Integer vitae scelerisque purus

Ennen minulla oli periaatteita. Tai sellaiseen ajatukseen ainakin vetosin, kun jätin tekemättä itselleni mahdollisesti hyötyä tai ainakin iloa tuovia asioita; kuvittelin, että niitä tavoittelemalla saattaisin ehkä vahingoittaa muita (ainakin hieman) ja itseäni ja olla jotenkin huonompi ihminen kuin pidättäytymällä noista harkitsemistani nautinnoista. Siispä jätin asiat tekemättä ja pääni sisällä röyhistelin rintaani miettiessäni, kuinka kirkasotsainen ja suoraselkäinen ihminen olen.

Mutta kuten uskoni oikeudenmukaisuuteen, pääsiäishilleriin ja toimiviin parisuhteisiin aiemmin, tämäkin naiivi harha alkaa pikkuhiljaa vetää viimeisiä henkäyksiään. En siis ehkä ole tuomittu idiotismiin loppuiäkseni. (Mahdolliset eriävät mielipiteet voitte postittaa lähimpään hyvinvarusteltuun lehtipisteeseen kuumalla pannulla kuullotettuna.)

Nykyään uskon, että moraalisen ja eettisen ylivertaisuuden tavoittelu (vaikka sitten vain sisäisesti, muiden kanssa kilpailematta) on fiksua kuin laitesukellus kuivausrummussa. Kolhut kuuluvat elämään, ja niitä saa vastaanottamisen lisäksi myös jaella muille. Lievä hedonismi pitää mielen virkeänä ja kanta-asiakaskortin sukupuolitautien klinikalle runsaissa leimoissa. Sitä paitsi onhan se nyt hiton omahyväistä kuvitella, että se heilauttaa kenenkään maailmaa raiteiltaan, jos tavoittelee välillä vähän omaakin etuaan.

Siispä nyt suuntaan katseeni euforiseen tulevaisuuteeni terveen itsekkyyden tähdet silmissä loistaen.