Wishlist

Perinteisesti tässä vaiheessa voisi katsella taaksepäin kulunutta vuotta ja valehdella kokemuksistaan tai katsella eteenpäin ja huijata itseään muka tulevalla. Koska olen moisten turhanpäiväisyyksien yläpuolella, kerron teille niiden sijaan, kuinka valmistaa Michelin-tähtiä ansaitseva gourmet-ateria nauriista, marsusta ja maksalaatikosta.

Valehtelin. Oikeasti ajattelin jauhaa samoja vanhoja virsiä kuin ennenkin. (Puolustuksekseni täytyy tosin sanoa, että olen pidättäytynyt kirjoittamasta viime aikoina siitä, kuinka en kirjoita mitään — minkä takia netin nämä nurkat ovatkin alkaneet kasvaa horsmaa.)

Nykyinen elämäni on karua ja kovaa eikä tarjoa juuri koskaan piristäviä yllätyksiä. Kuunkierrot toistavat harmaina itseään ja jos joku joskus harvoin kysyykin kuulumisiani, minulla ei ole mitään kerrottavaa. Vellon lähestulkoon masennuksen syvässä suossa miettien raiteita, joilta elämäni ei tunnu koskaan poikkeavan: kuusinumeroista kuukausipalkkaani, sieraimiini katoavia design-huumeita ja sylistäni lohtua etsiviä valokuvamalleja ja TV-juontajia päivästä päivään ja illasta iltaan. Vähempikin tylsistyttäisi kenet tahansa käveleväksi kalmoksi.

Nyyhkyttäessäni pimeydessä julmaa kohtaloani voin lohduttautua sillä, että sama tasapaksuus (melkein) ympäröi minua myös vuoden lopun pyhinä. Jonkin verran joustan arjesta jopa itse ja nakerran kinkkua monta päivää putkeen suodakseni muille joulumieltä, mutta heidän silmiensä välttäessä painelen kyllä aasialaiseen hier... ravintolaan nautiskelemaan ilman teeskenneltyjä hymyjä ja lepuutin korviani, joita on rääkätty joululauluilla kokonainen kuukausi kuin turkkilaisessa vankilassa. (En ole aivan varma, kidutetaanko vankeja Turkin vankiloissa joululauluilla, mutta pidän sitä erittäin todennäköisenä.) Uutenavuotenakin jätän raketit rahvaalle ja ammun niiden sijasta hauleja pihalla norkoilevia ja mekastavia teinejä kohti.

Siitä huolimatta täytyy olla hieman pettynyt joulukuun loppuun. Vastoin aiemmin vuonna tekemiäni suunnitelmia en paennut kulutusjuhlia suurten merien taakse, vaikka ulkomaiden kamaria kulutinkin enemmän kuin kertaakaan aiemmin yhden kalenterivuoden sisällä.

Siinä yksi asia lisää listalleni asioista, joiden pitää alkaneena vuonna mennä toisin.

Stranger in a Strange Land

Tässä hiljattain virkoin, etten varmaankaan ikinä voisi muuttaa ulkomaille. Olen niin sanonutkin moneen otteeseen, kun joku on asiaa kysynyt, viimeksi tässä parin kuukauden sisällä.

Toissaviikkoisella matkallani uuden Amsterdamin raunioille aloin kuitenkin miettiä, että muutto jonnekin kauas ei välttämättä olisi mitenkään mahdoton tai edes kamala ajatus. Toki minä kaipaisin isolla rahalla ostettuja ystäviäni ja tuttuja nurkkia (tosin niihin nurkkiin kusevia känniääliöitä en), mutta kyllähän takaisin tänne turvalliseen lintukotoon lentää metallisiivin helposti. Sitä paitsi omien ja muiden kiireiden keskellä yhteydenpito ystäviinkin tuntuu välillä tapahtuvan lähinnä laajakaistoja pitkin. Se onnistuu kauempaakin, vaikka aikaero voisikin haitata kahdensuuntaista jurputusta pahemmin kuin näkemyserot koskaan.

Oikeastaan koko ajatteluketjun heikkoinekin lenkkeineen herätti huomio, että jo matkan toisena tai viimeistään kolmantena päivänä uin ennestään vieraan suurkaupungin oksennukselta haisevilla kaduilla kuin delfiini (tai joku muu vastaava kala) vedessä. Ehkä kyse on vain siitä, etten halua näyttää typerältä turistilta ja siksi luon itsestäni (jopa itselleni) illuusion sujuvasti kulkevasta paikallisesta. Toisaalta kyse voi olla myös sopeutumisesta ja jonkinlaisesta joustamisesta, jotka ovat varmaan ihan hyviä "toimintoja" — vaikka olen niitä elämäni joillain osa-alueilla harjoittanut ajoittain vähän liikaakin.

Voisihan se olla, että jonnekin kauas muuttamisen todelliset vaikutukset kolahtaisivat kupoliin vasta jonkin ajan päästä ja lomamatkan keston yli sujuvasti kestävä uutuudenviehätys alkaisi hiljalleen haihtua, kun hidasälyinenkin ymmärtäisi muutoksen pysyvämmäksi. Mutta ehkä kaikkeen olemassaolevaan ei välttämättä tarvitse aina tarttua ihan kaksin (tai useammin, jos sattuu olemaan esimerkiksi intialainen jumala) käsin vaan jostakin vanhasta voi luopua ja antaa tilaa uudelle — vähän niin kuin likaisten ja puhtaiden sukkien kanssa.

Luopumisaihetta saa nyt säestää musiikkiviisikkoni neljäs yksilö. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran varmaan kesän puolivälin tienoilla, sittemmin siitä on tullut rauhallisten kotiliesihetkieni suosikki. Matkallani hoidin sillä (ja koko kyseisellä levyllä) myös orastavia univaikeuksiani, hetkittäin jopa onnistuneesti. Ei se silti mitenkään tylsä ole, ainakaan matematiikan monisteiden tavalla.


(Death Cab for Cutie: Tiny Vessels)