Silence that speaks so much louder than words

Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Ei sentään kaksimielinen, kuten suhteeni lähes mihin tahansa muuhun aiheeseen, mutta kieleni lailla kaksihaarainen kuitenkin.

Joskus hiljaisuus on kauan odotettu vieras, jonka seurassa herneaivoni ja mieleni lepäävät. Akut tuntuvat latautuvan parhaiten hiljaisuudessa, mikä lienee ihmisille aika yleistä. Virikkeiden puuttuessa oma kupoli tosin alkaa yleensä tuottaa omaa "viihdettä", ja joskus se tekee sitä siinä määrin, että on pakko laittaa jotain ulkoista virikettä rauhoittamaan villinä laukkaavaa mielikuvitusta (ainakin jos haluaa esimerkiksi nukkua, kuten ihminen joskus eriskummallisesti saattaa haluta).

On myös toisenlaista hiljaisuutta.

Toisinaan hiljaisuus on nurkissa viipyvä viikatemies, jonka ilmestyminen enteilee pahaa. Ja kun hiljaisuus lopulta päättyy, se päättyy huonoihin uutisiin. Tässä muodossaan hiljaisuus tulee odottamatta, pikemminkin nimenomaan odotusten vastaisesti. Tämä hiljaisuus on kahden ihmisen välillä vallitsevaa hiljaisuutta, jota toinen yrittää rikkoa ja toinen (ainakin puoli-)tarkoituksellisesti ylläpitää. Tämä hiljaisuus liittyy epätietoisuuteen ja aiheuttaa yleensä (mahdollisesti juuri epätietoisuuden kautta) vitutusta.

Kun tuon jälkimmäisen vivahteen hiljaisuudesta on kokenut pariin otteeseen, sitä alkaa jo pelätä. (En tietenkään minä, joka syön villejä leijonia aamupalaksi, mutta joku muu ehkä.) Joskus onneksi turhaankin, sillä joskus hiljaisuudella on kolmas olomuoto — vain sattumasta johtuva hiljaisuus.


(Pink Floyd: Sorrow)