These Things Take Time

Joissain verkon persoonallisuustesteissä yms. höpöjutuissa olen törmännyt kysymykseen siitä, pidänkö asioista enemmän loppuun saatettuina vai sellaisina, että niissä on kaikki vaihtoehdot vielä avoinna. Tuo on eräs niistä kysymyksistä, joihin olen moisia testejä täyttäessäni usein pysähtynyt, kun en ole osannut siihen antaa yksiselitteistä vastausta. Olen nyt hiljentynyt hartauteen ja tutkiskellut näitä vaihtoehtoja sydämessäni (eli piirrellyt kirkkoveneitä vihkoon työpöytäni ääressä, kun työt eivät motivoi) ja päätynyt tyhjentävään totuuteen.

Kun kyse on minun päätettävissäni — ja etenkin vastuullani — olevista asioista, välttelen lopputulemaa kuin kuuma puuro kissaa. Moiseen minut ajaa epäonnistumisen pelko; en halua missään nimessä tehdä väärää valintaa, joten lykkään päätöksen hetkeä loputtomiin toivoen, että joku muu päättää asian puolestani. Tähän ehkä viittaa jo sekin, että vitkuttelen yllä mainittuun kysymykseen vastaamista sen sijaan, että valitsisin toisen vaikka tikkaa heittämällä. Naiivissa maailmankuvassani yrittänyttä laitetaan yleensä takaapäin ja väkisin, mutta mitään tekemätön ei voi erehtyä. Ei hän mitään voi toki saavuttaakaan, mutta sehän on pieni hinta virheiden välttämisestä.

Toisaalta mikään ei ole niin rasittavaa kuin muiden ihmisten (tai Kohtalon) käsissä olevien asioiden odottaminen. Joskus asioiden tekemisessä itsessään vain kestää, joskus ne yläraajattomat pukin apulaiset eivät edes vaivaudu aloittamaan hommia ikuisuuksiin. Joskus kaikki on valmisteltu pilkulleen, mutta pitää odotella seuraavaa kuunpimennystä, että asiat nytkähtävät eteenpäin. Ja joskus ihmisiltä kysyy asioita, ja heitä ei vain huvita vastata ennen seuraavaa tuohikuuta. Tällaisissa tilanteissa todellakin arvostaisin enemmän asioiden saattamista loppuun kuin rupisten vaihtoehtojen pitämistä auki loputtomiin minun onneni ja iloni kustannuksella.

Minua saa sanoa julmaksi kontrollifriikiksi ja diktaattoriksi, mutta mielestäni maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos minun tahtoni ja tarpeeni olisivat kaikkien prioriteeteissa aina etusijalla.

Silence that speaks so much louder than words

Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Ei sentään kaksimielinen, kuten suhteeni lähes mihin tahansa muuhun aiheeseen, mutta kieleni lailla kaksihaarainen kuitenkin.

Joskus hiljaisuus on kauan odotettu vieras, jonka seurassa herneaivoni ja mieleni lepäävät. Akut tuntuvat latautuvan parhaiten hiljaisuudessa, mikä lienee ihmisille aika yleistä. Virikkeiden puuttuessa oma kupoli tosin alkaa yleensä tuottaa omaa "viihdettä", ja joskus se tekee sitä siinä määrin, että on pakko laittaa jotain ulkoista virikettä rauhoittamaan villinä laukkaavaa mielikuvitusta (ainakin jos haluaa esimerkiksi nukkua, kuten ihminen joskus eriskummallisesti saattaa haluta).

On myös toisenlaista hiljaisuutta.

Toisinaan hiljaisuus on nurkissa viipyvä viikatemies, jonka ilmestyminen enteilee pahaa. Ja kun hiljaisuus lopulta päättyy, se päättyy huonoihin uutisiin. Tässä muodossaan hiljaisuus tulee odottamatta, pikemminkin nimenomaan odotusten vastaisesti. Tämä hiljaisuus on kahden ihmisen välillä vallitsevaa hiljaisuutta, jota toinen yrittää rikkoa ja toinen (ainakin puoli-)tarkoituksellisesti ylläpitää. Tämä hiljaisuus liittyy epätietoisuuteen ja aiheuttaa yleensä (mahdollisesti juuri epätietoisuuden kautta) vitutusta.

Kun tuon jälkimmäisen vivahteen hiljaisuudesta on kokenut pariin otteeseen, sitä alkaa jo pelätä. (En tietenkään minä, joka syön villejä leijonia aamupalaksi, mutta joku muu ehkä.) Joskus onneksi turhaankin, sillä joskus hiljaisuudella on kolmas olomuoto — vain sattumasta johtuva hiljaisuus.


(Pink Floyd: Sorrow)

Somewhere the rainbow ends my dear

Isä, minä olen tehnyt syntiä. Niin, sitä samaa, ikuista, jatkuvaa syntiä kuin aina ennenkin. Sitä ainoaa syntiä. Minä olen ollut (ja olen) typerä.

Nyt viikonloppuna olen sohvani kangasta reilusti kuluttaen miettinyt, miten oikeastaan elämääni elän. Tulin siihen johtopäätökseen, että minä olen kuin joka toisesta tarinasta tuttu sivuhahmo, joka vain odottaa. Ja odottaa. Tiedättehän te ne tarinoiden tarjoilijattaret jossain sivukylien kuppiloissa, jotka elävät tippien varassa ja joiden ainoa unelma elämässä on se, että jonain päivänä asiakkaaksi tulee joku komea ja rikas adonis, joka kaappaa heidät urheiluautoonsa ja ajaa heidät auringonlaskuun ja onnellisuuteen jossain aivan muualla. Minä olen sellainen hahmo. No, en tosin tarjoilijatar, enkä nyt ihan tarkalleen ottaen edes tarjoilija, ja unelmanikin on enemmän sellaista rikasta, tyhjäpäistä perijätärsorttia, mutta ehkä ymmärrätte, mitä yritän sanoa. (Jos ymmärrätte, niin hyvä. Itse en ole ihan varma, pysynkö enää kärryillä.) Minä olen Hollywoodin liepeillä olevaan kuppilanmurjuun jämähtänyt wannabe-tähti, jolla on oma käsikirjoitus pöytälaatikossa ja hiljakseen hiipuva toive siitä, että joku tulee juuri sellaista minulta vielä joskus kyselemään.

Ehkä ainoa erotus noihin hahmoihin on se, että minulla ei oikeasti ole edes sitä unelmaa. Tiedän toki haluavani asioiden muuttuvan niin, että saan prinsessan ja puoli valtakuntaa ja ikuisen alennuskortin huoltoasemalle ja voin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Ongelma onkin siinä, että minulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä moinen muutos vaatii. Olen toki ollut onnellinen joskus, montakin kertaa, ja elämääni jopa yleisesti varsin tyytyväinen. (Tämä saattaa tulla monelle teistä yllätyksenä, mutta noin on joskus käynyt/ollut. Ei se nyt niin ihmeellistä ole — sataahan sitä joskus sammakoitakin.) Ehkä tuollaisiin hetkiin on liittynyt aika oleellisesti toisten ihmisten läsnäolo. Noista hetkistä olen tietenkin kiitollinen, ja niistä mahdollisesti seuranneen oman onnellisuuteni loppuminen ei todellakaan ole noiden ihmisten syytä vaan omaani.

Kenties tuo riippuvaisuus muiden läsnäolosta on vain ilmentymä siitä, että minusta nyt vain on niin kovin mukavaa jakaa asioita (lukuun ottamatta maallista omaisuuttani, joka on tietysti minun ja vain minun, ruahahaa!). Kyse siis lienee siitä, että asioista nauttiminen ja kärsiminen yhdessä tuntuu parantavan jotakuinkin kaikkia asioita. Lopulta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole (enää) mitään varsinaista tavoitetta, jota tavoittelisin. Pitkään saatoin piiloutua opintojeni taakse ja väittää niiden olevan kovin rasittava, mutta pakollinen taakka, ja oikeasti niiden loppuun saattaminen antoi elämälleni tarkoituksen. Voisin sanoa yrittäväni myös kehittää omaa töihin liittyvää osaamistani aina vain pitemmälle, mikä varmaan pitää osin paikkansakin, mutta loppujen lopuksi minulle ei tunnu olevan kiinnostusta ja jaksamista moiseen, jos ns. jokin muu puuttuu. Minulla on myös yksi aktiviteetti, jonka voisin nimetä ainoaksi varsinaiseksi harrastuksekseni (jos nyt unohdetaan ne musiikin kuuntelut ja elokuvien katselut, joita jokainen terve ja myös valtaosa himmeistä vatipäistä harrastaa), mutta ei siitäkään elämän tarkoitukseksi ole.

Voihan sitä toki elämänsä odotellenkin viettää. Sitten kun on vetänyt överit jonkin pikaruokalan saniteettitiloissa ja makaa kaakeleilla odottaen sirrakuskien tulevan ja pistävän penaaliin, voi valaistuneena viimeisillä voimillaan huokaista, että hitsinpimpula kun eipä vain sitten lopultakaan osunut mitään kohdalle. Minä tosin olen sen verran turhamainen, että haluaisin jotain vähän hohdokkaampaa. Lisäksi muutun jatkuvasti entistä kärsimättömämmäksi ja eläkeiän lähestyessä vääjäämättä vihaan odottamista entistä enemmän. Tänäänkin aamulla olin menossa urhoilemaan yksikseni sopivaan karsinaan, mutta sen portit olivatkin kiinni. Odoteltuani paikalla muutamaa minuuttia yli kymmeneen miettien vaihtoehtoisia paikkoja kirmasin takaisin kotiin yhden mahdollisen vaihtoehdon kautta todetakseni, ettei se ollut vaihtoehto laisinkaan. Netistä sitten luin, että sen kirotun portin olisi pitänyt aueta kymmeneltä, ja se varmaan aukesikin heti lähdettyäni. Jos olisin tuon aikataulun tiennyt, olisin ollut varmaan vartin myöhemmin liikkeellä eikä minun olisi tarvinnut palata kotiini odottamaan... no, jotain. Mitä tahansa.

Jos joku haluaa vaihtaa typeryyteni johonkin muuhun riippuvuuteen, vaikkapa tupakointiin, niin ottakoon yhteyttä. Tuollaisiin pahoihin tapoihin kun on edes jotain hoitokeinoja. Tietysti jos joku tietää typeryyteen tehoavia purukumeja, laastareita tai inhalaattoreita, niin saa vinkata niistäkin (tai lähettää postissa ihan lupaa kysymättä).

P.S. Mikäli tämän blogin outo nimi muuttuu piakkoin muotoon "Itsesäälimonologit", tiedätte tätä samaa vinkumista ja valitusta olevan luvassa vielä rutkasti lisää.

Hate to Feel

Sen odottamisen suhteen olin (jälleen) oikeassa. Uutiset olivat erittäin huonoja ja epämieluisia. Jos positiivisesti haluaa ajatella, niin ne olisivat kyllä voineet olla vielä asteen huonompia, mutta en minä tätä ihan voittona pitäisi.

Nyt on aivan Helvetin paha ja kelvoton olo. Heinäkuut eivät selvästikään ole minun kuukausiani.

There's no comfort in the waiting room

Harrastin hiljattain itseilmaisua odottelun rasittavuudesta. Keskityin kuitenkin lähinnä jonottamiseen tai seisomiseen bussipysäkeillä tai treffipaikoilla. Niiden lisäksi on kuitenkin olemassa yksi merkittävä odottelun alalaji. Kyseessä lienee niistä vieläpä se kaikkein ärsyttävin ja raskain: yhteydenoton tai uutisten odottelu.

Osaltaan se johtuu siitä, että jos odottaa tärkeitä uutisia, oma keskittymiskyky on melko alhainen eikä siis oikein voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Lähes kaikki omat toiminnot (kuten esimerkiksi tällaisten täytekirjoitusten kirjoittaminen blogiin — vaikka eihän tässä kirjoituksessa toki ole mitään omakohtaista tilannetta taustalla) ovat vain ajan tappamista, kun odottaa tuota ulkoa tulevaa syötettä. Ja odottaa. Ja odottaa. Ja... (no, tajusitte varmaan jo).

Sitä paitsi moinen odottelu tuntuu noudattavan sitä kaavaa, että mitä enemmän ja kauemmin niitä uutisia odottaa, sitä huonompia ne ovat.


(Death Cab For Cutie: What Sarah Said)

A Short Term Effect

Alcinoe naputteli verkkoharhailijoiden näkimille omia kokemuksiaan jonottamisen syvimmästä olemuksesta. Sen sijaan, että olisin hourinut tuntikausia tuon kirjoituksen kommenttilaatikossa, päätin sivuta aihetta täällä omin voimin. (Tämän metaosuuden jälkeen voimmekin pitää mainostauon. Painukaa jääkaapille siellä.)

Mitä itse jonottamiseen tulee, minä jaan Alcciksen pyhän vihan etuilijoita kohtaan. Pelihousuni palavat ja hihani repeävät yleensäkin kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden ja ahneen itsekkyyden edessä (tai takana tai sivuilla) (paitsi jos minä itse saan siitä hyötyä, tietysti), eikä jonossa etuilu ole poikkeus. Tämä pätee niin kahdella jalalla seisten kuin uskollisen peltilehmäni sisällä — joskin jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti ilmaisen tuohtumukseni aika paljon äänekkäämmin, kun sen etenemisestä itsekkään idiootin korviin ei ole juurikaan pelkoa. (Oikeudenmukainen saatan olla, rohkeudesta en puhunut mitään.)

En pahemmin pidä odottelusta yleensäkään. Ei minulla toki tarvitse välttämättä olla aina mitään tähdellistä tekemistä tai ohjelmaa, toisin kuin kärsimättömällä pullamössönuorisolla, joiden keskittymiskyky ei riitä edes... Mistäs minä taas puhuinkaan? Niin, siitä odottamisesta. Jos en odota mitään tapahtuvaksi, lorvailu saattaa olla ihan mukavaakin. Vaan jos olen matkalla jonnekin tai odotan esimerkiksi toista ihmistä tapaamiseen, saattaa odottelu tuntua rasittavalta.

Esimerkiksi työmatkojen kanssa on käynyt useamman kerran niin, että joku bussi on jättänyt tulematta tai ajanut pysäkin ohi etuajassa (sillä minähän en myöhästele vaan vika on aina muissa). Sen sijaan, että odottaisin pysäkillä vartin seuraavaa bussia, kuljen mieluummin muin välinein kohteeseeni, vaikka sitten olisin lopulta viisi minuuttia myöhemmin perillä kuin sen seuraavan bussin kanssa. En vain jaksa jäädä pysäkille kaivamaan nasaalisia hengitysteitäni, jos vaihtoehto on tuijottaa lattiaa hieman kiertoteitäkin kulkevassa ajoneuvossa.

Koska olen kyömsuoraselkäinen ja rehti nuorimies (no, mies nyt ainak... äh, unohtakaa koko juttu), odottelen sovitulla tapaamispaikalla kuitenkin mieluummin kuin annan toisen osapuolen odottaa. Periaatteessa se on kai hyvä juttu. Toisaalta siinä on se ongelma, että jos seison keskellä satavia sammakoita vartin ennen sovittua tapaamisaikaa ja pienet murmelit syövät varpaitani yms. pientä ikävää, saattaa yleensä iloinen ja pirtsakka mielialani hieman nuupahtaa (hieno sana, eikö?) ennen toisen ilmaantumista paikalle. Tapaaminen ei välttämättä ala sitten ihan parhaissa merkeissä, jos on ottanut pohjiksi hieman nyrpääntymistä (toinen hieno — ja varmaan ihan oma — sana, eikö?).

Tosin toisen ihmisen odottelu ei suinkaan ole yhtä ikävää kuin oharit (pienellä kirjoitettuna), ja yleensä valitsen seurani niin, että myöhässäkin saapuminen on odottelun ikävystymisen pois pyyhkäisevä katharsis.

(Kuva: Édouard Manet: L'Homme mort)