Sain työtoveriltani linkin erääseen omalla tavallaan aika hätkähdyttävään uutiseen. (Tästä eteenpäin oletan, että seuraatte linkkiä kiltisti ja käytte lukemassa uutisen. Jos ette, niin loppu tästä tekstistä ei välttämättä ole kovinkaan selkeä.)
Reaktioni heittelivät lievästä epäuskoisuudesta huvittuneisuuteen lukiessani oikeusjutusta ja "laittomasta kotietsinnästä". Toisaalta oli kuitenkin pakko vakavoitua; vaikka "varastetut" tavarat virtuaalisia olivatkin, niihin liittyi myös oikea, reaalimaailman raha. Ja sekös jos mikä tekee tapahtuneesta merkittävää ja vakavaa.
Oikeusopillisesti tilanne on tietenkin aika kutkuttava. Oli virtuaalitavaroiden tarpeellisuudesta tai edes järkevyydestä mitä mieltä tahansa, ihmiset ilmeisesti sellaisia kuitenkin tahtovat. Ja vaikka sellaisia olisi aluksi vaikea mieltää miksikään, mitä voisi vakavalla naamalla väittää voitavan oikeusopillisessa mielessä varastaa, voi alkaa miettiä virtuaaliesineiden suhdetta verkosta ostettaviin yksinkertaisiin palveluihin, kännyköiden taustakuvista ja soittoäänistä nyt puhumattakaan. Niillekin on omat "maallisissa" oikeusistuimissa pätevät lakinsa esimerkiksi tekijänoikeuksien osalta, samoin kuin digitaalisille(kin) kuville. Odotan uteliaana, joskaan en henkeäni pidätellen, tapauksessa tehtäviä päätöksiä.
Huomattavasti mielenkiintoisempaa pohdittavaa on mielestäni kuitenkin se, miksi ihmeessä joku on valmis maksamaan oikeaa rahaa virtuaalisista esineistä, joilla voi ehkä "leikkiä" Second Lifessa tai muussa vastaavassa keinotekoisessa ympäristössä. Minun on sitä jotenkin vaikea hahmottaa, mutta voin yrittää arvailla syitä.
Kuten nimi kertoo, Second Life tarjoaa ihmisille (ilmeisesti) mahdollisuuden elää toista elämää - sellaista, jossa omaa päätösvaltaa on ehkä enemmän kuin omassa oikeassa elämässä. Ympäristö voi tarjota mahdollisuuden tehdä kaikkia niitä asioita, joita on aina halunnut tehdä, mutta joita ei ajan, rahan tai päättäväisyyden puutteen takia ole tehnyt reaalimaailmassa. Tämä ajatus tasapainottelee mielessäni jossain säälittävän ja lohduttavan välimaastossa. Toisaalta minusta on sääli, että ihmisillä on (jälleen: ilmeisesti) niin paljon reaalimaailmassa toteutumattomia toiveita ja haluja, että heillä on tarve ja halu toteuttaa niitä edes virtuaalisesti. Ilkeästi voisi todeta, että ihmiset ehkä vain kompensoivat saamattomuuttaan toteuttamalla unelmiaan siellä, missä vaivannäön aita on tosimaailman aitoja matalampi. (Tosin en totea, sillä en tietenkään ole ilkeä ihminen.) Toisaalta taas voi pohtia sitä, onko virtuaalinen kokemus merkitykseltään jotenkin huonompi tai laimempi kuin reaalielämässä koettu. Samaan adrenaliiniin tai dopamiiniin se ihmisen kehossa todennäköisesti vaikuttaa. Ja mikäli ihminen voi virtuaalisessa ympäristössä kokea jotain, joka reaalimaailmassa on kertakaikkiaan mahdotonta (vaikkapa liikuntakyvyttömyyden takia), eikö se ole vain hyvä ja onnellinen asia? Muutenkin fyysisten kynnysten poistaminen saattaa helpottaa ainakin jonkinlaisen onnen saavuttamista ja varmaan ilahduttaa post-/transhumanismista kiinnostuneita.
Onko virtuaalinen onni siis "tavallista" onnea huonompaa, parempaa tai yhtä arvokasta? (Tai onko niiden vertailussa edes järkeä?)
P.S. Harkitsin vakavasti kirjoittavani Me naiset -lehdestä lukemastani (ei, en ole tilaaja vaan luin toisen ihmisen lehteä) artikkelista, tai paremminkin sen aiheesta: amerikkalaisista siveystanssiaisista. Lopulta päätin kuitenkin olla kirjoittamatta. Ehkä voitte itse käydä kuitenkin vilkaisemassa, mistä on kyse, ja reagoida sitten asianmukaisesti - miten se sitten onkaan.
(Kuva: tuntematon: Allegory of the Vanity of Earthly Things)
keskiviikko 31. lokakuuta 2007
Fake Plastic Trees
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ja mikä tuossa on ärsyttävintä, että ensimmäinen reaktio oli mielestäni terve: mitä käsittämätöntä sontaa koko touhu, mutta sitten alan taas ymmärtää hirveästi, näköjään sama ajatuskulku kävi kuin sinulla. Ja sitten ei jää muuta kuin kohauttaa olkiaan että kaikkea sitä on.
Me totumme, tai eipäs yleistetä, minä totun kaikkeen niin nopeasti. Ei, tarkkaan ottaen, minusta tuntuu, että minun on totuttava kaikkeen silmänräpäyksessä, koska maailma on pullollaan kaikkea hölmöä, ärsyttävää, suututtavaa, epäoikeudenmukaista ja ties mitä. Jos joka ainoaa päivän aikana eteentulevaa jäisi pohtimaan ja ärsyyntymään, ei muuta ehtisi tehdä. On vain opittava jotain teflonasennetta ja tyyneyttä, who cares, ei ole minun juttuni. Maailmanparantajan pää sairastuu parannettavan paljoudesta.
Mitä tulee toiseen linkkiin, niin, tuota, huh huh! Voi ällö.
En tiedä, onko tuo ensimmäinen reaktio sen terveempi tai oikeampi kuin perässä tulevatkaan. Ainakin mikäli aihe on edes etäisesti kiinnostava, kannattaakin varmasti yrittää pyöritellä asiaa hieman ympäri ja yrittää nähdä siitä mahdollisimman hyvä kokonaiskuva. Jos sitten päätyy olankohautuksiin, voi ainakin rauhallisella mielellä tietää, että välinpitämättömyys on harkittua eikä ole tuominnut asiaa vain oman laiskuuden tai ennakkoluulojen takia. Ahdasmielisyys kun tuntuu usein olevan seurausta nimenomaan siitä, ettei kiinnostus tai halu riitä edes asian tutkimiseen ennen sen tuomitsemista.
Ymmärrän kyllä toisaalta senkin, että lähes mitä tahansa asiaa riittävän kauan pohdittuaan siitä voi alkaa innostua ihan syötteen määrän takia ja ikään kuin sitä kautta hukata oman harkintansa. (En nyt tiedä, osaanko selittää tuota asiaa lainkaan, kun tuo kirjoittamani ei edes minusta kuulosta mitenkään vakuuttavalta, mutta jokin tuonkaltainen ajatus minulla joka tapauksessa on.) Tavallaan siis aivopestä itsensä. Hmm. Kuulostaapa muuten typerältä.
Tuo teflonpintaisuus on mielenkiintoinen aihe. Itse olen "arvostellut" muutamia ihmisiä sellaisesta ja hyvin pian sen jälkeen suositellut sitä jollekin. Joskus lienee vaikea sanoa, koska asenne on itsekästä välinpitämättömyyttä ja koska tervettä priorisointia oman rajallisen kapasiteetin takia. Siitä olen aivan samaa mieltä, että kaikesta ei voi yrittää huolehtia, tai sairastuu itse. Arvo Ylppö on nimennyt elämänsä yhdeksi johtotähdeksi ajatuksen: "Kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen." Uskon olevani samaa mieltä, ja olenkin yrittänyt oppia unohtamaan enemmän (joskus oikein hampaat irveessä).
Vaikka en sitä ajatellutkaan laittaessani tuon toisen linkin mukaan kirjoitukseen, tämä sama reaktioiden heittely sopii kyllä aika hyvin senkin käsittelyyn. Lopputulos tosin saattaa olla aika lailla selkeämpi ja jyrkempi.
Heitteli reaktiot tosiaan toisenkin linkin kohdalla- ajattelin hetken jopa, että onhan se jotenkin eheyttävää että tyttö saa kokea olevansa elämänsä tärkeimmän miehen ehdottomasti hyväksymä, mutta oli se sittenkin hiukan liikaa. Noin pari tonnia liikaa. Love and cherish, valat ja kaikki, yök. Tulee väistämättä ihan pervoja mieleen.
Minäkin mietin noiden tanssiaisten kohdalla sitä, että toisaalta niiden motiivi on kai pitkälti kuitenkin se, että vanhemmat haluavat suojella lapsiaan nykymaailmassa joka puolelta pursuavalta seksiltä ja siihen liittyviltä "odotuksilta" ja ajattelevat varmaan kyllä lastensa parasta. Omaan ajattelutapaan ei toisaalta oikein sovi se näkemys, että Oikea Tapa kasvattaa lapset löytyy Raamatusta ja siitä pidetään kiinni, kävi mitä kävi. Ja tietysti noiden nuorten tyttöjen elämä tuntuu miesten vallan alla elämistä; isän sanaa totellaan ja kuunnellaan, kunnes joskus aviomies ottaa omien siipiensä alle.
Vaikka itse sika olenkin, ei tuo kuulosta oikein hyvältä. Orja on orja, vaikka saisikin (silloin tällöin) prinsessan kohtelua.
Lähetä kommentti