Praise to the glory of loved ones now gone

Sain eräältä tuttavalta lainaan kirjan, joka on ollut jo pitkään tarkoitus lukea. Loppuviikosta sainkin sen luettua loppuun ja ilahdutan teitä nyt pistävällä analyysilla kyseisestä eepoksesta. Kyseessä on Deborah Curtisin kirja Touching from a Distance.

Pienenä pohjustuksena niille, joiden yleissivistys ei kata mitään näinkin oleellista: Debbie on humppaorkesteri Joy Divisionin keulakuvan Ian Curtisin leski, ja kertoo kirjassaan vähemmän tai vielä vähemmän ihanasta elostaan miehensä rinnalla. Mainittu yhteiselo loppui 1980, jolloin mies siirtyi ns. rajan taakse oman kätensä kautta vain päivää ennen yhtyeensä ensimmäistä Amerikan-kiertuetta. (Minkä jälkeen jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet jatkoivat uraansa vaihtaen nimensä New Orderiksi, josta jokaisen teistä on sentään täytynyt kuulla.) Jos joku on sattumoisin poikennut tänä vuonna teatterissa katsomassa (minusta mainion) elokuvan Control, kyseinen joku tunnistanee tarinan. Raina nimittäin perustuu jossain määrin mainittuun painotuotteeseen.

Herra Curtis on ollut minulle varsin kaksijakoinen henkilö. Toisaalta olen viehtynyt joihinkin hänen yhtyeensä kappaleisiin, joita siivittävät hänen yltiöpositiivisuudestaan tunnetut sanoituksensa. Toisaalta minun on mahdoton ihailla ketään, joka pettää kotona pienoisen lapsen kanssa odottavaa vaimoaan kiertueella löydetyn tyttöystävän kanssa. Mies saattoi siis kirjoittaa mahtavaa tekstiä, mutta persoonana hän oli melkoinen m*lkku.

Ja tähän arviooni Deborah Curtis yhtyy (no, ehkei nyt varsinaisesti juuri minun arviooni), välillä suorastaan hämmentävällä antaumuksella. Hän kertoo pariskunnan elämästä käytännön esimerkkien avulla maalaten melkoisen synkällä sävyllä henkilökuvaa miehestä, joka kontrolloi vaimonsa kaikkia sosiaalisia kontakteja ja muun muassa pitkälti erottaa hänet parin yhteisistä ystävistä. Pettäminenkin on minun kirjoissani jo anteeksiantamatonta ja alhaista (tosin minä nyt olenkin tiukkis), mutta kirjassa kuvattu perheterrori saa miehen vaikuttamaan todella nilkiltä aivan uudella tasolla.

Mikään demoninen sadisti Ian Curtis ei vaimonsakaan mukaan kuitenkaan ollut. Vaikka miehen käytöksellä ei hymypoikia olisikaan voitettu, ei hän ilmeisesti sortunut väkivallassaan fyysisyyden puolelle (sen henkisen väkivallan ollessa toki aivan yhtä tuomittavaa). Teineinä solmitussa avioliitossakin voi "kasvaa erilleen" niin kuin naistenlehdissä ainakin, joten "ajautuminen" suhteeseen toisen naisen kanssa nyt saattoi olla vain harmillinen lipsahdus (vaikka suhde sitten jatkuikin miehen elon loppuun saakka hänen valehdeltuaan jo lopettaneensa sen). Lisäksi laulajapoju jätti pienen tyttärensä hoidon puhtaasti äidin kontolle, mutta vakavan epilepsian takia toki olikin olemassa riski, että hän kouristusten iskiessä tiputtaisi piltin vakavin seurauksin. Myönnettäköön, että kotoa poissa pysyminen ja lapsen hoidon välttäminen lähes kokonaisuudessaan oli silti ehkä hieman yliampuvaa varovaisuutta.

Deborah Curtis näkee ymmärrettävästi aika monet näistä visioista enemmän tekosyinä kuin siedettävinä perusteluina. Välillä sävy on sen verran kitkeränkatkeraa, että hyviä puolia ei aviopuolisosta tunnu löytyneenkään. Käy kuitenkin ilmeiseksi, että miehen epävakaus menee osittain hänen fyysisen(kin) sairautensa piikkiin, eikä tätä suinkaan kielletä kirjassa vaan päinvastoin sairauden ja sen todennäköisesti puutteellisen hoidon osuutta tapahtuneissa käänteissä korostetaan useasti.

Jos miehen kirjoittamia lyriikoita pitää luotettavina kuvauksina hänen oman mielensä liikkeistä, ei ehkä voi väittää hänen itsensäkään olleen erityisen ylpeä kaikista tekosistaan.

Mother I tried please believe me
I'm doing the best that I can
I'm ashamed of the things I've been put through
I'm ashamed of the person I am

        Joy Division: Isolation (ote)

Viimeistään nähtyäni Control-leffan tammikuussa aloin olla vakuuttunut siitä, että tuo nuorena kuolleita rock-tähtiä ihaillut, synkistelevä lyyrikko oli yksityiselämässään vähemmän ihailtava tapaus. Kirjan perusteella moinen ilmaus vaikuttaa nyt aika alimitoitetulta.

Toisaalta minun on vaikea ohittaa sitä seikkaa, että tämän ristiriitaisen henkilön kuvaus on häntä kohtaan mahdollisesti (varsin hyvästä syystä) katkeroituneen ihmisen käsialaa, ja julkaistu luettavaksi viisitoista vuotta miehen kuoleman jälkeen. Vaikka en usko, että Deborah Curtisilla olisi varsinaista tarvetta liioitella tapahtuneita asioita tai ainakaan kaivaa niitä omasta hatustaan, lienee hyvä pitää mielessä, että nyt jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten tuhkattu miesvainaa ei voi enää juurikaan puolustautua.

Uhrautumisesta, osa II

Kun kirjoitin aiemmin uhrautumisesta, aloin pohtia, minkälaisia "uhreja" lopulta vaadin toiselta ihmiseltä, jos haluan hänet lähelleni päästää. Lista on tietenkin pitkä ja raaka, mutta yritän muotoilla muutaman esimerkin jotenkin ymmärrettäviksi sanoiksi. Toivon, että tämä vaikuttaa enemmän vakavalta pohdinnalta kuin toivomuskirjeeltä Joulupukille.

Minulla on ollut joskus tapana miettiä erilaisia hypoteettisia tilanteita ja sitä, miten toimisin niissä. Aika usein tilanteet ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Eräs tilanne tuli mieleen, kun näin parin päivän sisällä sellaisesta kerrottavan useammassakin visuaalisessa viihdetuotoksessa: kun pitkän liiton toinen osapuoli kuolee, miten käy suhteelle? Mielestäni on jotenkin suorastaan oletusarvoista, että toinen osapuoli jatkaa elämäänsä ja aikanaan kokee uuden rakkauden (tai useampia), jos niin haluaa ja siihen tarjoutuu mahdollisuus. Näin lopulta haluaisin omankin kumppanini tekevän, jos heittäisin henkeni ollessani suhteessa, enkä häneltä varmasti mitään muuta ikinä vaatisi. Toisaalta tilanteen osuessa kohdalle toisin päin tilanne ei minusta tuntuisi lainkaan selvältä; toki uskon, että aikanaan itsekin voisin aloittaa uuden suhteen, mutta ajatuksena se tuntuisi jotenkin pahalta ja vaatisi käytännössäkin varmasti aikaa täysin riippumatta siitä, mitä kuollut puoliso olisi eläessään mahdollisesti tilanteesta sanonut.

Aloin pohtia, että uskon olevani valmis yleisestikin itse "uhrautumaan" suhteissa enemmän kuin mitä vaadin toiselta. (Nyt täytyy todeta, että "uhrautuminen" kuulostaa väärältä sanalta tässä yhteydessä, mutta käytän sitä johdonmukaisuuden ja sopivamman ilmaisun puutteen takia.) En koe olevani marttyyri vaan enemmänkin aika joustava. Luulen, että sallisin suhteen mahdollisten kompromissien aiheuttaman mielipahan itselleni suurempana kuin toiselle. Eikä tämä siis tee minusta suinkaan mitenkään erityisen hyvää ihmistä - joku voisi sanoa, että pikemminkin epätoivoisen ja tahdottoman alistujan, mutta toisaalta en koe sietäväni itseni rajoittamista kovin pitkälle.

Haluaisin, että toinen voisi ajatella olevansa minun "omani" ilmauksen melko karmaisevista kaiuista huolimatta. Tällä tarkoitan jonkinlaisen mustasukkaisuuden ja omistamisenhalun ymmärtämistä (en puhu "sietämisestä", sillä se antaisi vaikutelman vahvemmasta alistumista kuin mitä voisin toivoa). Ainakin tähän pätisi yllä esittämäni ajatus molemminsuuntaisuudesta, sillä voisin hyvinkin rakastaa ihmistä, joka on minusta lievästi mustasukkainen ja haluaa jossain määrin "omistaa" minut. Käytännössä tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kummankaan liikkumisenvapautta saisi rajoittaa; molemmilla pitää olla oikeus tavata, keitä haluavat ja käydä, missä haluavat. Jonkinlaista omistautumista ja pysyvyyttä molemmat saisivat kuitenkin mielestäni odottaa.

En usko, että mikään vaatimusten esittäminen on perusteltua sillä verukkeella, että on itse valmis tekemään kaiken sen, mitä toiselta haluaa. Aina voinee kuitenkin toivoa ja haluta, että tiettyihin ehtoihin (tai rajoituksiin tai "uhrauksiin") sitoutuminen vapaaehtoisesti olisi molemmille mahdollista ja kivutonta. Toisen pakottaminen mihinkään tuntuu sikäli vastenmieliseltä, että jo pelkästään "vaadin"-sanan käyttö "haluan"-sanan sijasta tuntuu raa'alta. Luulen kuitenkin vaatimisesta puhumisen olevan tässä yhteydessä rehellisempää.

(Kuva: Jules Eugène Lenepveu: Jeanne au bûcher)

Omistamisesta

Hiljattain olen tuntenut oman peilikuvani muuttuvan kiltistä, huomaavaisesta ja hellästä välittäjästä omistajaksi, joka haluaa kahlita jonkun kaksijalkaisen lemmikin liekaan ja pakottaa tämän geneeriseen tyttöystävämuottiin välittämättä tämän yksilöllisistä ominaisuuksista ja tukahduttaen tämän henkilökohtaiset halut, jotka poikkeavat lemmikilleni varaamastani sapluunasta. Vaikka nämä kuvaukset ovatkin karikatyyreja ja nämä molemmat puolet (niin kuin monet muutkin hahmot) ovat varmasti jo pitkään eläneet minussa rinnakkain, muodonmuutos hahmosta toiseen on omissa silmissäni ollut varsin ruma ja myös rajulla tavalla yllättävä, kun en ole pitänyt silmiäni ja korviani auki kuunnellakseni ulkoa tulevia viestejä itsestäni tai etenkään tarkkaillut itseäni riittävän kriittisesti. Osittain olen kyllä tunnistanut tuon ruman hahmon itsessäni jo aiemmin, mutta en ole yrittänyt suitsia sitä niin kuin olisi pitänyt.

Lopulta en kuitenkaan haluaisi kohdella ihmistä kuin lemmikkiä, jonka osoittama "rakkaus" on kiinni sen täydellisestä riippuvuudesta isännästään. Vaikka toki yritän tarjota itseäni tueksi ja olla käytettävissä (ja jopa jollain tavalla tehdä itseni tarpeelliseksi), uskon, etten voi olla kovinkaan onnellinen, jos koen toisen olevan (vain) vahvasti riippuvainen jostain, mitä voin tarjota. En tunne kiinnostusta esimerkiksi prostituoitujen tai muiden maksullisten seuralaisten tarjoamia palveluja kohtaan, sillä rahalla ostettu muka-kiintymys ei merkitse minulle paljoakaan, jos mitään. (Toki palveluiden käyttöön liittyy muutenkin mielestäni monenlaisia laillisia ja moraalisia ongelmia, jotka varmaankin vaikuttavat myös asenteeseeni.) Silti minusta tuntuu, että tahdon pystyä lunastamaan toisen vapaaehtoisen sitoutumisen ja lojaalisuuden tavalla, joka oikeuttaa minut "omistamaan" hänet. Väitän kirkkain silmin, että ihminen on minulle maailman rakkain, ja kuitenkin pidän häntä lopulta enemmän "saavutettuna etuna", josta pidän kiinni (ainakin - ja toivottavasti vain - henkisesti) kynsin ja hampain. Pahimpina hetkinä pelkään niin kovasti, että kiristän liekaa entisestään, mikä varmaankin viimeistään sinetöi toisen halun paeta ja olla oma itsensä ilman asettamiani rajoitteita.

On hämmentävää, miten ystävilleen ja (lapsuuden) perheenjäsenille on aina ollut helppo antaa vapautta eikä ole juurikaan tuntenut heistä mustasukkaisuutta. Miksi saman vapauden antaminen sille "tärkeimmälle" ihmiselle on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa? Täytyykö ihminen pitää kahleissa, jotta hän ei pääsisi satuttamaan? Onko itsetuntoni täysin sen varassa, että joku muu haluaa omistaa elämänsä minun palvomiselleni? Haluaisinko tai pystyisinkö tarjoamaan vapauden sille rakkaimmalle ihmiselle, kun hän pyytää jotain, minkä haluaisin oman turvallisuuden ja eheyden tunteeni takia kieltää?

Näitä kysymyksiä olen pohtinut paljon viime päivinä ja öinä, enkä osaa vieläkään vastata itselleni oikein millään tavalla. Tiedän, että vielä en riittävän vapauden antamiseen ole pystynyt enkä ihan heti tule pystymäänkään. Pelottavan usein jopa uuden, ruman peilikuvani varjossa minusta myös tuntuu, että en sitä edes halua.

(Kuva: Akseli Gallen-Kallela: osa Aino-taru -triptyykistä)