Brave New World

Yleissivistykseni ja hienostuneisuuteni on toki maailmalla ollut aina laajalti tunnettu ja maineeni on jo kiirinyt edelläni kolmijalkaisen murmelin lailla, mutta tänä vuonna olen saavuttanut kansainvälisessä valaistumisessani aivan uuden tason; tänä vuonna olen painanut pääni tyynyyn viidessä eri pääkaupungissa ja ristiretkeni ovat hyväksikäyttäneet neljää eri maanalaista (Helsingin laskeminen mukaan molempiin tilastoihin saattaa kateellisista tuntua lähetyssaarnaukseni saavutusten liioittelulta, mutta totisesti minä sanon heille: hypätkää pituutta).

Tämän vuoden matkoistani tekee erityisen eriskummallisia se, että olen uhmannut vieraiden katujen ja kulttuurien vaaroja yksikseni, eli huonoimmaissa mahdollisessa seurassa. Olen toki uskaltanut ennenkin heittäytyä ypöyksin eksoottisille ja vaarallisille matkoille, mutta en neljää ratikkapysäkkiä kauemmas. Tämä vuosi on muuttanut kaiken (paitsi koti-irtaimistoni, joka on entisessä paikassa ja jota ennenkin olen joutunut kantelemaan ihan itse).

Yksinäisenä sutena (tai minun tapauksessani ehkä vesikauhuisena supikoirana) kulkemisessa on puolensa ja puolensa, ja ne ovat kuin saman kolikon kolme eri puolta. Toisaalta vaeltelussa on (lähes) täydellinen vapaus, eikä kenenkään tarvitse polttaa hihojansa rinnallani mitä kummallisimpien päähänpistojeni ja eläimellisen etenemistahtini takia. Toisaalta elämykset ovat kuin asuntolaina: huomattavasti parempia jaettuina. Joku älykkö on taannoin päästänyt suustaan letkautuksen, jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En istunut lipaston matematiikan luennoilla niin pitkään, että olisimme edenneet moisen logiikan käsittelyyn, mutta sisäinen ornitologini ei voi olla nyökyttelemättä toteamusta siitä huolimatta kategoriaan "ei pöllömmin sanottu".

Tältä erää gran turismoni on takana, mutta kutsuja muille maille ja mannuille on jo jonossa — ja jossain määrin siedettävässä seurassa, joten saatan päätyä taivutelluksi siipeilemään yli maamme rajojen vielä tämän vuoden puolella. Sitä odotellessa (ja muita latteuksia, joilla voi lopettaa postauksen, kun ei enää keksi mitään sanottavaa).

(Runoiltu Heathrown lentokentällä, laskettu verkon viemäreihin kotisohvalta)

Stranger in a Strange Land

Tässä hiljattain virkoin, etten varmaankaan ikinä voisi muuttaa ulkomaille. Olen niin sanonutkin moneen otteeseen, kun joku on asiaa kysynyt, viimeksi tässä parin kuukauden sisällä.

Toissaviikkoisella matkallani uuden Amsterdamin raunioille aloin kuitenkin miettiä, että muutto jonnekin kauas ei välttämättä olisi mitenkään mahdoton tai edes kamala ajatus. Toki minä kaipaisin isolla rahalla ostettuja ystäviäni ja tuttuja nurkkia (tosin niihin nurkkiin kusevia känniääliöitä en), mutta kyllähän takaisin tänne turvalliseen lintukotoon lentää metallisiivin helposti. Sitä paitsi omien ja muiden kiireiden keskellä yhteydenpito ystäviinkin tuntuu välillä tapahtuvan lähinnä laajakaistoja pitkin. Se onnistuu kauempaakin, vaikka aikaero voisikin haitata kahdensuuntaista jurputusta pahemmin kuin näkemyserot koskaan.

Oikeastaan koko ajatteluketjun heikkoinekin lenkkeineen herätti huomio, että jo matkan toisena tai viimeistään kolmantena päivänä uin ennestään vieraan suurkaupungin oksennukselta haisevilla kaduilla kuin delfiini (tai joku muu vastaava kala) vedessä. Ehkä kyse on vain siitä, etten halua näyttää typerältä turistilta ja siksi luon itsestäni (jopa itselleni) illuusion sujuvasti kulkevasta paikallisesta. Toisaalta kyse voi olla myös sopeutumisesta ja jonkinlaisesta joustamisesta, jotka ovat varmaan ihan hyviä "toimintoja" — vaikka olen niitä elämäni joillain osa-alueilla harjoittanut ajoittain vähän liikaakin.

Voisihan se olla, että jonnekin kauas muuttamisen todelliset vaikutukset kolahtaisivat kupoliin vasta jonkin ajan päästä ja lomamatkan keston yli sujuvasti kestävä uutuudenviehätys alkaisi hiljalleen haihtua, kun hidasälyinenkin ymmärtäisi muutoksen pysyvämmäksi. Mutta ehkä kaikkeen olemassaolevaan ei välttämättä tarvitse aina tarttua ihan kaksin (tai useammin, jos sattuu olemaan esimerkiksi intialainen jumala) käsin vaan jostakin vanhasta voi luopua ja antaa tilaa uudelle — vähän niin kuin likaisten ja puhtaiden sukkien kanssa.

Luopumisaihetta saa nyt säestää musiikkiviisikkoni neljäs yksilö. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran varmaan kesän puolivälin tienoilla, sittemmin siitä on tullut rauhallisten kotiliesihetkieni suosikki. Matkallani hoidin sillä (ja koko kyseisellä levyllä) myös orastavia univaikeuksiani, hetkittäin jopa onnistuneesti. Ei se silti mitenkään tylsä ole, ainakaan matematiikan monisteiden tavalla.


(Death Cab for Cutie: Tiny Vessels)