Finland Red, Egypt White

Brim kirjoitti mielestäni aika osuvan kirjoituksen ihmisten arvomaailmasta ja sen tulkinnasta. Edellisessä viestissäni mainitsemani, bittitaivaan monsuunituuliin hävinneen kirjoitukseni oli tarkoitus sivuta hieman samaa asiaa, joskaan ei kovinkaan poliittisessa kontekstissa. Peitän perimmäisen ajatukseni nyt politiikan kaapuun ja heitän sen julkisesti susien syötäväksi ja murmeleiden haukuttavaksi.

Poliittisesti varsin yleinen mielipide tuntuu olevan, että ihmisten suvaitsevaisuus kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän vasemmalla he ovat. Minä olen aika lailla eri mieltä. Oman, hyvin rajallisen kokemukseni perusteella kaikkein ahdasmielisimmät yksilöt kun tuntuvat löytyvän itse asiassa äärivasemmalta.

En halua suinkaan vähätellä esimerkiksi oikeistolle valitettavan tyypillisen oloista ulkomaalaisvastaisuutta — joka ei tietenkään kohdistu kuin tietyistä kulttuureista tuleviin, kun toiset ulkomaalaiset ovat heidän mielestään pelkästään symppiksiä. Äärioikeiston nimiin menee ensimmäinen sija myös kaikkein ikävimmän (muka-)poliittisen toiminnan, eli fyysisen väkivallan, käytössä. Kun suu vaahdossa mesoavien nahkapäiden kartut heiluvat yöllisissä kaupungeissa, aika harvoin asialla ovat punavihreät aktivistit.

Jos kotimaiset leikkianarkistit lasketaan vasemmiston riveihin, niin eipä silläkään suunnalla kovin rauhanomaisissa keinoissa kuitenkaan pysytä. Siinä ikkunaa hajoaa ja taksia kaatuu, kun "otetaan tilaa haltuun" palestiinalaishuivit lärvien peittona. Lisäksi ihan rivivasemmistolaistenkin suvaitsevaisuus tuntuu tarkoittavan sitä, että suvaitaan avoimin sydämin aivan kaikkia — olettaen, että he ovat asioista täsmälleen samaa mieltä kuin itse ollaan. Omasta linjasta poikkeavat ovatkin sitten vapaata riistaa minkälaisten tahansa syytösten kohteiksi. Mustetyyny jos toinenkin ehtii kulua loppuun ennen kuin kaikkien vääräuskoisten tahojen — joita on väestöstä ehkä n. 98% — otsaan on saatu rasistin, riistokapitalistin tai muuten vain itsekkään syöttöporsaan leima.

Olenkin tullut tieteellisen analyysini (jota myös nopanheitoksi kutsutaan) perusteella tulokseen, että poliittisella kentällä suvaitsevaisuuden määrä taitaa noudatella yhteen suuntaan kallistuvan viivan sijasta Gaussin käyrää. Molemmissa ääripäissä oman agendan täytteeksi riittää järkeä, faktoja ja asia-argumentteja niin vähän, että loput tilasta täytetään tunnepitoisella pyhällä vihalla. Valitettavasti joskus on aika hankala erottaa, minkälainen poliittinen taho osuu tuon mainitun käyrän keskustaan (ja tuon sanan kirjoitan tässä yhteydessä ehdottomasti pienellä k-kirjaimella).

Toki tämän johtopäätökseni voi nähdä suorana seurauksena siitäkin, että minua ei kiinnosta juuri mikään poliittinen agenda ja kaikenlainen aatteen palo näkyy minulle lähinnä faktoja karttavana "ydinvoima on paha asia, koska kuutit ovat niin söpöjä" -ventilaationa.

(Kuva: Peter F. Rothermel: US Senate A.D. 1850)

All Cats Are Grey

Sain lopultakin luettua loppuun kirjan, jota olen lukenut parin kuukauden ajan työmatkoillani bussissa istuen. Kirja oli Rosemarie Putnam Tongin Feminist Thought: A More Comprehensive Introduction, joka tietääkseni kuuluu esimerkiksi naistutkimuksen opintojen kirjallisuuteen. Se herätti paljon ajatuksia, jotka vaihtelivat pienistä ymmärryksen hetkistä melkoiseen turhautumiseen saakka.

Voin suoraan tunnustaa, että feminismin suhteen olen melkoinen ummikko, vaikka uskon esimerkiksi tasa-arvoa kannattavanikin vahvasti. Sikäli olikin aika silmät avaavaa lukea johdantoja feminismin laajaan kenttään ja havaita, kuinka paljon "aatteen" sisälläkin on erilaisia - keskenään kovinkin ristiriitaisia - koulukuntia. (Voin tosin myös sanoa, että olen toki aiheesta keskustellut aiemminkin, osin myös juuri kyseisen kirjan antia koskien.) Oli myös mielenkiintoista lukea tulkintoja siitä, mikä kaikki erilaisten feministien mielestä liittyy tai on linkittynyt feminismiin. Uskon myös saaneeni ainakin joitakin vihjeitä vastauksista, joita kirjasta lähdin etsimään.

Toisaalta kirjaa lukiessa tuli mieleen, että joko kirjassa esitetyt skenaariot eivät oikein istu 2000-luvun Suomeen (mikä historiaosuuden kohdalla on tietenkin aivan luonnollista) tai sitten allekirjoittanut on patriarkaalisen yhteiskunnan aivopesemä tavalla, jota ei yhdellä kirjalla kumota. Suoraan sanottuna ärsytyskynnys ylittyi monta kertaa lukiessani, mitä "miehet" ovat ja tekevät. Näin siitäkin huolimatta, että jo miesten ja naisten erilaisuuden korostaminen on yksi feminismin eri koulukuntien välisistä kiistakapuloista. Kieltämättä tunne kuitenkin sai ajattelemaan, miltä naisista täytyy tuntua kovin usein, kun naiseus tai naiset leimataan miesten (tai koko yhteiskunnan) puolelta tietynlaisiksi, eivätkä he yksilötasolla koe sopivansa tarjottuun muottiin.

Mieleeni tuli myös Birdyn yli viisi vuotta vanha kirjoitus, jossa sukupuoli on minusta maalattu vähän liian isolla ja vääränvärisellä pensselillä ainakin osittain sukupuolen oman edustajan toimesta. Itse en ole Schwanitzin kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, kuinka paljon tuosta tekstistä perustuu kirjaan ja kuinka paljon bloggaajan omaan tulkintaan. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Birdykään ei tietääkseni ajattele enää noin synkästi. Jos kirjoitus olisi tuoreempi, hyppisin täällä todennäköisesti tasajalkaa huutamassa: "Ei se noin mene!"

Vaikka on varmasti ihmisiä, jotka pitäisivät tätä naurettavana juuri minun kirjoittamanani, kirjoitan sen silti: minusta ihmisiin tulisi suhtautua ensisijaisesti ihmisinä eikä tietyn sukupuolen edustajina. En voi kyllä väittää eläväni tässä(kään) asiassa niin kuin saarnaan, mutta yritän niin tehdä (hetkittäin enemmän, hetkittäin vähemmän). Enkä mielestäni todellakaan yritä kohdella naisia miehiä huonommin, enkä uskoakseni syyllisty lasikattojen tai hyvävelikerhojen aktiiviseen ylläpitoonkaan. Passiiviseen ylläpitoon saatan osallistuakin, kun en barrikaadeille nouse.

Yritän myös arvottaa muiden ihmisten tekemisiä yleensä riippumatta heidän sukupuolestaan; minusta esimerkiksi perheväkivalta on ehdottoman tuomittavaa täysin riippumatta siitä, onko siihen syyllistyvä mies vai nainen. Tiedän, että miehet syyllistyvät siihen enemmän ja jälki on niin päin ehkä usein tuhoisampaa, mutta teon hyväksyttävyyteen se ei vaikuta. Mielestäni oman sukupuolen käyttö oikeutuksena ikäviin tekoihin on myös alhaista. Minulle on aivan sama, esittävätkö ihmiset oman kusipäisyytensä (pardon my French) perusteluksi oman sukupuolensa "saavutetun ja ansaitun aseman" tai "vapautustaistelun". Se on silti kusipäisyyttä, ja sukupuolen taakse piiloutuminen ei sitä minun silmissäni muuksi muuta.

En tiedä, johtuuko aiheen minussa aiheuttama kiihtymys lopulta siitä, että (myös) miehiä käsitellään esimerkiksi tiettyjen Tongin kirjassa mainittujen feministien taholta mielestäni liiallisen ankarasti ja monet miehet ovat minusta oikeasti esitettyä "parempia ihmisiä" (minä itse tietysti mukaan luettuna) vai siitä, että kalikka on oikeasti nyt kalahtanut koiraan pahemman kerran. Älähdän joka tapauksessa.

(Kuva: Gustave Doré: Andromeda)