For What It's Worth

Tässä hiljattain erään poliittisen ja ehkä muunkinlaisen elimen eräät edustajat pohtivat erään verkossa tapahtuvan ilmaisumuodon ilmentymien jonkinlaista "hallintaa". Ideana oli mm. se, että kyseisen elimen jokin alielin voisi arvostella noita ilmentymiä ja sitten kertoa tyhmemmille, mitkä niistä ovat hyviä ja missä on vain vääriä mielipiteitä.

Ihan puhtaasta kunnioituksesta moisen ajatuksen erinomaisuutta ja nerokkuutta kohtaan ajattelin säästää tuon poliittisen el(ä)imen jonkin alielimen vaivaa ja tehdä jo valmiiksi yhden merkin, jolla ne parhaat ilmaisumuodon ilmentymät voi sitten erottaa akanoista. (Värit ja muu symboliikka on toki täysin satunnaisesti valittu.)

Saa käyttää ja muokata vapaasti.

(Jälkimmäisessä pitäisi olla läpinäkyvä tausta, mutta eräälle bloggauspalvelulle moinen kummastus on liian vaikea jippo, joten se on muuttanut taustan valkoiseksi.)



(Muokkaus: tein kuvista uudet versiot, joissa aiemmin pienessä simassa hieman paikaltaan eksynyt tähti on nyt laitettu ruotuun ja nuhdeltu. Samalla sen jälkimmäisen läpinäkyvyyskin meni jakeluun.)

Finland Red, Egypt White

Brim kirjoitti mielestäni aika osuvan kirjoituksen ihmisten arvomaailmasta ja sen tulkinnasta. Edellisessä viestissäni mainitsemani, bittitaivaan monsuunituuliin hävinneen kirjoitukseni oli tarkoitus sivuta hieman samaa asiaa, joskaan ei kovinkaan poliittisessa kontekstissa. Peitän perimmäisen ajatukseni nyt politiikan kaapuun ja heitän sen julkisesti susien syötäväksi ja murmeleiden haukuttavaksi.

Poliittisesti varsin yleinen mielipide tuntuu olevan, että ihmisten suvaitsevaisuus kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän vasemmalla he ovat. Minä olen aika lailla eri mieltä. Oman, hyvin rajallisen kokemukseni perusteella kaikkein ahdasmielisimmät yksilöt kun tuntuvat löytyvän itse asiassa äärivasemmalta.

En halua suinkaan vähätellä esimerkiksi oikeistolle valitettavan tyypillisen oloista ulkomaalaisvastaisuutta — joka ei tietenkään kohdistu kuin tietyistä kulttuureista tuleviin, kun toiset ulkomaalaiset ovat heidän mielestään pelkästään symppiksiä. Äärioikeiston nimiin menee ensimmäinen sija myös kaikkein ikävimmän (muka-)poliittisen toiminnan, eli fyysisen väkivallan, käytössä. Kun suu vaahdossa mesoavien nahkapäiden kartut heiluvat yöllisissä kaupungeissa, aika harvoin asialla ovat punavihreät aktivistit.

Jos kotimaiset leikkianarkistit lasketaan vasemmiston riveihin, niin eipä silläkään suunnalla kovin rauhanomaisissa keinoissa kuitenkaan pysytä. Siinä ikkunaa hajoaa ja taksia kaatuu, kun "otetaan tilaa haltuun" palestiinalaishuivit lärvien peittona. Lisäksi ihan rivivasemmistolaistenkin suvaitsevaisuus tuntuu tarkoittavan sitä, että suvaitaan avoimin sydämin aivan kaikkia — olettaen, että he ovat asioista täsmälleen samaa mieltä kuin itse ollaan. Omasta linjasta poikkeavat ovatkin sitten vapaata riistaa minkälaisten tahansa syytösten kohteiksi. Mustetyyny jos toinenkin ehtii kulua loppuun ennen kuin kaikkien vääräuskoisten tahojen — joita on väestöstä ehkä n. 98% — otsaan on saatu rasistin, riistokapitalistin tai muuten vain itsekkään syöttöporsaan leima.

Olenkin tullut tieteellisen analyysini (jota myös nopanheitoksi kutsutaan) perusteella tulokseen, että poliittisella kentällä suvaitsevaisuuden määrä taitaa noudatella yhteen suuntaan kallistuvan viivan sijasta Gaussin käyrää. Molemmissa ääripäissä oman agendan täytteeksi riittää järkeä, faktoja ja asia-argumentteja niin vähän, että loput tilasta täytetään tunnepitoisella pyhällä vihalla. Valitettavasti joskus on aika hankala erottaa, minkälainen poliittinen taho osuu tuon mainitun käyrän keskustaan (ja tuon sanan kirjoitan tässä yhteydessä ehdottomasti pienellä k-kirjaimella).

Toki tämän johtopäätökseni voi nähdä suorana seurauksena siitäkin, että minua ei kiinnosta juuri mikään poliittinen agenda ja kaikenlainen aatteen palo näkyy minulle lähinnä faktoja karttavana "ydinvoima on paha asia, koska kuutit ovat niin söpöjä" -ventilaationa.

(Kuva: Peter F. Rothermel: US Senate A.D. 1850)