Destroy Everything You Touch

On se nyt ________ (paikka, jonne pahat ihmiset joutuvat kuolemansa jälkeen), kun tässä saa taas yksin koko maailman korjata. Ilmeisesti Bloggerin __________ (viittaus yläraajojen puutostilaan; adjektiivi, monikko) ______ (taruolento, tunnetaan suiposta hatustaan; monikko) ovat sitten jossain vaiheessa päättäneet suuressa viisaudessaan muuttaa sitä _________ (sukupuolitauti; adjektiivi, partitiivi) alustaansa siten, että työllä ja tuskalla blogeihini rakentamani automaattinen listaus kutakin kirjoitusta kommentoineista elämänmuodoista lakkasi toimimasta. Kun tässä saattaisi olla muutakin tekemistä, alkaa taas ihan hiukkasen ________ (feminiininen sukupuolielin; verbi), kun kaiken saa kerta toisensa jälkeen _______ (alussa mainitun paikan isäntä) itse korjata. No, kirjoitinpa aiheeseen sopivalla foorumilla sitten oman diagnoosini asiasta, että ne _________ (kristinuskon paholainen; genetiivi) Bloggerin __________ (viittaus vähäisiin älynlahjoihin, sanan lopussa eräs kala; monikko) saavat siivota sotkunsa.

Koska tämä alustaan lisätty "ominaisuus" lienee rampauttanut muitakin verkon päiväkirjoja, otan kiitoksia vastaan tutulla pankkitililläni.

(Tässä jäätyneen kävyn kanssa istuessani päätin kokeilla tällaista interaktiivista polkkaustapaa kertoessani, miksi en vieläkään tee sitä, mitä pitäisi — eli mihin olen hukannut pari tuntia päivästäni, ja samalla elämästäni.)

Uhrautumisesta, osa II

Kun kirjoitin aiemmin uhrautumisesta, aloin pohtia, minkälaisia "uhreja" lopulta vaadin toiselta ihmiseltä, jos haluan hänet lähelleni päästää. Lista on tietenkin pitkä ja raaka, mutta yritän muotoilla muutaman esimerkin jotenkin ymmärrettäviksi sanoiksi. Toivon, että tämä vaikuttaa enemmän vakavalta pohdinnalta kuin toivomuskirjeeltä Joulupukille.

Minulla on ollut joskus tapana miettiä erilaisia hypoteettisia tilanteita ja sitä, miten toimisin niissä. Aika usein tilanteet ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Eräs tilanne tuli mieleen, kun näin parin päivän sisällä sellaisesta kerrottavan useammassakin visuaalisessa viihdetuotoksessa: kun pitkän liiton toinen osapuoli kuolee, miten käy suhteelle? Mielestäni on jotenkin suorastaan oletusarvoista, että toinen osapuoli jatkaa elämäänsä ja aikanaan kokee uuden rakkauden (tai useampia), jos niin haluaa ja siihen tarjoutuu mahdollisuus. Näin lopulta haluaisin omankin kumppanini tekevän, jos heittäisin henkeni ollessani suhteessa, enkä häneltä varmasti mitään muuta ikinä vaatisi. Toisaalta tilanteen osuessa kohdalle toisin päin tilanne ei minusta tuntuisi lainkaan selvältä; toki uskon, että aikanaan itsekin voisin aloittaa uuden suhteen, mutta ajatuksena se tuntuisi jotenkin pahalta ja vaatisi käytännössäkin varmasti aikaa täysin riippumatta siitä, mitä kuollut puoliso olisi eläessään mahdollisesti tilanteesta sanonut.

Aloin pohtia, että uskon olevani valmis yleisestikin itse "uhrautumaan" suhteissa enemmän kuin mitä vaadin toiselta. (Nyt täytyy todeta, että "uhrautuminen" kuulostaa väärältä sanalta tässä yhteydessä, mutta käytän sitä johdonmukaisuuden ja sopivamman ilmaisun puutteen takia.) En koe olevani marttyyri vaan enemmänkin aika joustava. Luulen, että sallisin suhteen mahdollisten kompromissien aiheuttaman mielipahan itselleni suurempana kuin toiselle. Eikä tämä siis tee minusta suinkaan mitenkään erityisen hyvää ihmistä - joku voisi sanoa, että pikemminkin epätoivoisen ja tahdottoman alistujan, mutta toisaalta en koe sietäväni itseni rajoittamista kovin pitkälle.

Haluaisin, että toinen voisi ajatella olevansa minun "omani" ilmauksen melko karmaisevista kaiuista huolimatta. Tällä tarkoitan jonkinlaisen mustasukkaisuuden ja omistamisenhalun ymmärtämistä (en puhu "sietämisestä", sillä se antaisi vaikutelman vahvemmasta alistumista kuin mitä voisin toivoa). Ainakin tähän pätisi yllä esittämäni ajatus molemminsuuntaisuudesta, sillä voisin hyvinkin rakastaa ihmistä, joka on minusta lievästi mustasukkainen ja haluaa jossain määrin "omistaa" minut. Käytännössä tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kummankaan liikkumisenvapautta saisi rajoittaa; molemmilla pitää olla oikeus tavata, keitä haluavat ja käydä, missä haluavat. Jonkinlaista omistautumista ja pysyvyyttä molemmat saisivat kuitenkin mielestäni odottaa.

En usko, että mikään vaatimusten esittäminen on perusteltua sillä verukkeella, että on itse valmis tekemään kaiken sen, mitä toiselta haluaa. Aina voinee kuitenkin toivoa ja haluta, että tiettyihin ehtoihin (tai rajoituksiin tai "uhrauksiin") sitoutuminen vapaaehtoisesti olisi molemmille mahdollista ja kivutonta. Toisen pakottaminen mihinkään tuntuu sikäli vastenmieliseltä, että jo pelkästään "vaadin"-sanan käyttö "haluan"-sanan sijasta tuntuu raa'alta. Luulen kuitenkin vaatimisesta puhumisen olevan tässä yhteydessä rehellisempää.

(Kuva: Jules Eugène Lenepveu: Jeanne au bûcher)

Uhrautumisesta, osa I

Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta jo lähes kaksi viikkoa sitten, mutta jotenkin sanani eivät tuntuneet osuvan lainkaan kohdalleen. Se on ollut viime aikoina tuttu tunne, mutta tällä kertaa yritin jopa kuunnella sitä. En tosin tiedä, osaanko edelleenkään kirjoittaa aiheesta sitä, mitä oikeasti ajattelen, mutta nyt on aika yrittää.

Koska en oikein tiedä, miten aloittaisin kirjoituksen (paitsi tällaisella metalöpinällä), lainaan T.S. Linnun aiempaan kirjoitukseeni kirjoittamaa kommenttia:

Retoriikka (ja luultavasti uskomus) on näissä tilanteissa usein astetta ovelampaa: omistusoikeutta ei voi vaatia, mutta rakkaussuhteen olettaminen 'aidoksi' ja 'syväksi' voi edellyttää, että toinen ihminen antaa itsensä vapaaehtoisesti.

Tämä kuulostaa niin kovin tutulta. Suhteessa tietyn omistautumisen odottaminen - ja jopa vaatiminen - tuntuu olevan varsin yleistä, jopa normi; suhdetta pidetään vahvana, jos (ja vain jos?) sen osapuolet ovat valmiita luopumaan jostakin sen edestä. Vaikka usein sanotaan, että onnellisessa parisuhteessa kumpikin voi olla oma itsensä eikä kummankaan tarvitse luopua, käytännössä odotukset tuntuvat useimmiten kuitenkin olevan toisin.

Luopuminen - tai paremminkin toisen puolesta "uhrautuminen" - koetaan ilmeisesti yleisesti hyveeksi. Luettuani Rosa Meriläisen nuoruusliitostaan kertovaan kirjoitukseensa saamat kommentit tämän asenteen jyrkkyys alkoi suorastaan kuvottaa. Täysin tuntemattomien ihmisten suhteen "laadun" arvostelu viittaisi siihen, että kaikki eivät näe uhrautumista mitenkään kahden ihmisen välisenä sopimuksena tai symbioosina, vaan yleisenä velvollisuutena. Ilmeisesti kaikkien pitäisi sitten kärsiä ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta.

Ehkä on oleellista myös miettiä, miten ihminen käytännössä uhrautuu suhteessa. Yleisesti kai voisi sanoa, että ainakin jonkinlaisesta vapaudesta luopuminen liitetään kiinteästi sitoutumiseen. Joissakin (murheellisissa) tapauksissa suhteen osapuoli saattaa joutua luopumaan myös esimerkiksi tietyistä ihmisistä tai harrastuksista. Ajatuksen ikävyydestä huolimatta ihmiset suostuvat tällaiseen. On hieman hankala miettiä, miksi. Pelkäävätkö ihmiset yksin jäämistä niin paljon, että mieluummin alistuvat ja uhrautuvat? Kokevatko he saavansa suhteesta uhrautumisesta huolimatta jotakin niin merkittävää, että kaikki lopulta kannattaa? Jos he kokevat luopuvansa suhteensa takia kovin paljosta, onko heidän onnellisuutensa suhteessa jonkinlaista teeskentelyä? En tiedä.

Tietysti voi kyseenalaistaa sen, tajuavatko ihmiset edes uhrautuvansa. Ja jos eivät tajua, onko lopulta kysekään uhrautumisesta? Itse olen suhteissani toki ymmärtänyt, että minulta on odotettu jotain parisuhteen osapuolena - ehkä vapauttani on rajattu tavalla, jota yksin ollessani kukaan ei ole minulta pyytänyt. Toisaalta en ole ikinä kokenut, että olisin menettänyt mitään oleellista vapautta ollessani suhteessa. Voihan olla, että olen uhrannut jotain itsestäni huomaamattani. Lopulta tiedän kuitenkin vain, että mitään sellaista se ei ole ollut, joka olisi estänyt minua olemasta onnellinen - tai ainakaan tuntemasta itseäni onnelliseksi. Lopulta saattaa olla kyse siitä, että olen oppinut tai suorastaan opetellut olemaan onnellinen minulle ulkoa määriteltyjen rajojen sisällä. Ehkä kyse on miellyttämisenhalusta ja suunnattomasta halusta olla jollekin maailman tärkein asia, mutta tällaisena kameleonttina ollessani en ole osannut tai halunnut kaivata muuta vaan olen ollut tyytyväinen. En tietenkään voi vakuuttaa, etteikö lopulta olisi käynyt toisin, jos suhteeni olisivat jatkuneet pitempään kuin jatkuivat.

Voi olla, että olen myös sekoittanut tietämättömyyttäni onnellisuuden ja tyytyväisyyden, ja uskonut olevani onnellinen, vaikka olenkin lopulta ollut tyytyväinen. Tähän en kuitenkaan halua uskoa, sillä olen onnekseni saanut kokea elämässäni edes hetkittäin jotain niin kaunistakin, että en millään haluaisi kutsua silloisia tuntemuksiani "vain" tyytyväisyydeksi.

(Kuva: Albert Edelfelt: Sven Dufva)