoiset seikat eivät rajaa tai sanele. (Mikäli tällainen määritelmä vapaudelle kuulostaa kovin oudolta, kuvitelkaa sen tilalle joku toinen sana - joku sellainen, jolle ei sanakirjassanne vielä ole selitystä.) Voidaan kai kuitenkin ajatella, että kaikki ihmisen tiedossa olevat asiat vaikuttavat häneen jotenkin, vaikka sitten äärimmäisen pienessä määrin? Ihminen voi toki nämä asiat tiedostaen hallita pitkällekin sitä, kuinka paljon antaa niiden vaikuttaa, mutta tuskin kokonaan. Jos ajatusta jatketaan pitemmälle ja otetaan huomioon myös välilliset vaikutukset, päästänkin varmaan "kaikki vaikuttaa kaikkeen" -maailmankuvaan, mutta ehkä jätän sen käsittelyn nyt sikseen, tai jaarittelustani ei tule ikinä loppua.

Jos tällainen vaikutus nyt sattuisi olemaan olemassa, niin voiko ihminen lopulta olla täysin vapaa mistään, minkä olemassaolosta hän on tietoinen? Voiko ihmisen oma vaikutus toiseen lakata tyystin vain siten, että hän lakkaa täysin olemasta (mikä lienee pitkälti mahdotonta, kun muistikuvat yms. hötöt otetaan laskuihin mukaan)? Voidaanko tästä siis päätellä, että toiselle voi tarjota suurimman (käytännössä) mahdollisen vapauden vain häviämällä tämän elämästä täysin? Minulla ei ole aavistustakaan, mutta jotenkin loogiselta tuo kuulostaisi. Logiikka (matemaattisen sellaisen perusteita lukuun ottamatta) ei tosin ole ehkä ikinä ollut vahva alueeni, joten en väitä olevani oikeassa.

Ehkä asiaa voi miettiä myös negaation (joka muuten sekin on minulle tuttu siis lähinnä matemaattisista yhteyksistä) kautta. Jos kaikki tiedossamme oleva rajaa omaa vapauttamme, missä vaiheessa mennään vakavamman vapaudenriiston puolelle? Minulle tulevat mieleen ainakin tilanteet, joissa joutuu käytännössä odottamaan toisten ihmisten toimintaa voidakseen "edetä" (ja varmaan vastavuoroisesti myös tilanteet, joissa muut odottavat omaa tulosta). Kaipa niin taloudelliset kuin palveluksiinkin perustuvat velkatilanteet voisi myös nähdä vapautta rajoittavina. Silloin voisi kai sanoa, että (täyttä) vapautta ei ole missään, missä on keskeneräisiä asioita osapuolien välillä.

Omassa vapaudenkaipuussani ainakin minua vitharmittaakin yleensä joutua odottamaan jotakin taholta, johon olen sen takia pakotettu olemaan sidoksissa. Jokainen, joka on esimerkiksi työpaikan vaihdon jälkeen joutunut odottelemaan edellisen paikan palkkoja tai muita saamisiaan muutamia viikkoja tai jopa kuukausia, ymmärtänee tunteen. Uskon, etteivät entiset työantajat tai muut instanssit sido ihmisiä itseensä tarkoituksella tällä tavalla, mutta silti odottavan hermot saattavat joutua koetukselle. Enkä tarkoita nyt pientä odottelua, joka lienee väistämätöntä ja välttämätöntä kestettävää, vaan kuukausitolkulla venytettyä saamattomuutta ja passiivisuutta. Rasittavaa.

Vaikka maailmasta ei toki ikinä tulekaan valmista, asioiden keskeneräisyys voi silti ottaa joskus kupoliin aika rankasti.


¹En juo kahvia tai polta (muuta kuin harhaoppisia), joten kyseessä on taiteellisen vapauden nimiin menevä ilmaisu

(Kuva: Eugène Delacroix: La liberté guidant le peuple)