Tulin viime viikolla jutelleeksi mallasjuomien äärellä muutaman ystävän kanssa eräästä nimeltä mainitsemattomasta sukupuolesta ja puhe kääntyi yhteydenpitoon ensitapaamisen jälkeen. Kertoessani haalistuneita muistoja menneiltä ajoilta jopa varsin hyvä ystäväni yllätti minut tuhahtelemalla muiden kanssa, kuinka en ole ollut lainkaan riittävän sinnikäs kommunikaatiotavoissani.
Olen kieltämättä aina ollut ns. liian kiltti ja kynnysmattoileva, mutta minusta on yhä lähinnä huomaavaista kysellä toiselta ihmiseltä varovaisesti, kiinnostaako häntä, ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Myönnettäköön, että nykyaikaisten kannettavien puhelinlaitteiden aikakaudella on ehkä liian helppoa pitäytyä kirjoitetussa viestittelyssä soittamisen sijaan, ja se lienee hieman turhan etäistä. Jos toisaalta toisen mielihaluista ei ole vielä kovin kattavaa kuvaa, soittaminen tuntuu hieman tunkeilevalta.
Ehkei sen pitäisi tuntua tungettelevalta, ja minä olen vain selkärangaton jänistäjä. Olen kuitenkin kuunnellut niin kauan naisten valitusta päällekäyvistä ja roikkuvista idiooteista, että teen parhaani välttääkseni sellaisen leiman otsassani. Ehkä asenteeni menee sitten överiksi toisesta päästä ja vaikutan luovuttajalta, mutta mieluummin kävelen yksin omaan suuntaani kuin alan ahdistella ketään.
Ymmärrän toki näkemyksen, jonka mukaan tuntemattomien kaulaan hyppäävä ihminen on tyrkky, joka ei ehkä kauan jaksa kiinnostaa. Uskon naiivisti kuitenkin rehellisyyteen ja ainakin jonkinlaiseen avoimuuteen, ja oletan — ja erityisesti toivon — ihmisten ilmaisevan mielipiteensä, jos he haluavat jotain saada. Siispä kysymykseen "Kiinnostaisiko sinua lähteä joskus kivittämään pingviineitä eläintarhaan?" kannattaa vastata jollain tavalla myöntävästi, jos on kiinnostunut, sillä ainakin minä tulkitsen seinille tuijottelun säestämän "Tiedä tuosta, katsellaan" -vastauksen kieltäväksi.
Vielä varmempi tapa saada minut häviämään usvaan pysyvästi on tekemällä se ensin itse, vaikka sitten väliaikaiseksi tarkoittaen. Jos minä kysyn jotain suoraan (vaikka sitten etänä), ja toinen osapuoli päättää leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa vastaamalla kysymykseen vasta toisella tai kolmannella yrittämällä ja vaikenemalla siihen asti täysin, hänen ei tarvitse juurikaan hioa vastaustaan, koska hänen ei sitä ikinä tarvitse käyttää. Minun kirjoissani vaikeneminen on aina kieltäytymisen merkki ja yhteydenotot loppuvat siihen ensimmäiseen yritykseen.
Sori kultaseni, mutta jos minä haluan pelata pelejä, marssin kauppaan ja ostan Afrikan tähden.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
If you play hard to get, I won't play at all
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Olenko väärässä jos arvaan, että kaikki tyypit siinä mallasjuomia nauttivassa seurueessa oli miehiä?
Näin naisena väittäisin, että sinä olet kyllä enemmän jäljillä asioista kuin nuo ystäväsi. Monikaan asia ei ole ärsyttävämpää kuin tyypit, jotka ei usko kerrasta, että ei kiinnosta. (Sikäli mikäli sen siis on suoraan ilmaissut että ei kiinnosta. Muussa tapauksessa hyväksytään muutama yritys.)
En mäkään ymmärrä mitään pelailuja, enkä varsinkaan jaksa niitä enää tässä iässä. Jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta, en rupea roikkumaan.
Et ole. Enhän minä nyt naisten kanssa, ainakaan mallasjuomia...
Kyse oli siis henkilöistä, jotka eivät ole suoraan ilmaisseet yhtään mitään, koska eivät ole ylipäätään päästäneet suustaan (tai puhelimestaan) pihaustakaan. Mulle riittää soitto ja ehkä viesti perään, jos henkilö ei vastaa, mutta sitten pallo on toisissa käsissä. Minä en kerjäämään rupea.
Eilen ihan mielenkiinnosta googlailin asiaan valaistusta hakusanoilla "play hard to get" ja löysin artikkelin, jossa kerrottiin, että ihmisen pitää "luoda itselleen arvoa" olemalla hieman vastahankainen ja osoittamalla siten, että hänet pitää ansaita. Vaikka siinä todettiin, että liian vaikea ei kannata olla, neuvottiin siinä kuitenkin muistaakseni suoraan, että kannattaa vastata vasta toiseen tai kolmanteen soittoon. Jos minä tietäisin ihmisen leikkivän tuollaisia, jättäisin kyllä sen ensimmäisenkin soiton tekemättä.
Lähetä kommentti