The Day the World Went Away

Tajusin perjantaina, kuinka suuria muutoksia elämässä joskus tapahtuu. Vaikka ne voisi itse estää helpostikin, ymmärtää toisaalta, että parempi tulevaisuus voi koittaa vain muutoksen kautta. Sitä paitsi tässä tapauksessa voin varmaankin helposti palata entiseen, minkä ajatteleminen helpottaa, kun kaihon ja kaipuun kimaltavat kyyneleet valuvat pitkin poskiani.

Perjantaina nimittäin virittelimme työhuoneeni jakavan ahertajatoverin kanssa huoneessamme olevasta "ylimääräisestä" tietokoneesta jukeboksin yhteiseen käyttöömme. Tämä iloinen perhetapahtuma ei suinkaan muuten aiheuttaisi murheen uurteita otsaani, mutta se merkinnee minun kannaltani Last.fm-tililleni kulkevan syötteen kuihtumista merkittävästi, kun en enää kuuntele musiikkia omalla koneellani entiseen tapaan. Tämä muutos puolestaan mullistaa verkkoimagoni — lähinnä siten, että vaikutan kuuntelevan musiikkia aiempaa vähemmän (ja ehkä vääriä tulkintoja yleensä tekevien silmin vaikutan myös tekevän entistä enemmän töitä, millä tietysti on minulle lievää humoristista arvoa).

Toisaalta minä syljeksinsyleilen tätä muutosta. Se on aiempaa avoimuuttani ja rehellisyyttäni paremmin linjassa viimeaikaisen verkkoerakoitumiseni kanssa. Takana ovat ne päivät, jolloin vaeltelin metsässä ilman kelloa ja muistin, miltä jäätelö maistuu, ja viattomasti irkkailin ystävieni kanssa. Menneet ovat ne ajat, jolloin kotiin tullessa laitoin tietokoneen päälle ennen valoja. Kauas historian hämärään usvaan ovat jääneet ne hetket, jolloin netti edusti minulle jotain "jossa kaikkien pitää olla".

Jos olisin menettänyt muutaman sormen traagisessa puutarha- onnettomuudessa, eivät olisi enää laskettavissa yhden käden sormilla ne ystäväni, jotka ovat minua seireenien lailla kutsuneet Facebookin pimeisiin syövereihin. Mutta minä olen pysynyt vahvana! Lärvikirja edustaa minulle nyt verkon pimeää puolta, jonne en valaistuneena astu. Ja niin edustavat kaikki kirotut jaikut ja vinkut ja vonkut, joiden idea on verkostoitua verkostoitumisen takia ja käyttää siihen vielä jotain tuomiopäivän aparaattia teknokraattien tyydytykseksi. Ehei, minä en astu harhaan jedi-polultani ja liity mihinkään Nassukirjaan heitelläkseni ketään lampailla. (En edes, vaikka olen kuullut siinä kirotussa palvelussa olevan niin kovasti kaikkea Oikeasti Hienoa Ja HyödyllistäTM.)

Ehkä olen jonkinlainen erakkojesuiitta — se omituinen hihhuli kepin nokassa, joka karttaa muiden seuraa tai linkityksiä kaikilla verkostoitumissivustoilla (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta eihän pyhyys ole mitään, ellei sitä hieman koetella maallisilla paheilla), tai kaikenlaisia virtuaaliystäviä siinä ohessa. Minun koko sähköistä olemustani järkytti kuluneena syksynä katsoa, millaisilla hakusanoilla ihmiset päätyivät blogeihini. Ne poloiset etsivät ehkä tärkeää ja valaisevaa tietoa merkittävistä aiheista elämänsä suurien mullistusten murjomina, ja löysivät minun blogini. Voiko kovin paljon masentavampaa antikliimaksia vaivalloisen etsinnän lopuksi keksiä? Ehkä, mutta ei ilman päätä ruuvipuristimessa tai tikkuja kynsien alla. Siispä päätin piilottaa blogini hakukoneilta ja jatkaa hourimista ns. tutkan alla. Katumusta en teostani tunne toistaiseksi tippaakaan. Päinvastoin, onhan se tehnyt minusta moraalisesti ylivertaisen goriguerillan taistelussa verkossa tapahtuvaa satunnaista harhailua vastaan.

Raja moraaliselle ylivertaisuudelle tulee tosin siinä vastaan, että Blogilistalla olen yhä kerjäämässä lukijoita. Enhän toki muuten olisi alentunut mihinkään niin valtavirtaiseen hännystelyyn, mutta rakkaita lukijoitani ajatellen lienee parempi, että blogieni päivitykset voi tarkistaa jostain muiden blogien ohella. (Vaikka toki jokaisen oikean fanini pitäisi päivystää selainikkunan äärellä minun blogejani tuijottaen päivityksiä odotellessa.)

(Kuva: Offterdinger & Zweigle: Robinson Crusoe)