Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 30. tammikuuta 2008

And we would go on as though nothing was wrong

Eduskunnassa kuohuu ja kuplii taas — kuten aina. Sarjan viime jaksossahan Sergein ja Ibrahimin avioton lapsi tuli julki, ja Katariina-Einari paljastui itsensä siskoksi, eikä siis voinutkaan mennä naimisiin keskenään. Tämän viikon jaksossa selviää kaikille yllättävänä käänteenä, että tuon demokratialle merkittävän ja pyhän talon käytävillä kähmitään ilmeisesti muutakin kuin seuraavan vaalikauden virkoja.

Hesarin toimittaja Tanja Aitamurto on kirjoittanut aiheesta parikin artikkelia. Parhainta mahdollista kansalaisjournalismin tapaa ja yleisönosastoilla mesoavan happaman sitruunan luontoa noudattaen unohdan nyt hetkeksi lähdekritiikin ja oletan, että Aitamurto on kirjoittanut jutut täysin objektiivisesti eikä hänellä ole kynänsä varressa ainakaan minkäänlaista poliittista agendaa.

Artikkeleista toisessa kerrotaan, minkälaista käytöstä syytösten takana on havaittu. Totisesti minä sanon teille, parhaat juttuun päässeet eduskunnan miespuoliset edustajat: v*tun idiootit.

Onneksi käytös on kuitenkin täysin loogisesti perusteltavissa, ja etenkin kokonaan kiistettävissä, kuten artikkeleista ensin ilmestynyt osoittaa. Lainaan oheen haastateltujen ns. ääripäät.


"Totta kai katson kaunista naista, joka kävelee ohi. Ja viljelen suoraa pohjalaista huumoria; niitä vitsejä, joita kaduilla ja toreilla liikkuu", keskustan kansanedustaja Pekka Vilkuna, 58, sanoo. Hänen mielestään siitä ei pidä loukkaantua, eikä hän ymmärrä, että joku kokee sen häiritsevänä.

On hyvä, että Pekassa on miestä tunnustaa, että jotain ehkä tulee joskus sanottua. Toivon mukaan Peksu (saanhan kutsua sinua Peksuksi, saanhan?) ei myöskään loukkaantuisi, jos kutsuisin häntä vaikkapa munattomaksi läskiksi. Sehän olisi vain suoraa pääkaupunkiseutulaista huumoria, enkä ymmärrä, että hän kokisi sen häiritsevänä. (Täytyy kuitenkin korostaa, että en kutsu Vilkunaa miksikään, sillä ensinnäkin se olisi rumaa, ja toiseksi, minulla ei ole aavistustakaan, miltä hän edes näyttää.)


Pekka Vilkuna uskoo tietävänsä, miksi naiset syyttävät miehiä sopimattomasta käytöksestä: "Se on tämän päivän muotia."

Hän neuvoo naisia nauramaan juttujen mukana. "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa."

Kerronko, Peksuseni, kenen kannattaisi miettiä uudelleen ammatinvalintaansa? Jos tuhtia eläkettä ei vielä ole varmistettu, kannattaa miettiminen myös ajoittaa ajalle ennen tulevia eduskuntavaaleja. Eräs nimeltämainitsematon Keskustan kansanedustaja kun ei siellä taida enää seuraavalla kaudella istua, elleivät nukkuvat hughhefnerit lähde uurnille oikein joukolla.

Haastateltujen joukkoon mahtuu onneksi myös yksi ilahduttava poikkeus, joka antaa vielä pientä uskoa siihen, että Nooa ei turhaan ottanut arkkiinsa yhtä paria myös kansanedustajia:


Kokoomuksen Tapani Mäkinen, 42, sanoo yllättyneensä siitä, että hänet nimetään joukkoon. "Mutta viesti täytyy ottaa vakavasti. Täytyy katsoa peiliin ja parantaa tapansa."

Ihan lohduksenne voin sanoa, rakkaat kalapuikkoviiksimiehet, että te ette ole yksin. Minä olen varmaankin aivan samanlainen kuolaava neandertal kuin tekin. Kyllä, minullakin on omat "noita munkkeja haluaisin päästä leipomaan" -hetkeni, ja minunkin täytyy kaivaa minihameeni alta kuolalappu kaulalleni, jos jossain hieman korkokenkä vilahtaa.

Minä vain olen jo joskus pienenä oppinut, että ajatuksissaan saa tehdä, mitä huvittaa, mutta teot ovat toinen juttu. Ja valitettavasti myös puheet ovat tekoja, kuten kansanedustajien pitäisi varmaan jo hyvin tietää.

(Kuva: Luca Giordano: Lucretian raiskaus)

keskiviikko 9. tammikuuta 2008

Oikeusmuumeilua

Nyt on aika hiljentyä vaihteeksi vakavan aiheen pariin, joten vastaan taas meemiin. Vaikka tämä ei alunperin meemi ollutkaan, siitä sellainen jo muualla muokkautui, joten minua ette voi syyttää mistään.

Paitsi tietysti siitä, että vastaan, vaikkei ole haastettu. (Sen sijaan Alcinoe ja Brim ovat oivallisia syyllisiä ja koko salajuonen takana.)

Otan siis kantaa omiin oikeuksiini omasta näkökulmastani. Aluksihan nämä eivät olleet kysymyksiä tai edes väitteitä vaan toteamuksia. Mutta voi kai sellaisiinkin vastata.


1. Minulla on oikeus pyytää haluamaani.

Miksi pyytää (kuitenkin turhaan), kun voi ottaa kysymättä?

2. Minulla on oikeus vastata kieltävästi pyyntöihin ja vaatimuksiin, joita en voi täyttää.

En yleensä kieltäydy vaan jätän vain pyynnöt huomiotta — riippumatta siitä, voisinko ne täyttää vai en.

3. Minulla on oikeus ilmaista kaikkia — sekä myönteisiä että kielteisiä — tunteitani.

Hellyttävää, että minulla oletetaan olevan myönteisiä tunteita. Kielteisiä kyllä ilmaisen, yleensä raskaan kartun kanssa.

4. Minulla on oikeus muuttaa mieleni.

Enhän minä sitä ikinä kokonaan muuta, mutta kerran vuodessa vaihdan öljyt ja hitaan sytytyksen tulpat.

5. Minulla on oikeus tehdä virheitä ja olla epätäydellinen.

Toivottavasti, sillä muuten olemassaoloni — sellaisena kuin sen tunnemme — on vakavasti uhattuna.

6. Minulla on oikeus toimia omien arvojeni ja moraalikäsitysteni mukaan.

Ehkä, mutta itse suosin arvotonta moraalittomuuttani.


7. Minulla on oikeus sanoa ei kaikelle, mihin en koe olevani valmis, mikä tuntuu vaaralliselta tai mikä loukkaa arvojani.

Ehdottomasti. (Lopetin lukemisen sanaan "kaikelle").

8. Minulla on oikeus päättää omien asioideni tärkeysjärjestyksestä.

Tietysti. Minä ensin (alkaen vähintä ponnistelua vaativista aktiviteeteista), muut sitten (jos sittenkään).

9. Minulla on oikeus olla vastaamatta muiden käytöksestä, teoista, tunteista tai ongelmista.

Höpöjä houriva Anthony de Mello vihjaili, että kukin ihminen on vastuussa omista tunteistaan. Minusta hän jätti asian puolitiehen, joten olen jatkanut näkemystä myös fyysisyyden puolelle. Älkää siis vinkuko, jos heitän teitä flyygelillä. Omapa on valintanne, jos päätätte tuntea kipua.

10. Minulla on oikeus odottaa muilta rehellisyyttä.

Ainakin ystäviltäni kyllä. Muuten riitautan heidän laskutuksensa.

11. Minulla on oikeus suuttua rakastamilleni ihmisille.

Mielikuvitusystäviä minulla oli viimeksi tarhassa, joten kohta ei ole oleellinen tai ajankohtainen.

12. Minulla on oikeus olla täysin oma itseni.

Toivottavasti. En haluaisi olla ainakaan naapurin karvainen mies. Hän vaikuttaa omituiselta hampuusilta.

13. Minulla on oikeus pelätä ja sanoa, että minua pelottaa.

Minulla on myös oikeus joutua rankan pilkan kohteeksi kuulantyöntökerhossani, mikäli niin teen.

14. Minulla on oikeus sanoa "en tiedä".

Kyllä, ja valehdella muutenkin.

15. Minulla on oikeus olla selittelemättä ja puolustelematta käytöstäni.

Varmasti, ja lisäksi nauraa ihmisille, jotka minulta selityksiä kyselevät.

16. Minulla on oikeus tehdä päätöksiä tunteitteni pohjalta.

Uhrien valinnassa kyllä, mutta itse toimenpiteiden suhteen suosin perinpohjaista järkeilyä parhaan tuloksen saavuttamiseksi.

17. Minulla on oikeus kaivata omaa tilaa ja aikaa.

Luonnollisesti, ja myös raivata niitä itselleni tarvittaessa moottorisahaa apuna käyttäen.

18. Minulla on oikeus olla leikillinen ja kevytmielinen.

Puhumattakaan oikeudesta olla leikkisän kevytkenkäinen.

19. Minulla on oikeus olla läheisiäni terveempi.

Toki, ja jos en ole, asiain tila on yleensä nopeasti korjattu.

20. Minulla on oikeus olla ympäristössä, jossa minua ei kohdella huonosti.

Samoin oikeus olla ympäristössä, jota kohtelen huonosti.

21. Minulla on oikeus saada ystäviä ja viihtyä ihmisten seurassa.

Luottokorttilaskuni perusteella olisi todellakin syytä.

22. Minulla on oikeus muuttua ja kasvaa.

Kenenkään ei tule minua estämän kasvattamasta kaljamahaa.

23. Minulla on oikeus siihen, että muut kunnioittavat tarpeitani ja toiveitani.

Ei muiden tietenkään tarvitse kunnioittaa tarpeitani ja toiveitani. Mutta muistuttaisin, että minulla on kirves enkä epäröi käyttää sitä.

24. Minulla on oikeus saada arvokasta ja kunnioittavaa kohtelua.

Kullekin ansioidensa mukaan — eli minulle kaikki ja muille loput.

25. Minulla on oikeus olla onnellinen.

En toki voi vaatia sellaista, mutta parhaani mukaan voin ainakin tehdä muiden olon yhtä onnettomaksi kuin omani.

Kiitoksia ja näkemiin tällä erää. Ensi jaksossa opetan teidät metsästämään perunoita maakuopilla ja karhunraudoilla.

lauantai 29. syyskuuta 2007

The Mark Has Been Made

Joskus lukiossa saimme luettavaksemme novellin, jossa mummo istuttaa viimeisinä päivinään kukkasen ruukkuun ja huolehtii siitä tunnollisesti loppuun(sa) saakka. Opettajamme kysyessä meiltä tunnilla syytä vanhan naisen toiminnalle minua fiksumpi luokkatoveri osasi kertoa, että tämä halusi jättää kuollessaan jotain jälkeensä - jonkin merkin siitä, että oli joskus ollut olemassa.

Itse en ole ikinä kaivannut mausoleumia tai pyramidia merkiksi elämästäni, tai edes toivonut saavani omaa pientä lehteä sukupuuhumme. Olisihan se silti jotenkin imartelevaa, jos olisi jättänyt itsestään jonkinlaisia merkkejä maailmaan, ja eläisi ainakin sanoissa tai ajatuksissa vielä, kun tuhkakin on jo tullut maaksi jälleen tai kadonnut tuulen mukana.


Not on sad Stygian shore, nor in clear sheen
Of far Elysian plain, shall we meet those
Among the dead whose pupils we have been,
Nor those great shades whom we have held as foes;
No meadow of asphodel our feet shall tread,
Nor shall we look each other in the face
To love or hate each other being dead,
Hoping some praise, or fearing some disgrace.
We shall not argue saying “’Twas thus” or “Thus,”
Our argument’s whole drift we shall forget;
Who’s right, who’s wrong, ’twill be all one to us;
We shall not even know that we have met.
Yet meet we shall, and part, and meet again,
Where dead men meet, on lips of living men.

  (Samuel Butler: Life After Death)

Lopulta koko postuumien jälkien merkitys on kuitenkin hieman kyseenalainen. Oleellisempia ovat varmaankin jäljet, joita jätämme ja joiden vaikutukset näemme jo eläessämme. Kun mietin omaa elämääni, huomaan jättämieni jälkien olevan minulle kovin tärkeitä. En kuitenkaan ihaile kuviani lehdissä tai nimeäni matrikkeleissa vaan mietin jälkiä, joita olen jättänyt itsestäni muihin ihmisiin.

Muistan yhä elävästi, kuinka yli kymmenen vuotta sitten eräs kirja menetti kantensa siksi, että sen joltakin sivulta löytyi kaimani nimi. Sama brutaali kirjanmutiloija oli myös joskus minulle äkäinen (joskin leikillään) siitä, mitä "minä" olin tehnyt hänen unessaan. En vieläkään tiedä, mitä se oli, mutta kuulemma jotakin mustasukkaisuutta aiheuttavaa.

Olen imarreltu siitä, että herätin toisessa ihmisessä tuollaisia reaktioita. Toisaalta tunnen olevani varsin itsekäs ja tunnen syyllisyyttä tuosta "ylpeydestäni". Nuo mainitsemani reaktiot kun ovat oikeastaan negatiivisia, ja silti muistot niistä tuntuvat jollain tavalla lämmittäviltä vielä näin monen vuodenkin jälkeen. Onko kyseessä ollut valta, jota minulla on ollut toiseen ihmiseen? Useinhan vallalla tarkoitetaan juuri sitä, että saa toisen tekemään jotain, mitä tämä ei haluaisi tehdä. Puolustuksekseni minun on tosin sanottava, että kumpaakaan yllämainituista teoista en ollut toivonut aiheuttavani, joten vallankäyttöni ei ainakaan ollut tahallista.

Ehkä oikeastaan merkittävämpi kysymys on se, miksi muihin jättämäni jäljet ovat minulle niin rakkaita. Olenko metsässä kaatuva puu, josta ei lähde ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa? Haenko toisten hyväksyntää ja/tai huomiota, jota ilman en ehkä merkitse mitään? Onko oma olemassaoloni jopa riippuvaista siitä, että minut havaitaan? Elänkö ehkä muiden kautta?

Oli miten oli, toivon voivani tuntea jonkinlaista ylpeyttä jättämistäni jäljistä jatkossa(kin). Voin vain toivoa, että mahdollisimman harvat niistä olisivat arpia.

(Kuva: Antonio de Pereda: El sueño del caballero)