Fake Plastic Trees

Sain työtoveriltani linkin erääseen omalla tavallaan aika hätkähdyttävään uutiseen. (Tästä eteenpäin oletan, että seuraatte linkkiä kiltisti ja käytte lukemassa uutisen. Jos ette, niin loppu tästä tekstistä ei välttämättä ole kovinkaan selkeä.)

Reaktioni heittelivät lievästä epäuskoisuudesta huvittuneisuuteen lukiessani oikeusjutusta ja "laittomasta kotietsinnästä". Toisaalta oli kuitenkin pakko vakavoitua; vaikka "varastetut" tavarat virtuaalisia olivatkin, niihin liittyi myös oikea, reaalimaailman raha. Ja sekös jos mikä tekee tapahtuneesta merkittävää ja vakavaa.

Oikeusopillisesti tilanne on tietenkin aika kutkuttava. Oli virtuaalitavaroiden tarpeellisuudesta tai edes järkevyydestä mitä mieltä tahansa, ihmiset ilmeisesti sellaisia kuitenkin tahtovat. Ja vaikka sellaisia olisi aluksi vaikea mieltää miksikään, mitä voisi vakavalla naamalla väittää voitavan oikeusopillisessa mielessä varastaa, voi alkaa miettiä virtuaaliesineiden suhdetta verkosta ostettaviin yksinkertaisiin palveluihin, kännyköiden taustakuvista ja soittoäänistä nyt puhumattakaan. Niillekin on omat "maallisissa" oikeusistuimissa pätevät lakinsa esimerkiksi tekijänoikeuksien osalta, samoin kuin digitaalisille(kin) kuville. Odotan uteliaana, joskaan en henkeäni pidätellen, tapauksessa tehtäviä päätöksiä.

Huomattavasti mielenkiintoisempaa pohdittavaa on mielestäni kuitenkin se, miksi ihmeessä joku on valmis maksamaan oikeaa rahaa virtuaalisista esineistä, joilla voi ehkä "leikkiä" Second Lifessa tai muussa vastaavassa keinotekoisessa ympäristössä. Minun on sitä jotenkin vaikea hahmottaa, mutta voin yrittää arvailla syitä.

Kuten nimi kertoo, Second Life tarjoaa ihmisille (ilmeisesti) mahdollisuuden elää toista elämää - sellaista, jossa omaa päätösvaltaa on ehkä enemmän kuin omassa oikeassa elämässä. Ympäristö voi tarjota mahdollisuuden tehdä kaikkia niitä asioita, joita on aina halunnut tehdä, mutta joita ei ajan, rahan tai päättäväisyyden puutteen takia ole tehnyt reaalimaailmassa. Tämä ajatus tasapainottelee mielessäni jossain säälittävän ja lohduttavan välimaastossa. Toisaalta minusta on sääli, että ihmisillä on (jälleen: ilmeisesti) niin paljon reaalimaailmassa toteutumattomia toiveita ja haluja, että heillä on tarve ja halu toteuttaa niitä edes virtuaalisesti. Ilkeästi voisi todeta, että ihmiset ehkä vain kompensoivat saamattomuuttaan toteuttamalla unelmiaan siellä, missä vaivannäön aita on tosimaailman aitoja matalampi. (Tosin en totea, sillä en tietenkään ole ilkeä ihminen.) Toisaalta taas voi pohtia sitä, onko virtuaalinen kokemus merkitykseltään jotenkin huonompi tai laimempi kuin reaalielämässä koettu. Samaan adrenaliiniin tai dopamiiniin se ihmisen kehossa todennäköisesti vaikuttaa. Ja mikäli ihminen voi virtuaalisessa ympäristössä kokea jotain, joka reaalimaailmassa on kertakaikkiaan mahdotonta (vaikkapa liikuntakyvyttömyyden takia), eikö se ole vain hyvä ja onnellinen asia? Muutenkin fyysisten kynnysten poistaminen saattaa helpottaa ainakin jonkinlaisen onnen saavuttamista ja varmaan ilahduttaa post-/transhumanismista kiinnostuneita.

Onko virtuaalinen onni siis "tavallista" onnea huonompaa, parempaa tai yhtä arvokasta? (Tai onko niiden vertailussa edes järkeä?)


P.S. Harkitsin vakavasti kirjoittavani Me naiset -lehdestä lukemastani (ei, en ole tilaaja vaan luin toisen ihmisen lehteä) artikkelista, tai paremminkin sen aiheesta: amerikkalaisista siveystanssiaisista. Lopulta päätin kuitenkin olla kirjoittamatta. Ehkä voitte itse käydä kuitenkin vilkaisemassa, mistä on kyse, ja reagoida sitten asianmukaisesti - miten se sitten onkaan.

(Kuva: tuntematon: Allegory of the Vanity of Earthly Things)