Yleissivistykseni ja hienostuneisuuteni on toki maailmalla ollut aina laajalti tunnettu ja maineeni on jo kiirinyt edelläni kolmijalkaisen murmelin lailla, mutta tänä vuonna olen saavuttanut kansainvälisessä valaistumisessani aivan uuden tason; tänä vuonna olen painanut pääni tyynyyn viidessä eri pääkaupungissa ja ristiretkeni ovat hyväksikäyttäneet neljää eri maanalaista (Helsingin laskeminen mukaan molempiin tilastoihin saattaa kateellisista tuntua lähetyssaarnaukseni saavutusten liioittelulta, mutta totisesti minä sanon heille: hypätkää pituutta).
Tämän vuoden matkoistani tekee erityisen eriskummallisia se, että olen uhmannut vieraiden katujen ja kulttuurien vaaroja yksikseni, eli huonoimmaissa mahdollisessa seurassa. Olen toki uskaltanut ennenkin heittäytyä ypöyksin eksoottisille ja vaarallisille matkoille, mutta en neljää ratikkapysäkkiä kauemmas. Tämä vuosi on muuttanut kaiken (paitsi koti-irtaimistoni, joka on entisessä paikassa ja jota ennenkin olen joutunut kantelemaan ihan itse).
Yksinäisenä sutena (tai minun tapauksessani ehkä vesikauhuisena supikoirana) kulkemisessa on puolensa ja puolensa, ja ne ovat kuin saman kolikon kolme eri puolta. Toisaalta vaeltelussa on (lähes) täydellinen vapaus, eikä kenenkään tarvitse polttaa hihojansa rinnallani mitä kummallisimpien päähänpistojeni ja eläimellisen etenemistahtini takia. Toisaalta elämykset ovat kuin asuntolaina: huomattavasti parempia jaettuina. Joku älykkö on taannoin päästänyt suustaan letkautuksen, jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En istunut lipaston matematiikan luennoilla niin pitkään, että olisimme edenneet moisen logiikan käsittelyyn, mutta sisäinen ornitologini ei voi olla nyökyttelemättä toteamusta siitä huolimatta kategoriaan "ei pöllömmin sanottu".
Tältä erää gran turismoni on takana, mutta kutsuja muille maille ja mannuille on jo jonossa — ja jossain määrin siedettävässä seurassa, joten saatan päätyä taivutelluksi siipeilemään yli maamme rajojen vielä tämän vuoden puolella. Sitä odotellessa (ja muita latteuksia, joilla voi lopettaa postauksen, kun ei enää keksi mitään sanottavaa).
(Runoiltu Heathrown lentokentällä, laskettu verkon viemäreihin kotisohvalta)
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Brave New World
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mä olin kanssa muutama vuosi sitten Lontoossa yksikseni. Tai välillä oli seuraa, mutta suurimman osan kiertelin yksikseni. Lontoo on hieno kaupunki, mutta oli mulla silti vähän orpo olo, kun ei voinut jakaa sitä kenenkään kanssa.
Allekirjoitan siis tuon pöllö-logiikan.
Vaikka kirjoittaa höpöttelin aiheesta tässä vaiheessa, täytyy todeta jonkinlaista oppimista tai sopeutumista tapahtuneen. Tämä reissu oli nimittäin noilta osin paljon mieluisampi kuin aiemmat tänä vuonna tekemäni, ja suorastaan nautin yksinolosta. Toki se voi johtua siitäkin, että maailma ympärillä on muuttunut ja aikaa kulunut, mutta ainakin osin kyse on varmaan (ja toivottavasti) opitusta asenteesta.
Ehkä joskus tosiaan kannattaa tuuppia itseään mukavuusalueensa rajalle tai jopa sen yli (tai jotain muuta psykologista höpötystä).
Lähetä kommentti