Stranger in a Strange Land

Tässä hiljattain virkoin, etten varmaankaan ikinä voisi muuttaa ulkomaille. Olen niin sanonutkin moneen otteeseen, kun joku on asiaa kysynyt, viimeksi tässä parin kuukauden sisällä.

Toissaviikkoisella matkallani uuden Amsterdamin raunioille aloin kuitenkin miettiä, että muutto jonnekin kauas ei välttämättä olisi mitenkään mahdoton tai edes kamala ajatus. Toki minä kaipaisin isolla rahalla ostettuja ystäviäni ja tuttuja nurkkia (tosin niihin nurkkiin kusevia känniääliöitä en), mutta kyllähän takaisin tänne turvalliseen lintukotoon lentää metallisiivin helposti. Sitä paitsi omien ja muiden kiireiden keskellä yhteydenpito ystäviinkin tuntuu välillä tapahtuvan lähinnä laajakaistoja pitkin. Se onnistuu kauempaakin, vaikka aikaero voisikin haitata kahdensuuntaista jurputusta pahemmin kuin näkemyserot koskaan.

Oikeastaan koko ajatteluketjun heikkoinekin lenkkeineen herätti huomio, että jo matkan toisena tai viimeistään kolmantena päivänä uin ennestään vieraan suurkaupungin oksennukselta haisevilla kaduilla kuin delfiini (tai joku muu vastaava kala) vedessä. Ehkä kyse on vain siitä, etten halua näyttää typerältä turistilta ja siksi luon itsestäni (jopa itselleni) illuusion sujuvasti kulkevasta paikallisesta. Toisaalta kyse voi olla myös sopeutumisesta ja jonkinlaisesta joustamisesta, jotka ovat varmaan ihan hyviä "toimintoja" — vaikka olen niitä elämäni joillain osa-alueilla harjoittanut ajoittain vähän liikaakin.

Voisihan se olla, että jonnekin kauas muuttamisen todelliset vaikutukset kolahtaisivat kupoliin vasta jonkin ajan päästä ja lomamatkan keston yli sujuvasti kestävä uutuudenviehätys alkaisi hiljalleen haihtua, kun hidasälyinenkin ymmärtäisi muutoksen pysyvämmäksi. Mutta ehkä kaikkeen olemassaolevaan ei välttämättä tarvitse aina tarttua ihan kaksin (tai useammin, jos sattuu olemaan esimerkiksi intialainen jumala) käsin vaan jostakin vanhasta voi luopua ja antaa tilaa uudelle — vähän niin kuin likaisten ja puhtaiden sukkien kanssa.

Luopumisaihetta saa nyt säestää musiikkiviisikkoni neljäs yksilö. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran varmaan kesän puolivälin tienoilla, sittemmin siitä on tullut rauhallisten kotiliesihetkieni suosikki. Matkallani hoidin sillä (ja koko kyseisellä levyllä) myös orastavia univaikeuksiani, hetkittäin jopa onnistuneesti. Ei se silti mitenkään tylsä ole, ainakaan matematiikan monisteiden tavalla.


(Death Cab for Cutie: Tiny Vessels)