I'm Going Slightly Mad

Viime kuukausina olen tehnyt isoja päätöksiä tai ainakin toteuttanut vanhoja sellaisia. Olen panostanut niihin melkoisesti ainakin taloudellisesti, uskoakseni hieman myös muilla tavoin. (Teeskentelen nyt, että minulla on muitakin kuin taloudellisia resursseja.) Motiivini on ollut toteuttaa joitain unelmistani ja suunnitelmistani pitkänkin odotuksen jälkeen ja muovata siten elämääni möykky sitä onnellisuutta, jota helmikuisessa postauksessani peräänkuulutin. (Joskaan en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi asioita pitäisi kuuluttaa mihinkään perään, mutta jätän nyt pohtimatta sitä enempiä epämiellyttävien mielikuvien pelossa.)

Toisaalta asioiden odottelu ja esimerkiksi taloudellisten menojen ja tulojen suuruuden varmistuminen on stressannut. Olen nukkunut tavallistakin huonommin, keskittymiskykyni on riittänyt lähinnä kolmisanaisten lauseiden muodostamiseen ja vatsani on ollut rauhallinen kuin sähköiskuja saava bengalintiikeri.

Asioiden ratketessa tai muuten edistyessä yksitellen on oloni tosin ollut varsin aikaansaava ja tyytyväinen, silmänräpäysten ajan jopa euforinen. Olen myös onnistunut rajaamaan murehtimiseni pitkälti aina käsillä olevaan asiaan perisyntini, yleisen maailmantuskan, sijaan. Käteen on jäänyt jotain, joka näkyy ulospäin todennäköisesti jonkinlaisena edistyksenä. Katse suunnattuna kohti seuraavaksi tulevaa virstanpylvästä tai muuta lahoa tolppaa olen kokenut kulkevani eteenpäin, vaikka sitten kuinka pienin askelin.

Vaan sitten koittaa tietysti ilta, jolloin suunnittelemani kotiinlähdön sijaan päätänkin jäädä tuttavani seuraksi vielä yhden tuopin ajaksi tämän vaihtaessa ravitsemusliikettä, ja sinänsä mukavan keskustelun sivulauseessa kuulen — vieläpä oikeastaan minuun liittymättömän — asian, jota en olisi halunnut kuulla.

Saldona onkin sitten kovin tuttu tunne siitä, kuinka millään maailman materialla ei saa peitettyä sitä tosiasiaa, että oma elämä on tyhjää ja merkityksetöntä kallisarvoisen ajan heittämistä susieläimeen.