Stranger in a Strange Land

Tässä hiljattain virkoin, etten varmaankaan ikinä voisi muuttaa ulkomaille. Olen niin sanonutkin moneen otteeseen, kun joku on asiaa kysynyt, viimeksi tässä parin kuukauden sisällä.

Toissaviikkoisella matkallani uuden Amsterdamin raunioille aloin kuitenkin miettiä, että muutto jonnekin kauas ei välttämättä olisi mitenkään mahdoton tai edes kamala ajatus. Toki minä kaipaisin isolla rahalla ostettuja ystäviäni ja tuttuja nurkkia (tosin niihin nurkkiin kusevia känniääliöitä en), mutta kyllähän takaisin tänne turvalliseen lintukotoon lentää metallisiivin helposti. Sitä paitsi omien ja muiden kiireiden keskellä yhteydenpito ystäviinkin tuntuu välillä tapahtuvan lähinnä laajakaistoja pitkin. Se onnistuu kauempaakin, vaikka aikaero voisikin haitata kahdensuuntaista jurputusta pahemmin kuin näkemyserot koskaan.

Oikeastaan koko ajatteluketjun heikkoinekin lenkkeineen herätti huomio, että jo matkan toisena tai viimeistään kolmantena päivänä uin ennestään vieraan suurkaupungin oksennukselta haisevilla kaduilla kuin delfiini (tai joku muu vastaava kala) vedessä. Ehkä kyse on vain siitä, etten halua näyttää typerältä turistilta ja siksi luon itsestäni (jopa itselleni) illuusion sujuvasti kulkevasta paikallisesta. Toisaalta kyse voi olla myös sopeutumisesta ja jonkinlaisesta joustamisesta, jotka ovat varmaan ihan hyviä "toimintoja" — vaikka olen niitä elämäni joillain osa-alueilla harjoittanut ajoittain vähän liikaakin.

Voisihan se olla, että jonnekin kauas muuttamisen todelliset vaikutukset kolahtaisivat kupoliin vasta jonkin ajan päästä ja lomamatkan keston yli sujuvasti kestävä uutuudenviehätys alkaisi hiljalleen haihtua, kun hidasälyinenkin ymmärtäisi muutoksen pysyvämmäksi. Mutta ehkä kaikkeen olemassaolevaan ei välttämättä tarvitse aina tarttua ihan kaksin (tai useammin, jos sattuu olemaan esimerkiksi intialainen jumala) käsin vaan jostakin vanhasta voi luopua ja antaa tilaa uudelle — vähän niin kuin likaisten ja puhtaiden sukkien kanssa.

Luopumisaihetta saa nyt säestää musiikkiviisikkoni neljäs yksilö. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran varmaan kesän puolivälin tienoilla, sittemmin siitä on tullut rauhallisten kotiliesihetkieni suosikki. Matkallani hoidin sillä (ja koko kyseisellä levyllä) myös orastavia univaikeuksiani, hetkittäin jopa onnistuneesti. Ei se silti mitenkään tylsä ole, ainakaan matematiikan monisteiden tavalla.


(Death Cab for Cutie: Tiny Vessels)

It Could Be Sweet

Vaikka vuosi ei vaihtunutkaan aivan yhtä kiehtovissa merkeissä kuin pari vuotta sitten, se alkoi kuitenkin lupaavasti; vuoden ensimmäisen tunnin sisällä kaksi koiraa ja kaksi kissaa — lukuisten nuorten naisfanieni lisäksi, tietysti — hakeutui rapsutettavakseni. Rohkaiseva, joskin myös ällösöpö ja varmasti harhaanjohtava alku vuodelle. Tästä on hyvä jatkaa (alaspäin).

Rapsutusten jälkeen katsoin varjoissa lymyilevää tulevan vuoden antia. Kovin selvästi en mitään pienessä tinassa nähnyt, mutta jotain kuitenkin. Uudenvuodenlupaukset ovat "so last year", samoin kaikenlaisten tavoitteiden asettaminen. Siispä ajattelin miettiä, mitä kaikkea loppuneena vuonna kokemaani voisin vältellä alkaneen aikayksikön kuluessa. Nämä eivät siis ole lupauksia — sillä mitään en lupaa, enkä tee — vaan enemmänkin suuntaa-antavan toivomuslistan osasia.

Muutto

Muutot ovat rasittavia. Vaikka ne ovat yleensä askeleita parempaan, niihin liittyy myös turhan paljon järjestelytoimituksia. Viime vuoden alussa muutin tavallaan parikin kertaa (joskin ensimmäinen kerta taisi tapahtua enimmäkseen jo juuri ja juuri edellisen vuoden puolella), mikä riitti vähäksi aikaa. Ellei siis lottovoitto (muu kuin Suomeen syntyminen) iske kirkkaalta taivaalta, minä asutan ainakin seuraavat n. 400 päivää nykyistä lukaaliani.

Siviilisäädyn "puolivirallinen" muutos

Tätä kokeilin niin ikään kahdesti. Kummatkin näistä kerroista olivat minusta hyviä ratkaisuja, mutta täyttivät kyllä lähiaikojen kiintiöni. Uudet vastaavat muutokset taidan siis siirtää seuraavalle tuloskaudelle.

Itsensä riittämättömäksi ja täysin mitättömäksi tunteminen

Tämä oli vuonna 2007 muodissa, joten kokeilin tätäkin pari kertaa, parilla eri rintamalla. Koska kokemus on vielä rasittavampi ja pitkäkestoisempi kuin muutto, taidan jättää moisen väliin tänä vuonna. Tämä on niin passé, että vuonna 2008 täytyy keksiä jotain uutta.

Ison mörön jatkuva edellään työntäminen

Ensimmäinen teko, johon en syyllistynyt kuin kerran. Tavallaan. Mörkö nimittäin siirtyi mukana oikeastaan koko vuoden, joten eipä tuo ehkä olisi kovin moneen kertaan yhden vuoden puitteissa onnistunutkaan. Nyt peikko alkaa kuitenkin taipua tiukassa kuristusotteessani, mikä on sille hampuusille ihan oikein. (Jos ei lasketa sitä epävarmuutta, jota koen sanan "mörkö" genetiivimuodosta.)

Veren oksentaminen

Koska jokaisella hyvällä listalla on aina jotain fyysisyyteen viittaavaa aktiviteettia, ajattelin valita listalle tämänkin suorituksen. Syyt toistamatta jättämiseen (tai ainakin siihen pyrkimiseen) lienevät selvät. Joissain asioissa täytynee yrittää tunnistaa ja muistaa rajansa paremmin kuin kuluneena syksynä — mikä ei sekään tosin ole lupaus, koska lupasin ajattelin sellaisia olla tekemättä.

Näillä enon veneestä tippuneilla Jokisen eväillä taidan siis suunnata pitemmälle alkaneeseen vuoteen. Saatte varmaankin lukea — halusittepa tai ette — kuinka operaatiossa käy. Itse veikkaan, että huonosti.

(Kuva: Uudenvuoden tervehdys vuoden 1470 tienoilta)

Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan

...tulen uudestaan.

En ehtinyt olla kovin kauan hiljaa, ennen kuin muutin (jälleen) mieleni siitä, haluanko kirjoittaa blogia vai en. Ilmeisesti haluan. Luonnollisesti kuitenkin varaan oikeuden muuttaa mieltäni jälleen tulevaisuudessa lyhyelläkin varoitusajalla.

Mistä sitten moinen päätöksen pyörtäminen? Koin, että osasin enää harvoin kirjoittaa vanhaan blogiini mitään siinä roolissa, jonka olin siellä itselleni omaksunut. Ja kyse oli varmaankin nimenomaan itse omaksutusta roolista, eikä mistään ulkoa sanellusta. Tuo rooli oli jonkinlainen huvittamaan pyrkivä sanojen vääntelijä, joka ei kirjoita ikinä kipeistä aiheista. Koin ja koen, että se rooli ei enää vastaa kirjoitustarpeitani, vaikka se onkin toki yhä läsnä minussa ja osa minua. Tämä tunne on erityisen voimakas nyt, mutta se on ollut läsnä jo kuukausia.

Nyt uskon, että Dorianin on aika kääntyä katsomaan itseään (muutenkin kuin narsistisesti) ja pohdittava, mistä itsessään pitää ja mistä ei. On syytä repiä itseään auki kuin tohtori Tulp kalmoa ja käytävä läpi, minkälaisia mörköjä löytää. Silmäni ja korvani ovat nyt kovin auki ajatuksille siitä, mikä itsessä on tärkeää säilyttää ja mitä olisi syytä muuttaa. Myös muiden palaute voi siis olla tärkeää, vaikka päätökset täytyykin voida tehdä itse. Voi hyvin olla, että tämäkin missio muovaa minulle lopulta roolin, jonka en koekaan olevan totuudenmukainen, mutta se lienee pakko jättää nähtäväksi ajan myötä.

Haluan myös painottaa, että muutto pois Blogo-tallista ei todellakaan johtunut sen muista kirjoittajista tai mainiosta ylläpitäjästä. Kun kuitenkin on tarkoitus etsiä ja tehdä jonkinlaisia muutoksia, helpointa lienee aloittaa ulkoisista puitteista ja rakentaa uusi katto pään päälle täysin omin voimin. Vaikka siihen olisi tarjoutunut mahdollisuus vanhan bloginkin puitteissa, koen muutoksen (tai lähinnä sen tarpeen) nyt niin vahvana, että on otettava askeleita johonkin suuntaan päästäkseen alkuun.

Menneisyyttäni en häpeä, enkä haluakaan piilotella sitä seikkaa, että olen (fyysisesti) sama kirjoittaja kuin aiemmassa blogissani. Uskon sen kertomisen heti alkuun olevan reilua myös tänne mahdollisesti eksyviä poloisia ajatellen.

(Uuden blogini nimi on jälleen Wildeltä. Itse olisin kääntänyt "There is no sin except stupidity" -lausahduksen ehkä toisin, mutta löytämäni versio sopii nimeksi omaa käännöstäni paremmin.)

(Kuva: Rembrandt van Rijn: Tohtori Tulpin anatomian oppitunti)