Lapsuusmuumi

Haastenainen kävi kommenttilaatikossa, joten täytynee käskystä raapustaa jotakin. Meemeilen nyt muutaman kirjoittajan ketjun jatkeeksi, mutta en lukenut heidän vastauksiaan juurikaan ennen kuin aloin rustata omaani, etten ottaisi liikaa vaikutteita muualta. Alkuperäinen idea oli siis:

• Tässä on lueteltu 19 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
• Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
• Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja
• Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

Vastaukseni perustuvat siihen olettamaan, että lapsuudella tarkoitetaan aikaa ennen aivojen varsinaisen toiminnan alkamista. Vastausten pohjana oli siis elämäni ennen 25-vuotissyntymäpäivääni. Lähdin liikkeelle Solin sanoista ja vaihdoin yhden tilalle omani.

Kannattaa varata lukemiselle aikaa, sillä intouduin kirjoittamaan romaanin.

Veli
Kyllä. Lapsuudessa varmasti paras ystäväni (mitä rahalla saa). Nykyäänkin aika lähellä sitä.

Ikkuna
Asunto, jossa olen asunut pisimpään, oli kerrostalon ylimmässä kerroksessa mäen päällä, ja ikkunoita oli kolmeen suuntaan. Maisemat olivat hienot ja koko koti valoisampi kuin mikään sen jälkeen. (Nyyh & niisk.) Muistan myös, kuinka otimme koiramme syliimme ja nostimme sen katselemaan ulos ikkunasta aina, jos siellä jotain kiinnostavaa oli. Koiran mielestä siellä toki oli jotain kiinnostavaa aina, jos joku meistä ulos katsoi. Jos laiskotti, oli toki helpompaa vetää verhoja sivuun ja nostaa tuoli ikkunan viereen, jotta nelijalkainen perheenjäsen sai tuijottaa ulos niin paljon kuin sielu sieti.

Lintu
Jo mainitussa kotitalossa asui kesäisin kanssamme myös pääskyjä, jotka olivat kansoittaneet räystäiden aluset kuin humalaiset teinit Rautatientorin metroaseman. Erään kerran löysimme myös pihalta pienen haavoittuneen — ilmeisesti ikkunaan törmänneen — linnun, jota yritimme hoitaa parvekkeellamme takaisin lentokuntoon. Muuten tämä onnistuikin mainiosti, mutta lintu kuoli muistaakseni jo ensimmäisen yön aikana.

Kirja
Olin nuorena kielellinen ihmelapsi, ja opinkin lukemaan ja kirjoittamaan jo ala-asteella. Välittömästi lukemisen jalon taidon opittuani ahmin kirjoja kuin taitoluistelijatar tärpättiä. En muista ala-asteen vapaaehtoisesta lukemistostani juuri muuta kuin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan. Ehkä juuri sen lukukokemuksen takia Harry Potter vaikuttaa niiiiin laimealta. (Tämän mielipiteen esitän sellaisella varmuudella, jolla vain ainoatakaan Potter-kirjaa lukematon — ja vain yhden leffoista vastentahtoisesti katsonut — voi mielipiteitään julistaa.)

Matematiikka
Ensimmäinen mieleen tuleva muisto on eräs matematiikan vihko ala-asteelta, jonka kanteen olin kielellisen erinomaisuuteni hurmiossa kirjoittanut aineen nimeksi "Matetiikka". Muistan myös (nyt jo edesmenneen) opettajamme tavan patistaa meitä opettelemaan kertotauluja ulkoa. Ilmeisesti häntä on kiittäminen siitä, että yksinkertaiset laskutoimitukset sujuvat yhä melko nopeasti, kun niitä päissäni lasken. Muistan myös erään sijaisen antamat torut siitä, kun olin tehnyt parin viikon matematiikan läksyt etukäteen tulevan poissaolon takia. Sen opin, että ahkeruudesta ja osaamisesta rangaistaan aina ja varmasti.

Pipo
Minkäänlaista myssyä pidin varsin harvoin päässä, vaikka polvenkorkuisena en vielä kampaukseni suhteen aivan nykyisellä tavalla turhamainen ollutkaan. Kovilla pakkasilla jotain joutui kyllä päähänsä vetämään ja takinkin joutui laittamaan kiinni. Koiraa ulkoiluttaessa meillä oli tapana takaisin rappukäytävään päästessä antaa käsineet ja/tai päähine koiran suussa kannettavaksi kotiovelle tai sisälle saakka. Ehkä tästä johtuen se oppi hakemaan pipot myös pienten ihmisten päistä ulkona liikkuessa riippumatta siitä, olivatko nämä tuttuja vai eivät, ja juoksi sitten leikkisästi karkuun ihmisten ajaessa sitä kiroillen takaa. Hyvin koulutettu kullannuppu, siis.

Kampa
Kuontalon pitäminen ojennuksessa oli paitsi helppoa, myös pitkälti avustettua ennen ala-asteen maagisia vuosia. Yläasteella aloin kuitenkin kantaa housujeni takataskussa kampaa, jota muistan joskus myös käyttäneeni. Uskon tällaisten hetkien osuneen — kodin turvallisten seinien ulkopuolella — lähinnä liikuntatuntien tai muiden peseytymistä vaatineiden aktiviteettien yhteyteen.

Nenäliina
Jo pienestä pitäen perheemme on ollut vihreä ja puunhalaajamainen. Siispä käytin itse kankaista nenäliinaa ensimmäisen kerran vasta opetellessani valtion kustannuksella poistamaan maailmasta vapauttamme uhkaavia yksilöitä. Lapsuudessani ne olivat siis aina paperisia. En juurikaan kantanut nenäliinoja mukanani, mutta aina flunssan kourissa muistan niitä suurkuluttaneeni. Sittemmin olen alkanut kantaa tarkoitusta vastaavia papereita mukanani useammin, jotta ne muhjaantuisivat taskuissani hyödyttömiksi möykyiksi.

Kalenteri
Oi niitä aikoja, kun en juurikaan perustanut ajanlaskusta. Joulukalenterit olivat toki joka vuosi pakollisia, muuten ajan kuluminen kiinnosti lähinnä vuodenajan tarkkuudella. Ensimmäisen kerran aloin kantaa kalenteria mukanani varmaankin lukiossa. Toki osasin jo pilttinä arvostaa viikonloppuja, jolloin koko päivä oli vapaata ja illalla sai katsoa telkkarista, kuinka hyvät poliisit teurastivat rumia ja karvaisia rikollisia.

Puuro
En juurikaan syönyt (siis puuroa, muuten kyllä taisin jotain suuhuni pistää). Jouluisin oli kuulemma pakko vähän maistaa, mutta koulussakin vältyin operaatiolta väittämällä, että voin pahoin puuron takia. Oikeasti joskus alkoikin kuvottaa koulun ruokalassa, mutta se johtui koko paikan täyttäneestä ahdistavasti kanelin hajusta.

Meikit
Pienenä olin naisten sotamaalauksista totaalisen tietämätön, minkä takia ne myöhemmin ovatkin ehkä tehonneet niin hyvin viattomaan ja kokemattomaan mieleeni. Toki tytöt rumensivat itseään minunkin aikanani ala-asteella kuten pissikset nykyään, mutta silti vahvin muistikuva meikeistä liittynee Dingoon (jota muuten jotakuinkin vihasin silloin, kun lähes kaikki siitä tuntuivat pitävän).

Mummo
Minulla oli ja on yhä kaksi mummoa ja siinä sivussa mummolaa. Toinen mummoni on asunut jo hyvin pitkään yksin keskellä metsiä ja peltoja, rautatien kupeessa. Toinen taas asustaa isoisäni kanssa pienehköllä paikkakunnalla sitäkin suuremman järven rannalla. No, nykyään paikkakuntakin on kotoisella mittapuulla kai kaupunki, mutta ihan sellaiseksi sitä ei lapsuudessani luokiteltu. Molemmissa mummoloissa tuli vietettyä suuret osat kesistä vanhempien ollessa töissä vielä koulujen kesälomien aikana.

Ukkonen
Muistan hyvin etäisesti, kuinka joskus pienenä ja nykyistäkin tyhmempänä ihmettelin ukkosta tuolla rautatien kupeessa olevassa mummolassa. Mummoni selitti silloin, että ukkosen ääni syntyy siitä, kun Jumala ajelee resiinalla pilvien päällä. Ilmiselvästi siis mummollani oli huumorintajua tai hänellä viirasi päässä, tai sitten olen yhdistellyt päässäni useammasta yhteydestä tuollaisen mielikuvan ja minä olen se, jolla hissi ei nouse ihan kupoliin saakka.

Järvi
Kuten jo totesin, toisen mummolan vieressä on järvi. Ihmelapsena opettelin myös uimaan vasta joskus kouluikäisenä, joten en tietenkään aivan sikiönä saanut mennä lähellekään syviä vesiä tai laitureiden kärkiä. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä kokeilin sukeltamista ilman paineilmalaitteita jo varhaisella iällä laiturin siirryttyä salakavalasti pois altani minun pysyttyäni tietenkin aivan paikallani (sitä paitsi veljeni varmasti tönäisi). Hukuin, mikä kieltämättä aiheuttaa jonkin verran haasteita tämän tekstin kirjoittamiselle. (Jokin kohta tässä vastauksessa saattaa olla hieman liioiteltu, mutta en paljasta, mikä.)

Harmooni
Ennen kuin hormoonit vielä jylläsivät kehossani pyörremyrskyn lailla, ala-asteen luokassamme ollut harmooni ehti jo aiheuttaa ensimmäisiä järkytyksiä korvilleni. Jotkut arvet eivät vain parane ikinä. Kaikesta huolimatta en kertaakaan jäänyt luokalle musiikkinumeron takia.

Kello
Muistan, kuinka minua vuoden vanhempi tarhakaveri tuli joskus jo ensimmäisenä kouluvuonaan käymään tarhan aidan luona ja juttelimme, ja aina välillä hän ravisteli ranteessaan ollutta kelloa, jossa oli metalliranneke. Tietysti mitenkään tämän tapahtuman minua innoittamatta vaadin kellooni metalliranneketta, kun minulle ensimmäinen tiuku ostettiin. Koska olin aina niin kiltti enkeli, sellaisen toki sainkin.

Oksentaminen
Jos vatsatauti iski lapsuudenkodissani, uhri sai sänkynsä viereen sangon äkillisten oireiden varalta. Myöhemmin tavasta taidettiin luopua. Joskus sitten kunnostauduinkin heräämällä keskellä yötä voimaan pahoin, ja heti ensimmäiseksi menin tietysti ilmoittamaan pahasta olostani vanhemmilleni, jotka piti varta vasten herättää. He — jostakin kumman syystä — kehottivat minua tällaisessa tapauksessa siirtymään kiireen vilkkaa kohti lähimpiä saniteettitiloja. Niihin toki ehdinkin, ja täydellisestä suorituksesta jäi puuttumaan vain se pieni liike, jolla olisin ehtinyt nostaa posliinialttarin kannen ennen pahoinvointiani.

Hiukset
Pienenä särjin sydämiä hienolla pipoa jäljittelevällä mopillani. Hrrr... vieläkin kulkevat kylmät väreet pitkin selkää, kun ajattelen moista. Yksi niistä lukuisista syistä, minkä takia kukaan ei ikinä tule näkemään yhtäkään lapsuuskuvaani.

Aita
Karsinassa elämiseni on ainakin fyysisesti kulkenut parempaan suuntaan, kuten varmaan useimmilla meistä. Viimeisessä tarhassani oli valtava piha jota kiertävä aita nousi tarhan takana oleville kallioille asti. Keskellä autiota kalliotakin aidassa oli vielä portti, josta en tietenkään ikinä lähtenyt ulos kesken päivän. (Sitä paitsi se oli sen toisen kaverin idea.) Ala-asteella oli aidat enää äkkijyrkkien kallioiden kohdalla. Talvella pihalta alas aurattu lumi oli toki sen verran houkuttelevaa, että aidalta oli kaikkien suorastaan pakko hyppiä alas kinoksiin, vaikka opettajat sen kuinka olisivat kieltäneet.

Mietin, minkä sanan itse listaan lisäisin, enkä aluksi keksinyt mitään. Lopulta valinta oli kuitenkin aika helppo, kun kyseessä on niin tärkeä muisto, että se on raivannut tiensä jo useampiin yllä oleviin sepustuksiini.

+Koira
Eräs tärkeimpiä lapsuuden kumppaneitani, jota toki kohtelin niin kuin ihmisiä nykyään: se oli minulle kovin rakas ja läheinen tasan silloin, kun itse kaipasin sen seuraa, muulloin osasin väistää sitä muutaman silityksen jälkeen sujuvasti. Siitä huolimatta seurani kelpasi sille aina — ellei muualla ollut ruokaa tarjolla — ja palatessani kotiin sen riemulla ei ollut rajoja. Vaikka koiran motiivien ja ajatuskulkujen ymmärtäminen lieneekin aika hankalaa ihmissilmin, tuo eläin vaikutti uskollisemmalta ja empaattisemmalta kuin juuri kukaan tapaamistani ihmisistä. Tämä epäilemättä johtui pääosin siitä, että se oli perheestämme vähintään majoituksen ja ruokatarjoilun osalta täysin riippuvainen. Tästä kertoo sekin, että äitini oli selvästi sen suosikki-ihminen — koska muut yrittivät välttää sen syöttämistä suoraan ruokapöydästä ja äitini oli muutenkin useimmiten se, joka sille ruokakupin antoi. Mutta oli tuolla nelijalkaisella oman varsin subjektiivisen kokemukseni perusteella myös sydän paikallaan. Aina jos se esimerkiksi kuuli jonkun itkevän, se riensi tämän luokse huolestunut spanielinilme kasvoillaan. Ei liene yllättävää, että olen kaivannut tuota olentoa enemmän kuin ketään tai mitään muuta ja surrut sen kuolemaa enemmän kuin kenenkään ihmisen koskaan.

Disclaimer: vastaukset perustuvat keskiäkäisen, dementoituvan verkkoeläjän hatariin muistikuviin, joten yhtäläisyydet oikeisiin ihmisiin ja tapahtumiin ovat parhaimmillaankin satunnaisia ja yleensä röhönaurettavan vähäisiä.